Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.
Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.
Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.
Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?
Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.
Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:
”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.
Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.
Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!
Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.
Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.
Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.
Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.
Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.
11 kommenttia:
Deleuze... Virilo... nämä PoMo-teoreetikot ovat itselleni menneet täysin muodista
perussuomalaisten suuri kannatus johtuu minusta koetusta ja jaetusta tunteesta: epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta
minusta yhtä surullista kuin tämän kokemuksen kanavoituminen PS. kaltaisen puolueen äänestämiseen on kaikkien kirjallisuuden opiskelijoiden, vihreiden ja vasemmistoälyköiden kykenemättömyys vastata TÄHÄN kokemukseen jollakin muulla tavalla kuin toistelemalla yhä uudelleen samojen ranskalaisten teoreetikkojen latteuksia
No nyt tulikin vasta iso jytky. Ottamatta kantaa surullisuuden leimaamaan kantaasi ja mahdolliseen tulkintaasi allekirjoittaneesta "kirjallisuuden opiskelijana, vihreänä ja vasemmistoälykkönä" emme näillä leimoilla emmekä ehkä yksin "ranskalaisten teoreetikkojen latteuksilla" pääse yhtään lähemmäs tätä kuvaamaasi "epäoikeudenmukaisuuden kokemusta". Millä pääsemme? Erilaisilla tulkinnoilla. Erilaisilla tulosuunnilla, erilaisilla näkökulmilla. Mikä olisi omasi?
Tämä on edustuksellisen demokratian etsikkoaika: pystyvätkö puolueet vastaamaan heitettyyn haasteeseen, jonka ilmiö (jytky) on nostanut pintaan. Sitä eivät ole nostaneet pintaan perussuomalaiset, vaan se tulee ilmi heidän kauttansa. Ps rapautuu ja kuihtuu ennemmin tai myöhemmin, mutta jos puolukenttä ei tajua (ei halua tajuta) missä mennään, se on (kai) todella surullista.
Ja sitten yritys konkretisoida ilmiötä joillakin (epämääräisillä) ilmaisuilla: peruskoulussa (pakkoruotsiakin) huonolla menestyksellä opiskelleita vihaisia nuoria miehiä (eivät yleensä äänestä); mediaskandaalipolitikointiin kyllästyneitä kansanihmisiä; hyväveliverkostoihin suivaantuneet, jotka ovat jonkin verran perillä päätöksentekoon vaikuttamisesta ja joita ahdistaa päätöksenteon läpinäkymättömyys; käsitteellinen pimityskieli jota suu vaahdossa puhutaan kuin jotakin kaukaista sukukieltä; ihmiset jotka eivät pyri olemaan fiksumpia kuin ovat.
Älykköyden (olkoon minkä suunnan teoreetikkoja tahansa) ei tarvitse suinkaan olla negatiivinen ilmiö. Mutta kun se sortuu elitismiin, siitä tulee poliittistakin elitismiä pahempaa eikä sillä enää ole mitään varteenotettavaa sanottavaa siitä mitä maassa oikeasti tapahtuu.
olen itse kirjallisuuden opiskelija, no tätä bloginpitäjä ei voinut tietää...
jaetun kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta olisi kai mahdollista muuttua joksikin sellaiseksi kuin "selkeäksi näkemykseksi ihmisen lajin jakamattomasta ykseydestä". tarkoitan ja kaipaan puolustusta sellaiselle vanhalle ja muodista menneelle käsitteelle kuin "solidaarisuus"
on hämmästyttävää, että Robert Antelme, selvittyään Gandersheimin ja Buchenwaldin keskitysleireistä, kirjoittaa koskettavimman ja kauniimman kirjan ihmisyyden puolustukseksi, jonka koskaan olen lukenut
tulkinnassasi, vaikka minun on myönnettävä, etten sitä ymmärrä tai pikemminkin en ylipäänsä löydä siitä sitä kiinteää pistettä, johon tarttua
on minusta se ongelma, että se ja samankaltaiset on mahdollista samanmielisten ohittaa olankohautuksella tai nyökkäyksellä ja vastustajien _leimata_ jälleen yhdeksi vasemmistoälykköjen käsittämättömäksi ja yhdentekeväksi saivarteluksi/ elitismiksi
tästä syystä tämän "surullisen" tilanteen analyysin olisi lähdettävä mielestäni ennemmin "koetusta ja jaetusta epäoikeudenmukaisuuden tunnusta" - kokemuksesta solidaarisuudesta, jonka voi saavuttaa esimerkiksi lukemalla Antelmen kirjaa taikka Vihan hedelmien lopun
kuin ranskalaisten teoreetikkojen väitteestä siitä, että historian loputtua "valonnopeuden ajassa" on myös entinen politiikka ja poliittinen teoria käynyt tarpeettomaksi ja vanhentuneeksi
JV:n pointissa on perää.
Analyysissäsi oli kyllä teräviä oivalluksia ja pikkuhauskaa kritiikkiä suuntaan ja toiseen, mutta sorrut liian meta-tasolle, ellet jopa saivarteluun. Mielestäni ylianalysoit - samaan aikaan kun toisaalla mennään sieltä mistä aita on matalin.
Minua tässä on ihmetyttänyt ihmisten reaktiot ja erityisesti ne äänekkäimmät vastareaktiot, älämölöt jotka tuntuvat ikään kuin kumpuavan täysin irrationaalisten tunteiden vallassa.
Jotkut valopäät ovat miettineet kansan vaihtoa, ja samantien koko demokratian. Esimerkkeinä on väläytelty mm. oligarkiaa. Kas siinäpä oikein oiva vaihtoehto!
Tämä shokkitilasta aiheutunut omituinen älämölö ei kantaudu pelkästään suomalaisten riveistä.
Olkiukkoja rakennellaan jopa valtamerten takana ja mitä kauemmaksi mennään, sen virheellisempiä ovat analyysit. On puhuttu äärioikestosta ja nurkkapatriotismista. Natsi-kortit ovat olleet myös kovassa käytössä ja huolestuttavasti erityisesti akateemisten älykköjen osalta.
Mistä tämä johtuu? Kuten totesit, ainakin suomalaisille persujen vahva kannatus oli jo selvillä. Useille on varmasti ollut myös selvää millaista väkeä persut n. keskimäärin ovat - vaikka toki joukko on monenkirjava.
Väitänkin, että kyse on puhtaasti politiikasta - sitähän tämä juuri nimenomaisesti on - ja likaisesta sellaisesta. Jytkyyn yritetään vastata jytkyllä; kovalla kovaa vastaan. Vaalit jatkuvat, vaikka äänestyspäivä on ohi. Poliitiikka todellakin tehdään ruohonjuuritasolla ja ennenkaikkia medioissa.
Viimekädessä kyse on kuitenkin yksinkertaisesta protestista, epäluottamuslauseesta, joka kanavoitui sieltä poliittisen kentän unohdettujen riveistä: vähä-osaisten, eläkeläisten, syrjäytyneiden, työttömien, maalaisten ennenkaikkea jne.
Teoriassahan tämän joukon olisi pystynyt keräämään mukaansa mikä tahansa puolue, jos se olisi vain oasannut hyödyntää tätä potentiaalia.
Populismi osoittautui helpoksi keinoksi. Varsinkin konservatiivinen populismi, koska puoluekentästä on puuttunut aidosti konservatiivinen puolue (kristillisdemokraatteja lukuunottamatta.)
Onneakin on persuilla tosin ollut matkassa: Pitkään jatkunut oikeistolainen ja uusliberalistinen talouspolitiikka, vaalirahasotkut, eurokriisi jne. ovat lisänneet bensaa liekkeihin.
Kyse on siis pitkällisestä prosessista. Siksi epäilen, että kyseessä olisi harkitsematonta ja hätäistä toimintaa valonnopeuden ajassa, suuntaan tai toiseen. Aikaa on kyllä ollut punnita ja analysoida. Tunteet ja järki ovat varmasti olleet yhtälailla matkassa. Kulminaatiopiste saavutettiin vaaliuurnilla ja sen jälkeen asiat realisoituivat ja niihin voitiin tosissaan reagoida.
Tässä valossa Deleuzeen viittaaminen tuntuu lähinnä triviaalilta.
Toisaalta siinä voi kyllä olla perää, että nyt tunteille on annettu erivapauksia. Ihmiset ovat saaneet vapaasti provosoitua ja nautiskella tunneryöpyistään. Politiikkahan on parhaimmillaan sitä oikeata kunnon sosiaalipornoa.
Minusta mielenkiintoisempaa on se, että millainen ja mikä on tämä 'jytky' suhteessa Euroopassa yleisesti myllertävään populismiin sekä ylipäänsä se, miten ja miksi globalisoituvalle maailmalle halutaan nyt joukkovoimin lyödä jarruja päälle?
Hei,
ja kiitokset kommenteista. Olen pyrkinyt teksteissäni toistuvasti yleistajuisuuteen ja luulen, ettei tämänkertainenkaan teksti niin vaikea ole, ettei sitä lukemalla voisi olla ymmärtämättä. Kiinteä piste voi toki olla vaikeampi tavoittaa, sen myönnän.
JV, myönnän myös, että olet oikeassa huomiossasi saman- ja erimielisistä. Kysehän on myös kirjoittajan vastuusta ja lajityypin (essee, kolumni) kiinnostavuudesta: jos kirjoittaja ei kykene luomaan solidaarisuuden verkkoa tai hätkäyttämään edes samanmielisiä, on hän kirjoituksessaan kaiketi epäonnistunut. En minäkään sellaisista teksteistä jaksa innostua. Samaan hengenvetoon on kuitenkin sanottava, ettei kyse ole vain "vasemmistoälyköistä" tai edes samanmielisistä, vaan yleisemmästä kysymyksestä; siitä, pystymmekö luomaan yhteyksiä eri yhteisöjen, etu- ja haluryhmien välille. Olen toistuvasti tässäkin blogissa kirjoittanut siitä, miten ongelmallista elämä nykyisessä elämänmuodossamme on sikäli kuin emme todellisuudessa kohtaa eri tavoin ajattelevia kuin korkeintaan kaupan kassalla.
Korostan toistamiseen myös sitä, että politiikan vanhentuneisuus JA mainitsemasi "koettu ja jaettu epäoikeudenmukaisuuden tuntu" ovat molemmat yhdenlaisia tapoja ymmärtää sama asia. Itse näen näiden näkökulmien vuoropuhelun hedelmällisempänä kuin yhden lähtökohdan tyrkyttämisen kaikille. Samaan päämäärään, ymmärtämiseen, johtaa monia polkuja. Yhden tulkinnan vakiintuminen johtaa vain entistä suurempaan ymmärtämättömyyteen eikä lisää hedelmällistä vuoropuhelua. Kokonaan toinen kysymys puolestaan on, pääsemmekö "puolueettomalle" maaperälle tässä - pystyvätkö samanmieliset keskustelemaan erimielisten kanssa ja minkälaisissa olosuhteissa?
Art2, voit halutessasi selventää, missä kohtaa analyysissäni on "teräviä oivalluksia ja pikkuhauskaa kritiikkiä suuntaan ja toiseen, mutta sorrut liian meta-tasolle". En nimittäin täysin tunnista, mihin nämä ilmaukset viittaavat. Pieruun liittyvä kohta oli toki mauton, sen tiedän, mutta kyse ei ollut missään nimessä esimerkiksi perussuomalaisiin kohdistetusta kritiikistä.
En tunne tarvetta samastua "akateemisiin älykköihin", koska en sellaiseksi itse oikeastaan samastu. Teidän molempien teksteissä minua kuitenkin jollain tasolla ihmetyttää rivien väliin jäävä kitkeryys tätä joukkoa kohtaan, olkootkin he mitä ovat ja ajatelkoot he mitä ajattelevat. Art2 on vallan oikeassa, että etenkin punavihreät äänestäjät varmasti kokivat vaalitappionsa tavalla, jonka johdosta tunteet ovat kuumentuneet. Itse olen iloinen, jos kulttuurimme tästä hiukan politisoituu ja ihmisiä alkaa kiinnostaa jälleen yhteiset asiat.
Kysymys on kuitenkin siitä, mitä demokratia on. Esitin tekstissäni kysymyksen, haluammeko demokratiaa. Itse haluan, monet eivät nähtävästi halua, koska pitävät kansaa "tyhmänä" ja "umpimielisenä". "Valopäiden" uhkailut massamuutosta ovat tietämättömän kauhun ilmauksia minulle. Jos haluamme demokratiaa, meidän on hyväksyttävä, että on ihmisiä jotka ovat aina eri mieltä kanssamme - samoin kuin meidän on hyväksyttävä se, että demokratiassa kaikilla - jopa tietämättömillä, älyköillä, tyhmillä ja itseään fiksuna pitävillä - on oikeus sanoa mielipiteensä. Itse sanon tässä vain, etten näe kansallista puoluedemokratiaa kaikkein parhaimpana mahdollisena järjestelmänä: sen olennaisin heikkous on siinä, että päätöksiä on tekemässä ihmiset, jotka eivät millään voi tietää kaikkea ja punnita tarpeeksi kauan asioita. Ja koska kansanedustajat ovat ihmisiä siinä missä me muutkin, en voi kuin sääliä heitä: heillä on valtava vastuu ajassa jossa kaikki tapahtuu nopeasti. "Valonnopeus" on provosoiva metafora, mutta monella tavalla osuva. Meillä ei yksinkertaisesti riitä kaikki maailman aika, jotta osaisimme punnita asiat oikein ja niinpäin, että ne ottaisivat huomioon ihmisten keskinäisen solidaarisuuden, hyvinvoinnin, heikoimmatkin sekä ekosfäärin kestokyvyn.
Olen myös iloinen, että valaisitte asiaa toisesta näkökulmasta. Totta, persujen suosion taustalla on pitkä prosessi. Huomaan, etten ole painottanut tarpeeksi sitä, että hapuilemani emotionaalinen kuohu ja reagoiminen valonnopeuden ajassa painottuu tässä etenkin niihin ihmisiin, jotka vastustavat syystä tai toisesta perussuomalaisten ajamaa politiikkaa. Väitän myös, etteivät kaikki perussuomalaisia äänestäneet välttämättä ole kovinkaan tarkkaan punninneet, mitä puoluetta äänestävät; suosion räjähdysmäinen kasvu kertoo liikkuvien äänestäjien mobilisaatiosta ja ensi vaaleissa tilanne voi olla aivan toinen, mene ja tiedä. Toki monella on ollut myös aikaa miettiä.
Itse en näe ollenkaan pahastuttavana sitä, että yhteiskunnassa käydään keskustelua myös globalisaatiota (esim. valtaelinten siirtyminen pois Suomesta) ja liberaalia elämäntapaa vastaan. Tämä on tärkeä asia ja siitä pitää pystyä keskustelemaan.
Sanotaan nyt aluksi turhan provosoitumisen välttämiseksi että olen lukenut blogiasi pitkään, eikä tämä ollut mikään hyökkäys. Mielestäni hiukan haparoit ja innostuin kommentoimaan.
Arvostan sitä kuinka pystyit, siitä huolimatta että 'jytky' taisi sinullekin olla liian kova pala, lähestymään asiaa järjellisesti ja analyyttisesti. Huumorikaan ei ollut mielestäni huonoa. Onhan tämä 'jytky'-kielikuva osuva ja omintakeisen huvittava, jopa ironinen, ja sitä voi aivan huoletta käsitellä itseään vastaavalla tasolla.
En myöskään ole mitenkään 'kitkerä' akateemisesti älyköistä puhuessani, vaan kritisoin sitä tapaa, jolla tietyt yleisesti arvossa pidetyt tahot tekevät politiikkaa, eivätkä heille ominaista tehtäväänsä, puolueettomien ja objektiivisten arvioiden tekemistä. Medialla on tässä varmasti suurin vastuu, sillä se on selkeästi hakenut provokatiivista sosiaalipornoa ja sitä on saatu mitä on tilattu. Media on tehnyt asiasta spektaakkelin - Debordia viitatakseni - ja populismi käyttää spektaakkelia katalyyttinaan. (Hah, pääsinpäs minäkin viisastelemaan)
Kyllähän jokainen itsensä vakavasti ottava tutkija tietää, että natsi-kortti on se kortti, johon viimeiseksi turvaudutaan ja siinä vaiheessa ollaan jo allikossa. Historialliset analogiat ovat vaikea taiteenlaji, koska niistä on aivan liian helppo tehdä virhepäätelmiä.
Joka tapauksessa pointtini on lähinnä se, että kyseenalaistan sen väitteen, että perussuomalaisista haluttaisiin tehdä totuudenmukaisia arvioita tai ilmiötä ylipäänsä ymmärtää, vaan sitä vastoin tehdäänkin politiikkaa ja pinnan alla kulkee aina tarkoitushakuisuus. Tämä tapahtuu jossakin määrin meta-tasolla, tiedostetun ja tiedostamattoman hämärällä rajamaalla. (Tähän tavallaan kohdistin sinun analyysisi krtiikin. Et taida haluta oikeasti ymmärtää ilmiötä, koska se ei vastaa arvomaailmaasi?)
Ehkä politiikka tosiaan on palannut politiikkaan...
Tämä tosin koitui selvästi vihreiden tappioksi. He rakensivat persuista liian yksinkertaisen olkiukon ja vastaiskut kohdistuivat kuvitteelliseen kansanosaan.
Vasemmiston ongelmana taasen näen yksinkertaisesti sen, että he ovat unohtaneet 'Matti Meikäläisen', sen tavallisen duunarin, jonka työpaikka vietiin Kiinaan ja jonka nuorimmainen on syrjäytynyt ja työtön. Vasemmisto on kyllä koittanut asiaan puuttua, mutta sen puheet eivät ole kantautuneet tavallisen korviin, sillä se on marginalisoinut kohdeyleisönsä. Vasemmistosta on tullut liian elitistinen 'citypuolue'.
En edelleenkään allekirjoita metaforaasi valonnopeuden demokratiasta. Mielestäni demokratia on prosessina paljon moniulotteisempi. Aikaperspektiivi saattaa äkkiseltään vaikuttaa kovin lyhyeltä, mutta kun asiaa tarkastelee tarpeeksi kaukaa, voi havaita tietynlaiset jatkumot ja sen, että päätökset ovat pitkällisten prosessien jäävuoren huippu. Eiväthän ihmisten arvot, kannat ja mielipiteetkään synny tyhjästä ex nihilo. Siinä olet ehkä oikeassa, että ekosfäärin kestokykyyn on vaikea demokraattisesti vastata, mutta se ei mielestäni johdu demokratiasta vaan nykyisesti talousjärjestelmästä, jonka piikkiin muuten voidaan aika hyvin laittaa kaikki muukin hätiköinti.
En myöskään oikein ymmärtänyt mitä tarkoitat puoledemokratian ongelmalla.
Parlamentaarinen demokratia on siinä mielessä ironisella tavalla hyvä, että siinä epäpätevien paljous vallitsee sen sijaan että muutamat turmeltuneet päättävät.
Markku Kuisma kuvailee kirjassaan "Rosvoparonien paluu" kuinka demokratian perusidea ei oikeastaan ole valitsijoiden pätevyys vaan tahto. Demokratia on siis tahtotila - vähän kuin Hobbesin Leviathan. Se ilmenee erilaisten äänien moniulotteisena kenttänä, kudelmana, joka konstruktoidaan kollektiivisesti ymmärettävään muotoon ja sitten siihen reagoidaan ja pyritään vastaamaan.
Meillä syntyi vuonna 1906 siinä mielessä nerokas poliittinen järjestelmä, että se on loppujen lopuksi aika tehoton. Se on ikäänkuin komrpomissi täydellisen kansanvallan ja harvainvallan väliltä. Vähällähän loppujen lopuksi oli, että olisimme olleet Neuvostoliiton tapainen kansandemokratia tai parlamentaarinen monarkia.
Näin ollen mitään radikaaleja jytkyjä ei tule kuin pieruja saharasta, vaan muutosprosessi on hidas ja usein myös läpinäkyvä. Jytkyjä on torppaamassa mm. perustuslaki ja byrokraattinen virkakoneisto. Asioita pystytään kyllä sulattelemaan. Se, että onko tämä aina hyvä juttu, on taas sitten toinen kysymys. Joitakin kysymyksiä kun voisi ratkoa paljon tehokkaammin. Se liiallinen sulattelu kun saattaa peräsuolessa kasvaa jytkyksi. Joskus pitäisi ihan vapaasti päästellä :)
Demokratian (no siis tämän, mitä se nyt sitten onkaan...) hitaus on mielestäni parempi kuin meritokratian tehokkuus (ja nopeus): se mitä luulemme jonakin hetkenä hyväksi suunnaksi, voi hetken päästä osoittautua kyseenalaiseksi (biopolttoainesekoilut) ja voimme vain olla tyytyväisiä, että emme ehtineet pitemmälle.
Muutosvauhti on ongelma lainsäätäjille eikä ihme että niistä (laista) yhä useammin tulee “susia”. Maailman yhdentyminen vaikuttaa (on vaikuttanut) myös lainsäädäntöön; nyt jääkin nähtäväksi kuinka kansallisia lakeja aletaan vaatia niiden taholta, joita tämä yhdentyminen ahdistaa.
Ymmärrän tuon “valonnopeuden” juuri siinä valossa, että monet prosessit (esim. tolkulliset lait) ovat hitaita suhteessa niihin vaatimuksiin, joita (valon)nopeudella etenevät muutokset edellyttävät.
Kiitokset taas. Totuuden nimissä on sanottava, että en osaa ainakaan vielä sanoa, oliko "jytky" minulle suinkaan kovinkaan vaikea pala. En masentunut, en vaipunut epätoivoon, en kauhistunut. Asia on tuonut hymyn huulilleni jo monen päivän ajan. Asiaa ajateltuani näyttää yhä selvemmältä, että väen katse on suuntautunut tavallaan väärään suuntaan. Suomen suurin puolue tässä ongelmallisempi on kuin perussuomalaiset.
Toki lähes kaikki tekstit, täällä ja tuolla, ovat jollain tasolla ideologisia. Ne tekevät politiikkaa, ja varmasti olet huomannut, että tässäkin blogissa on mekastettu ties mistä. Perussuomalais-kysymyksen - siinä määrin kuin se on kysymys - mielenkiintoni kohdistuu kuitenkin sen ympärille, voidaanko perussuomalaisten aikeet ja halut ottaa vakavasti. Olet oikeassa, että media on lietsonut turhankin paljon viime aikoina paniikkia aiheen tiimoilta, mutta myös perussuomalaisten edustajat ovat tehneet voitavansa, että paniikki ja moraalinen paheksunta säilyisi. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on esimerkiksi omituinen Jussi Halla-ahon haastattelu, jossa Halla-aholta kysyttiin hänen blogikirjoituksestaan koskien arvohierarkioita. Vaikka olen ollut lähtökohtaisesti melko nuiva Halla-ahoa kohtaan, olin mielissäni itse asiasta: tällaisista asioista pitäisi pystyä puhumaan, mutta tässä tapauksessa Halla-aho kieltäytyi. Kehnonlainen esimerkki toki. Yhtäkaikki kuitenkaan en koe olevani siinä määrin "punavihreä" että kieltäytyisin sokeaan liberalismiin vedoten kieltämään esimerkiksi suvaitsemattomuuden tai demokratian mahdolliset korvaavat järjestelmät. Näistä asioista pitää pystyä puhumaan, vakiintuneita arvoja pitää pystyä arvioimaan uudelleen, jatkuvasti. Tässä mielessä tekstini tosiaan oli politiikan tekemistä.
Tarkoitin puoluedemokratian ongelmalla lähinnä sitä, että suhtaudun lähtökohtaisen skeptisesti siihen, onko nykyinen parlamentarismi paras mahdollinen demokratian muoto. Joku toinen saattaisi kyseenalaistaa kokonaan sen demokraattisuuden. Vaihtoehtoja voisi kenties kehitellä jonkinlaisista pienyhteisöllisistä päätöksenteon muodoista, joissa ihmiset tuntisivat oikeammin olevansa päätöksenteon ytimessä (kokonaan toinen kysymys on, mitä pitäisi tehdä kansainväliselle yhteistyölle jne.). Luulen, että osaltaan perussuomalaisten suosiota on kasvattanut juuri tämä: tuntuma, että päätöksiä tehdään heistä ja heidän mielipiteistään riippumatta ja alati heidän kannaltaan ikävämpään suuntaan; he tuntevat olevansa jossain määrin merkityksettömiä, sillä heidän ääntään ei ole vuosikausiin kuunneltu. Jytky puolestaan tuntuu osoittavan, että heitä on nyt vihdoin kuunneltu - eli ainakin heitä, jotka perussuomalaisia äänestivät.
Arvostan esiin tuomaasi Kuisman tekemää huomiota. Toisinaan poliittinen analyysi menee turhankin usein ylilyönteihin, epäselviin metaforiin ja heittoihin - joskin tämänkin blogin kirjoittajan blogikirjoitustavat huomioon ottaen tämä ei ole mikään ihme - ja Kuisma, samoin kuin sinä, vaikuttaisitte olevan hyvinkin perillä siitä, missä mennään. Kiitos siitä. Hyviä pointteja.
Lähetä kommentti