Selkä märkänä

Eräs kirjallisen modernismin kivijaloista oli temporaalisuuden, tai yksinkertaisemmin ajan tutkiminen. Sitä havainnollistava tilallinen jäsentely muodostui eurooppalaisessa kirjallisuudessa useimmiten asettamalla enemmän tai vähemmän vastakkain teollisuuskapitalismin jäsentämän kaupungin humu ja rauhallinen maaseutu, metropoli ja pays, perukka, tai kotiseutu. Ajateltakoon vain erästäkin modernismin suurta tutkielmaa ajasta, nimittäin Thomas Mannin Taikavuorta (1924), jota käynnistellään verrattain pitkään yksinkertaisesti tekemällä tiliä siitä, miten Berghofin parantolan elämä eroaa ajantajussa alamaan elämästä. Kuitenkin, yhtäällä kirjallisen modernismin hiljentyessä ja toisaalla ihmisten elämän keskittyessä yhä enemmän kaupunkeihin myös urbaanin kokemuksen erittelystä on tullut kirjallisuudessa pitkälti arkipäivää. Kärkeviin vastakkainasetteluihin ei tunneta pakottavaa tarvetta ja kaupungin ja maaseudun välille sellaisen tekeminen tuntuu paitsi jälkijättöiseltä myös keinotekoiselta: globalisaation myötä teoriassa villeimmätkin perukat on kesytetty, ositettu, mitattu ja resursoitu sekä satelliittien, webcamien ja vastaavien näyttöpäätteille tarkennettu.

Mitään hohtoa kaupungissakaan ei varsinaisesti ole, se vain on. Ja miksi hohtoa olisi? Suomalaiset elävät kaupungeissa, ja kaupunkia määrittävät kadut, liikenne, kaupat ja kirjastot, kerrostalot ja yksityisasunnot, puistot, kaupunkitilat ylipäänsä. Agraarinen elämänmuoto sitä vastoin on eksoottinen puite, sillä se on poissa. Sellaisenaan se sopii kirjalliseksi miljööksi korkeintaan romansseihin ja vastaaviin tekstuureihin, joita lukevat suomalaisessa lähihistoriassa iät ajat vellovat, sotien jälkeen syntyneet ikäluokat – ne, jotka joko itse lapsuudestaan tai vanhempiensa välityksellä saattavat tuntea vielä nahoissaan maaltamuuton ilon ja haikeuden. Yhtä kaikki kyläidylli, jossa herätessään kuulisi ensimmäiseksi vastamäestä tai lähiniityltä lehmänkellojen kalinaa, on kuva vieraasta maailmasta. Ei sellaisen varaan parane rakentaa kuvia paheellisista suurkaupungeista ja hyveellisestä kyläelämästä.

Ja tietenkin juuri kaupunkilaiselämän erittely, ei suinkaan maaseutunostalgia (jota Suomessa Laila Hirvisaarta enemmän taitaa mallintaa Maajussille morsian), on paitsi tämän päivän kirjallisuudelle myös myöhäismodernille kokemukselle kiistattoman tärkeää, jo itseymmärryksenkin kannalta. Pelkkien fyysisten kaupunkitilojen rinnalle kasvaa kuitenkin kirjallisissa esityksissäkin jatkuvasti virtuaalista, median kertomaa, uutisia ja elämäntapoja maailmalta. Tämä ilmeinen siirtymä, jota voidaan merkitä yksinkertaisesti korkeateknologisten innovaatioiden huimana nousuna (joka on vuorostaan vain kiihtynyt kylmän sodan aikana mutta ennen muuta ei-kapitalististen skenaarioiden huvettua), onkin tuonut muassaan toisen, nimittäin siirtymän, jossa maaseudusta ja luonnon läsnäolosta ponnistava kotimainen kirjallisuus liukenee vähäeleisen, ilmaisukselliseen täsmällisyyteen tähtäävän jälkiurbaanin – siis virtuaalisuutta kohti laajentuvan, kaupunkitilan ja -ajan hohdokkuuteen välinpitämättömästi suhtautuvan, totaalisesti modernin imussa menevän – kotimaisen kirjallisuuden tieltä. Flanööreinä Walter Benjaminin ja Charles Baudelairen hengessä itseään pitävät ovat pelkkiä vanhan maailman apinoita elleivät ymmärrä tarkkailla ja horjua mieltä vailla ja kaiken päivää siellä missä kaikki – itsessään elämä! – oikeastaan on: verkossa. Joiltain osin tosin on epäselvää, millaista kirjallisuutta tämän siirtymän myötä oikeastaan tuodaan tilalle: keskeneräisiä blogiromaaneja, twitter-runoja, mitä? Jos näin on ja mutu pitää kutinsa, silloin kirjalliset yleisötkin ovat virtuaalisia, anonyymejä, osallistavia, vuorovaikutteisiakin kyllä, mutta silti jotenkin verettömiä, elottomia. Selittäisikö tämä sitäkin, miksi vaikkapa Helsingin Sanomien kaltaiset printtimediat natustelevat vieläkin samoja ikäluokkansa ymmärtämiä muotoja, ja tuntuu siksikin niin jälkeenjääneeltä: jotain tekeytyy, mutta kukaan, ei varsinkaan paperilehden lukija oikein tiedä mitä. En itsekään osaa oikein iloita, kun en täysin ymmärrä. Jotain yhtä kaikki tekeytyy, mutta se näyttää yhä enemmän karttavan fyysistä.

Häivähdyksiä vanhasta – ei välttämättä paremmasta, ainoastaan vanhasta – häilyy silti siellä täällä. Juha Hurme kirjoittaa Puupää-romaanissaan (2009) verrattain paljon ruumiillisesta liikkeestä luonnossa. Hurmeen henkilöt hiihtävät, patikoivat, purjehtivat. Mutta yhtä tärkeää kuin itse liike on tapa, jolla liikettä kuvataan. Hurmeessa on myös näkemieni teatteriesitysten (esim. Saunatrilogia Teatteri Telakalla 2002–2004 ja Punainen Viiva Kajaanin Kaupunginteatterissa 2006) perusteella paljon samaa kuin Jouko Turkassa, jota voitaneen sivumennen sanoa suvereeniksi paitsi kotimaisessa teatterissa myös kotimaisessa kirjallisuudessa. Vertailu on tietysti ilmeinen, eikä tee kunniakasta oikeutta kummallekaan, mutta jotain yhteistä kirjallista heissä on, nimittäin ruumiista ja kehollisuudesta ponnistava mielikuvitus, kielellinen kirjavuus, lauseiden fyysisyys ylipäänsä. Lähes jokainen lause tuntuu kirveellä veistetyltä. Ennen kaikkea niistä aistii kirjoittamista edeltäneen: jokainen lause tuntuu siltä kuin sen takana olisi raskas fyysillinen rupeama, hiihtolenkki, punnerrussarja, puutyöpuurto askarteluhuoneessa, halonteko (vesisateessa). Jokainen lause on kirjoitettu selkä märkänä. Muistan aina Turkan Seitsemää veljestä (1989) kuvaavasta dokumentista kohtauksen, jossa veljekset (näyttelijät) juoksevat pitkään ja hartaasti syksyisellä pellolla kontit selissä ennen varsinaisen juoksukohtauksen elokuvaamista. Sekä Turkan että Hurmeen proosa kielii samasta. Mutta Turkka puhuu myös samassa Seitsemän veljeksen yhteydessä siitä, miten hän yritti tv-näytelmässään muuntaa Aleksis Kiven kieltä veljesten ruumiinkieleksi. Suomen kansa ei ymmärtänyt, Suomen kansa kysyi mitä perkelettä. 2010-luvulla Suomen lukevalle kansanosalle sopisi tarjottaman samanlaisen reaktion mahdollisuus: millaisen fyysisen kielen romaani vaatisi, että perkelettä ihan toden teolla perättäisiin?

Toki tällaisessakin havainnossa koskien kielen fyysisyyttä ja sen mahdollista katoa on jotain nostalgista. Havainnon tekeminen puhuu ajasta, jolloin kirjoittaminen ei ollut kokopäivätyö, vaan työnteollista ylijäämää, harraste; ajasta, jolloin erikseen olivat raskasta fyysistä työtä tekevät maatyöläiset ja kynäniekat, mutta kun nämä kaksi hahmoa toisinaan limittyivät... jotain siinäkin tavoittui. Samuli Paronen, Matti Pulkkinen, Marko Tapio, jopa kansan rakastama Kalle Päätalo, näitähän on – ei Suomessa varsinaisia diivailevia taiteilijanplanttuja kai ollutkaan, köyhiä kyllä, mutta ei fyysistä työtä kohtaamattomia. Mutta en sano, että sellaisia olisi nyt, tosin pelkkä havainnon ylöskirjaaminen ja sen nostalgia kielivät siitä, että harvakseltaan päivätöikseen kirjoittaja tänään fyysisesti ponnistelee. Lihasjäykistymät ja selkäkivut ovat tulleet muista syistä kuin metsätöistä. Jarkko Tonttikin taisi jokin aika sitten pullistella bodypump-rääkeistään tullen ennen muuta samalla täydentäneeksi, ehkä tietämättään, tämän päivän kirjailijan muotokuvan. Pauli Pylkön Luopumisen dialektiikassa (2009) tekemä vertaus Adornosta uimapuvussa on tässäkin kohtaa jotenkin puhutteleva: se ei mene yksi yhteen liikuntaa harrastavan kirjailijan kanssa, mutta leikkaa yhteistä ja jaettua. Tuotantotavallisista, systeemisistä seurauksista johtuen yhä useampi kirjailija pullistelee, muttei niinkään piilolihaksiaan kuin rankametsällä käymisen puutettaan – sitä, ettei omaa fysiikkaa, mutta on sentään siinä etuoikeutetussa asemassa, että voi päivätöikseen unelmoida ja ajatella. Ja silti yksin sen, että joutuu harrastamaan liikuntaa (luonnollisestikin työn ulkopuolella), tulisi kertoa enemmän kuin tarpeeksi itsensä elämänmuodon muutoksesta. Ja sen kai pitäisi olla enemmän surun kuin itsekehun paikka, sillä millaista kirjallisuutta se sellainen on, jos aietta ja ajatusta, ja niille erikseen vuoleskeltua muotoa ja tyyliä ei ole tapailtu ensin lihasvoimalla?

Mutta ei kysymyksessä tietenkään yksin moite ole. Suomalainen elämänmuoto on, kuten todettua, vaihtunut, ja tietysti monilta osin parempaan. Siltikin kirjoittamista taustoittavan toiminnan seestyminen näyttää johtaneen tilanteeseen, jossa fyysisyyden katoaminen ja virtuaalisuuden eteneminen ovat lähes suorassa yhteydessä kielelliseen surkastumiseen. Teonsanoja on vähemmän, kokemusta vähemmän, ilmiöiden merkitsijöitä vähemmän. ”Hän läyrysi” vaihtuu muotoon ”hän sanoi”. Lauseet ovat kuulaita, mutta niiden varsi ei maistu, hiki ei haise. Näppäimin näpytellyssä on teollisen kalske. Jotain toki siinäkin tekeytyy, näytöillä puolivillaisuudet alkavat ruokkia ja koostaa uusia sanoja ja ilmauksia.

Eikä sillä, varsin selväsanaista ja suoraviivaista proosaa Hurmekin kirjoittaa, mutta ainakin siinä puhutaan mistä on puute: teoksen keskushenkilö N. on kadonnut. Hänen työtoverinsa jäljentää muutamaa tämän jälkeensä jättämää vihkosta varustaen ne suuntaa-antavilla selityksille. Kuka (tai mikä) N. oikeastaan on, mihin hän on kadonnut ja miksi, voivat kuitenkin koostaa luultavimmin sitä varsinaista kysymystä, jolle tällainen tutkimusromaani (vrt. esim. Nabokovin The Real Life of Sebastian Knight, 1941) perustuu, eikä suinkaan se mistä hänet löytää ja minkälaisen päättelyn perästä. Pelkäksi alkukirjaimeksi nääntynyt poissaoleva, oletettavasti kuollut keskushenkilö, tulee kuitenkin tekstiensä välityksellä merkinneeksi vielä erään keskeisen seikan, kukaties oman olemisensa syyn:

Voi pojanpoika, kun kuuntelisit minua tai jotakuta muuta isääsi ja isoisääsi viisaampaa merenkävijää, niin ehkä oppisit, että pisteestä A ei voi noin vain hurauttaa pisteeseen B. Olettakaamme, että A on meille annettu lähtökohta. Sieltä starttaamme nyt vesivaellukselle kohti kaukaista B:tä. Jokainen matkalla saavuttamamme kokemus, kaikki ponnistelu, oivallukset, ajatukset ja ongelmat ja niiden ratkaisut, kaikki matkan aikana saamamme vaikutelmat rakentavat meille tavoitettamme B:tä. Voisi jopa sanoa, että tätä päämääräämme ei ensinkään ole olemassa ilman tietyn kestoista, taitettua, miellettyä ja sisäistettyä matkantekoa A:sta B:hen. (2009, 218.) 

Tämä ei ole vain Puupään lukuohje, se on kotimaisen kirjallisuuden, tai ihan vain yksittäisen kirjankin lukuohje. Asenne olemiseen, suhtautuminen, tunto täälläolosta. Toinen N.:n essee (”Vaihtoehtoloma”) täydentää:

Lähde sitä seuraavana aamuna retkelle tuntemattomaan metsään suksin, saappain, miten vain, tilanteen mukaan. Erkane merkityiltä reiteiltä. Hakeudu vaikeimpiin maastoihin. Älä kaihda tiheikköjä, mäkiä, rotikkoja. Puske sitkeästi uupumuksen rajalle ja gramman ylikin. Älä kavahda eksymistä. (emt., 260.)

Kuva on juuri niin mieletön kuin pitääkin. Mutta kuvalla on vastakuva, nimittäin ihminen joka valitsee helpoimman, järkevimmän ja yksinkertaisimman reitin. Sanomattakin selvää: moderni ihminen. Tiedän kokemuksesta, miten vittumaista ryteikössä hiihtäminen rinkka selässä on. Silti tarkoituksella tiheikköön hiihtävä, rotikossa kompuroiva tai roveikossa rymyävä on pinttyneissä mielissämme yhtä janari kuin suttaantuneen VHS-nauhan HD-kuvan sijaan valitseva nykyihminen. Tai ei, vertaus ei toimi: tiheikössä tieten tahtoen menijään eivät verrokit oikein pure. Varauksella sanoen siinä on sentään jotain samaa kuin Susi-Kustaassa Pohjantähden maisemaa vasten. Näistä syistä N. on enää pelkkä alun kirjain, se on katoava modernista maailmasta yhtä varmasti kuin järjettömyys. Sillä muistettakoon Fredric Jamesonin kuvaus A Singular Modernityssa (2002): vaikka suuri osa maailman maista ymmärtääkin edes jotain modernin päälle, vain kapitalistisen tuotantotavan täydellisesti sisäistäneissä maissa tämä modernius saa sen ensisijaisen merkityksen – muualla moderniteetti on, kyllä, paitsi jotain palkitsevaa ja hyvää, myös, outoa kyllä, ambivalenttia ja häilyvää. Ja häilyvää se on siksi, että riiuu- tai kosintavaiheessa tuotantotavallisia vaihtoehtoja on vielä muitakin. Myöhäiskapitalistisen todellisuusperiaatteen piirissä taas, kuten tiedettyä, ei ole etenkään kylmän sodan rauettua muusta puhuttukaan kuin siitä, miten kaikkivoipa, toimiva ja muut vaihtoehdot tyhjäksi tekevä se järjestelmänä lopulta on. Sellaisessa maailmassa ei myöskään vallitse epäselvyyttä siitä, onko ryteikköön tieten tahtoen hiihtämisessä mieltä vai ei.

Aika, jona patikoidaan paikasta A paikkaan B, ei siis päde siirryttäessä maalta kaupunkiin, sillä tällaista siirtymää ei ensinkään ole. On vain ja ainoastaan kaupungin jälkeistä aikaa, reaaliaikaa. Kaupungin aika näet edellytti vielä fyysisiä siirtymiä lähiöstä keskustaan, mutta nehän virtuaalisuus ainakin teoriassa on jo joiltain osin tehnyt tarpeettomiksi. Siksi Facebookin Missä olet -toimint0 (”X on paikassa Y”) käy yksiin Puupään aiemmin lainattua, pojanpoikaa voivottelevaa tekstikohtaa seuraavan kanssa:

Muskelivene särkee tämän hienosyisen matkarakenteen kaikkien mahdollisten merikortin pisteiden A ja B väliltä. Niinpä me emme pääse muskeliveneellämme ikinä B:hen. Emme pääse mihinkään. Näennäisesti kiidämme, mutta oikeasti pörräämme paikallamme kokematta, oppimatta ja elämättä. (Hurme 2009, 218.)

Seisomme paikoillemme jäätyneinä toisiamme tuijottaen. Siinäkin kieltämättä jotain tekeytyy, mutta piste B se ei ole, ainakaan jos B:ksi oletetaan toinen ihminen tai kohtaamispaikka. Heppoisissa kantimissa, mutta tuntemattomilla suunnilla on sellaisen varaan jäsentyvä kirjallisuus.

Mistä Tamin asu kertoo?

Jääkiekkoilu on tunnetusti näytösluontoista ja spektaakkelia. Joka kevät suomalaisen väen valtaa yhteen liittävä, joskin myös erilleen vetävä voimien joukko: pelataan SM-liigan voitosta, pelataan MM-kisat, kannustetaan, juhlitaan, petytään. Muutama vuosi sitten arvokisahistoriansa toisen MM-kullan voittanut Suomen joukkue sai kansan sanan mukaisesti sekaisin. Pontus Purokuru kirjoitti Väen tunto -kokoelmassa (2012) aihetta sivuten jotenkin satuttavan osuvasti:

Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa MM-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. (…) Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheissa. (…) Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan. (2012, 14.)

En itse muista tarkasti tuntojani keväällä 2011. Sen muistan, että minut valtasi välinpitämättömyys ja jonkinlainen pettymys. Torilta ei minua tavattu, en mennyt edes katsomaan, mitä kaduilla tapahtuu. Olin pieni poika, kun Suomi voitti ensimmäisen kultansa ja oletan, että voitto synnytti paitsi ikäisissäni myös monissa muissa suomalaisissa palavamman kiinnostuksen jääkiekon seuraamiseen. Olennaista kuitenkin oli, että erinäisistä saavutuksista huolimatta MM- ja olympiakisoissa kultaa ei saatu vuosiin. Kahden voiton välissä on kuusitoista vuotta. Se on pitkä, pitkä aika odottavalle.

Tommi Melender kirjoitti Kuka nauttii eniten -esseekokoelmansa (2010) jääkiekkoa käsittelevässä esseessään muistaakseni jotakin sen suuntaista, että hänelle jääkiekon seuraamisessa kyse on ollut pääasiassa juurikin pettymyksistä ja niiden käsittelystä. Voittamisen kulttuuri on hänelle katsojana vieras, onhan Melender sitä sukupolvea, joka on nähnyt ne vuodet, jolloin Suomen joukkue ei menestynyt. Tänään suomalainen on suhteellisen tyytyväinen, jos hänen joukkueensa yltää mitalisijoihin, sillä sellaista on sopinut ja voinut odottaa. Monena vuonna mitalipeleissä onkin kisattu, kaiken kaikkiaan kymmenissä MM-kisoissa sitten vuoden 1995.

Kuudentoista vuoden aikahaarukassa on tapahtunut paljon. Pettymyksen tunteeni keväällä 2011 johtui luultavasti siitä, että jotain oli jo saavutettu, eikä jääkiekkojoukkueen kannustaminen sinänsä kiinnostanut minua enää juurikaan. Kuusitoista vuotta on sikälikin paljon, että vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa olleet olivat juuri niitä kaltaisiani nassikoita, jotka seurasivat kuusitoista vuotta aiemmin pelejä televisiosta ja muistavat taatusti Ville Peltosen hattutempun, Timo Jutilan maalin, Jukka Tammen tuuletukset ja... yleisen, innostuneen viattomuuden, jolla aika kultasi muistot.

Purokurua mukaillen vuoden 1995 suomalaiseen jääkiekkoon kietoutuva subjektiivisuus olikin koko lailla erilainen näky kuin se, joka otti suomalaiset kiekkofanit pihteihinsä kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 2011 mestaruusjuhlat muistamme ennen muuta itse juhlista: humalaisesta joukkueesta, Pasi Nurmisen kaatumisesta, Jutilan jurrisesta televisiohaastattelusta, Petri Nygårdista, Jaresta & VilleGallesta ja muusta oheisesta. Kokonaiskuva on paljon raadollisempi, ehkä jotenkin... aidompi. Toki myös Mikael Granlundin ilmaveivi muistetaan, mutta itse finaalin maaleja ei oikein – kokonaisuudessaanhan peli oli jotenkin helppo voitto, kiihkeän taipaleen mahalasku. Merkitsevää on, että finaalien jälkeen ja kultajuhlien tienoilla – jollen aivan väärin muista – televisiossa erikseen vieläpä uusittiin vuoden 1995 jääkiekkofinaali; toimenpide joka ei tullut vuosien 1996–2010 välillä liiemmin kysymykseen. Tarve muistojen verestämiselle tuli vasta, kun kulta saatiin uusittua.

Jotain suomalaisen jääkiekkokansan subjektiivisuudesta kertoo sekin, että kuudentoista vuoden aikana joukkuetta kannustettiin, mutta samanaikaisesti voimaa ammennettiin nimenomaan häviämisestä: kultaa ei uskottu tulevan helpolla ja vaikka NHL-apuja kaipailtiin ja niitä saatiin, mukana kannustamisessa oli aina ripaus katkeruutta. Meillä ei ole paras mahdollinen joukkue, maalivahtipeli takkuaa, ei löydy maalintekijiöitä, ratkaisijat puuttuvat. Eikä me suomalaiset tässä lajissa koskaan voiteta...

Mutta uusiminen, toisinto, toisto näyttää tehneen itsestään suomalaisesta MM-tason jääkiekosta muussakin mielessä jotenkin epäkiinnostavaa. Toki edelleen kiekkofanit kerääntyvät jäähallille kannustamaan omiaan. Toki suomalaiset katsovat televisioruuduiltaan ja päätteiltään lätkää, mene ja tiedä, ehkä enemmän kuin koskaan. Itse pelaaminen on jo kuitenkin joissain määrin sivuseikka.

Silti jääkiekkoa oltiin ja ollaan henkeen ja vereen. Muutama vuosi sitten jonkinlaiset kansallisen kriisitilan ainekset olivat jo kasassa, kun MTV ilmoitti ostaneensa Yleltä televisiointioikeudet vuosille 2012–2017. Kansa hätääntyi: miten käy Antero Mertarannan? Miten käy tuttujen ja hyviksi havaittujen puitteiden? Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi petätte suomalaisen jääkiekon? Mertaranta selostajana on niin kiinteä osa suomalaista kiekkohistoriaa, että mies vaikuttaa olevan asialta pääsemättömissä. Suomalainen jääkiekko nousee ja kaatuu Mertarannan mukana, saattaisikin joku uhota. Ei maailma kuitenkaan loppunut oikeuksien vaihtuessa. Mertaranta pysyi ja vaikka mainoskatkot ihmisiä etukäteen pelottivatkin, nekin saatiin suhteellisen juohevasti upotettua pelikatkoihin.

Aiempaa selvemmän mainonnan myötä eräs piirre kiekkoilussa yhtä kaikki korostui. Jos jääkiekon seuraaminen oli jo ennestään spektaakkelin seuraamista, mainonta yhdistettynä arvokisavoittoon alkoi tuottaa entistä räikeämmällä tavalla toisteisia elementtejä. Kaksi keskeistä esimerkkiä ovat Gigantin mainokset, joihin työllistettiin koko kansaa 90-luvulla naurattanut Kummeli-mies Heikki Silvennoinen, ja Timo Jutilan, edellisen MM-kultaikonin presenssi kiekkoilua rytmittävissä makkaramainoksissa. Yhdistäviä tekijöitä näille kahdelle voisi tietysti halutessaan kehitellä leveästä Tampereen murteesta, Tampereesta perinteisenä kiekkokaupunkina ja molempien miesten myötätuntoa ja huumorintajua säteilevästä olemuksesta.

Näin tullaan tekijään, joka käytännössä mahdollistaa jääkiekon toisteisuuden korostumisen. Tämä tekijä on suomalaisen naamanvääntelyn ja komiikan pitkä perinne. Lama-ajan suomalaiset viihdyttäjät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala sekä Kummeli Tampereelta pelasivat verrattain vaatimattomilla pelinappuloilla – lähinnähän niissäkin pari miestä peruukeissa ja hauskoissa asuissa vain laitettiin vääntelemään naamaansa kameran eteen. 2010-luvun ylivoimaisesti suosituin ja luultavasti jääkiekon ohella suomalaisia eniten yhdistävä televisio-ohjelma taas lienee MTV:llä kuluvana vuonna jo neljättä kertaa pyörähtänyt Putous. Sen muistettavin ja jatkumoa luova osuus on luonnollisesti kisa vuoden sketsihahmosta.

Itseäni kiinnostavin seikka Putouksessa, jonka tulin panneeksi merkille vasta joku tovi sitten, ei silti ole sen menestys vaan se hybridinen ja monimediainen koneisto, jolla menestystä tuotetaan. Yksi tv-ohjelma levittäytyy niin kirjallisuuden kuin elokuvan ja ääniteteollisuudenkin tontille, sosiaalisia medioita unohtamatta. Putousta on käsikirjoittanut sellainenkin suomalainen menestyskirjailija kuin Miika Nousiainen. Voittaneet sketsihahmot ovat kiertäneet vuoden päivät kaupunkeja ja maakuntia esiintymässä hassuine hokemineen, tehneet levyjä, musiikkivideoita, tv-sarjoja ja jopa elokuvia. Kassakone kilisee ja sketsihahmoista on kunakin vuonna otettu kaikki irti. Tässä mielessä on selvää, ettei ole ollut kuin ajan kysymys, milloin Putous yhdistettäisiin suomalaisuutensa kautta moderneista ikoneista kai pyhimpään, Leijoniin, tekijään jonka välityksellä suomalaiset yhä kai kokevat olevansa isänmaallisessa mielessä suomalaisia. Vuoden 2011 Putouksessa toiseksi tullut rakennusmestari Timo Harjakainen (Aku Hirviniemi) oli samana keväänä MTV:n mukana Slovakian Bratislavassa pelattavissa MM-kisoissa ja toimi siellä erikoiskirjeenvaihtajana. Keväällä 2013 saman näyttelijän uudempi hahmo, Samppa Linna taas on tehnyt kannustuslaulun Leijonille ja mukana kaikista mahdollisista hahmoista on tietysti Timo Jutila ”Ny rillataan” -hokemineen. Konsepti on tietysti tuttu jo vuosituhannen taitteesta, jolloin A-tyyppi teki Antero Mertarannan kanssa kammottavan ”Ihanaa Leijonat, Ihanaa” -äänitteen (2000). Mertarantaa ei tässä tapauksessa voi juurikaan nimetä laulajaksi, sillä yksinkertaisen biitin päälle rakentuva laulu on vain miksattu yhteen pitkälti Mertarannan selostuksista. Sama pätee ”Taivas varjeleen”, jota soitettiin käytännössä jokaisessa mahdollisessa paikassa ja saumassa mestaruusjuhlien myötä. Ja sama pätee Samppa Linnaan - eikä kukaan oletakaan Putouksen sketsihahmojen olevan laulajia. Ei sarjan vanavedessä tulevissa äänitteissä ja musiikkivideoissa ole kyse musiikista, vaan viihteestä laajemmin, ilmiöstä sekä muista elementeistä joita en äkkiseltään osaa nimetä. Hahmon kuuluu vain kerätä katsojia ja kuulijoita ja mitä tahansa hahmo sitten tekeekin, se on hauskaa, koska hahmoa pidetään hauskana – kiitos hokeman, hauskan asun ja naamannykimisen. Koska ilmiö, koska alaston keisari jonka seurassa nauretaan.

Yhtä kaikki, tämän päivän jääkiekossa yhdistyy entistä tanakammin humoristinen euro house, naamanvääntely ja sketsiviihde korostuneeseen, jopa kiihdytettyyn itsetietoisuuteen. Näiden viikkojen aikana otteluiden katkoilla esitetään makkaramainossarjaa Timo Jutilasta intiaanipäällikkönä hikimajassa (tietenkin: ”Ny rillataan”). Vastaavasti erätauoilla kommentteja kysytään Juhani Tammiselta, jonka tyyli on ehtinyt herättää ihailtavan paljon huomiota iltapäivälehdissä. Puolet Suomen kiekkokansasta katselleekin ilta illan jälkeen Tamin asuvalintoja nauraen, kauhuissaan ja ihmetellen ”mitä sillä on päällä”. Sellainen luo odotuksia ja sarjautumisia: itseänikin hieman kiinnostaa, mihin Tami huomenissa puetaan. Enkä saata olla enää varma, onko tämä hivenen, paljon vai vähän ironista vai vain läpeensä laskelmoitua viihdettä koko kansalle. Vähän sillä on itse jääkiekkoilun kanssa tekemistä, mutta turhauttavan hauskaa se hetkittäin tuppaa olemaan.

Jääkiekkoon enää nimellisesti yhdistyvän karnevalistisen humun toisteisuus tulee siis eräässä mieleessä ironisoineeksi, lyöneensä lekkeriksi itsensä suomalaisuuden (olkoot havainnon toteaminen sitten kuinka jälkeenjäänyttä tahaan). Kun Jani Volanen alkoi mainion Ihmebantu-sarjansa (2009) jälkeen käsikirjoittamaan Putouksen ensimmäistä kautta, en voinut olla miettimättä, nauraako tässä Volanen nyt itse asiassa suomalaisille, halpaa naamannykimistä nauraville ihmisille vai onko hän vain myynyt tinkimättömyytensä – oliko edellisen huipentanut ”Äpäti” naula suomalaisen sketsiviihteen arkkuun vai pelkkää täytettä? Ja kun mediakoneistot jääkiekon ympärillä alkoivat kierrättää , kiihdyttää ja ironisoida ikoneitaan sekä ammentaa täydellä voimallaan vuotuisista hokemista, häviöistä ja voitoista, tuliko se tosiasiassa vittuilleeksi suoraan ja tahallaan juuri heille, jotka totisin tai edes puolitotisin ilmein jääkiekkoon, suomalaisuuteen ja sen ikoneihin suhtautuvat? Kumpi tässä lopulta olikaan se naurun aihe, Tamin asu vai me ilmeinemme, eleinemme ja pelipaitoinemme?