Jääkiekkoilu
on tunnetusti näytösluontoista ja spektaakkelia. Joka kevät
suomalaisen väen valtaa yhteen liittävä, joskin myös erilleen
vetävä voimien joukko: pelataan SM-liigan voitosta, pelataan
MM-kisat, kannustetaan,
juhlitaan, petytään.
Muutama vuosi sitten arvokisahistoriansa
toisen MM-kullan voittanut Suomen joukkue sai kansan sanan mukaisesti
sekaisin. Pontus Purokuru kirjoitti Väen
tunto
-kokoelmassa (2012) aihetta sivuten jotenkin satuttavan osuvasti:
Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue voitti kultaa MM-kisoissa 2011, sadat tuhannet ihmiset Suomessa kokivat jotain erityistä. Voitto synnytti välittömästi kiihkeyttä ja innostusta. Se sai ihmisiin vauhtia. (…) Joillekin kyse oli jääkiekosta, siis urheilusta ja tutun joukkueen voitosta, mikä synnytti iloa ja sai aikaan tarpeen rynnätä ratikkapysäkin katolle bailaamaan alasti liikennemerkki kainalossa. Toiset menivät askeleen pidemmälle ja samaistivat urheiluvoiton Suomen kansallisvaltion voittoon, mikä ilmeni nationalistisissa tunnuksissa ja puheissa. (…) Kaikki tunsivat jotakin, mutta subjektiivisuuden antama muoto ratkaisi koetun alkuvaikutuksen tulkinnan. (2012, 14.)
En
itse muista tarkasti tuntojani keväällä 2011. Sen muistan, että
minut valtasi välinpitämättömyys ja jonkinlainen pettymys.
Torilta ei minua tavattu, en mennyt edes katsomaan, mitä kaduilla
tapahtuu. Olin
pieni poika, kun Suomi voitti ensimmäisen kultansa ja oletan, että
voitto synnytti paitsi ikäisissäni myös monissa muissa
suomalaisissa palavamman kiinnostuksen jääkiekon seuraamiseen.
Olennaista kuitenkin oli, että erinäisistä saavutuksista
huolimatta
MM-
ja olympiakisoissa kultaa ei saatu vuosiin. Kahden voiton välissä
on kuusitoista vuotta. Se
on pitkä, pitkä aika odottavalle.
Tommi
Melender kirjoitti Kuka
nauttii eniten
-esseekokoelmansa (2010)
jääkiekkoa käsittelevässä esseessään muistaakseni jotakin sen
suuntaista, että hänelle jääkiekon seuraamisessa kyse on ollut
pääasiassa juurikin pettymyksistä ja niiden käsittelystä.
Voittamisen
kulttuuri on hänelle katsojana vieras, onhan Melender
sitä sukupolvea, joka on nähnyt ne vuodet, jolloin Suomen joukkue
ei
menestynyt. Tänään
suomalainen on suhteellisen tyytyväinen, jos hänen joukkueensa
yltää mitalisijoihin, sillä sellaista on sopinut ja
voinut odottaa.
Monena vuonna mitalipeleissä onkin kisattu, kaiken
kaikkiaan kymmenissä
MM-kisoissa sitten vuoden 1995.
Kuudentoista vuoden aikahaarukassa on tapahtunut paljon. Pettymyksen tunteeni
keväällä 2011 johtui luultavasti siitä, että jotain oli jo
saavutettu, eikä jääkiekkojoukkueen kannustaminen sinänsä
kiinnostanut
minua enää juurikaan. Kuusitoista vuotta on sikälikin paljon, että
vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa olleet olivat juuri niitä
kaltaisiani nassikoita, jotka seurasivat kuusitoista vuotta aiemmin
pelejä televisiosta ja muistavat taatusti Ville Peltosen
hattutempun, Timo Jutilan maalin, Jukka Tammen tuuletukset ja...
yleisen, innostuneen viattomuuden, jolla aika kultasi muistot.
Purokurua
mukaillen vuoden 1995 suomalaiseen jääkiekkoon kietoutuva
subjektiivisuus olikin
koko lailla erilainen näky kuin se, joka otti suomalaiset
kiekkofanit pihteihinsä kuusitoista vuotta myöhemmin. Vuoden 2011
mestaruusjuhlat muistamme ennen muuta itse juhlista: humalaisesta
joukkueesta, Pasi Nurmisen kaatumisesta, Jutilan
jurrisesta
televisiohaastattelusta, Petri Nygårdista, Jaresta &
VilleGallesta ja muusta oheisesta. Kokonaiskuva
on paljon raadollisempi, ehkä jotenkin... aidompi. Toki
myös Mikael Granlundin ilmaveivi muistetaan, mutta itse finaalin
maaleja ei oikein – kokonaisuudessaanhan
peli oli
jotenkin helppo voitto, kiihkeän taipaleen mahalasku. Merkitsevää on, että
finaalien jälkeen ja kultajuhlien tienoilla – jollen aivan väärin
muista – televisiossa erikseen vieläpä
uusittiin
vuoden 1995 jääkiekkofinaali; toimenpide joka ei tullut vuosien
1996–2010 välillä liiemmin kysymykseen. Tarve muistojen
verestämiselle tuli vasta, kun kulta saatiin
uusittua.
Jotain
suomalaisen jääkiekkokansan subjektiivisuudesta kertoo sekin, että
kuudentoista vuoden aikana joukkuetta kannustettiin, mutta
samanaikaisesti voimaa ammennettiin nimenomaan häviämisestä:
kultaa ei uskottu tulevan helpolla ja vaikka NHL-apuja kaipailtiin ja
niitä saatiin, mukana kannustamisessa oli aina ripaus katkeruutta.
Meillä ei ole paras mahdollinen joukkue, maalivahtipeli takkuaa, ei
löydy maalintekijiöitä, ratkaisijat puuttuvat. Eikä me
suomalaiset tässä lajissa koskaan
voiteta...
Mutta
uusiminen, toisinto, toisto näyttää tehneen itsestään
suomalaisesta MM-tason jääkiekosta muussakin
mielessä jotenkin
epäkiinnostavaa. Toki
edelleen kiekkofanit kerääntyvät jäähallille kannustamaan
omiaan. Toki suomalaiset katsovat televisioruuduiltaan ja
päätteiltään lätkää, mene ja tiedä, ehkä enemmän kuin
koskaan. Itse pelaaminen on jo
kuitenkin
joissain määrin sivuseikka.
Silti
jääkiekkoa oltiin ja
ollaan henkeen
ja vereen. Muutama
vuosi sitten jonkinlaiset kansallisen kriisitilan ainekset olivat jo
kasassa, kun MTV ilmoitti ostaneensa Yleltä televisiointioikeudet
vuosille 2012–2017. Kansa hätääntyi: miten käy Antero
Mertarannan? Miten käy tuttujen ja hyviksi havaittujen puitteiden?
Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi
petätte suomalaisen jääkiekon? Mertaranta
selostajana on niin kiinteä osa suomalaista kiekkohistoriaa, että
mies vaikuttaa olevan asialta pääsemättömissä. Suomalainen
jääkiekko nousee ja kaatuu Mertarannan mukana, saattaisikin
joku uhota. Ei maailma kuitenkaan loppunut oikeuksien vaihtuessa.
Mertaranta pysyi ja vaikka mainoskatkot ihmisiä etukäteen
pelottivatkin, nekin
saatiin
suhteellisen juohevasti upotettua pelikatkoihin.
Aiempaa
selvemmän mainonnan myötä eräs piirre kiekkoilussa yhtä kaikki
korostui. Jos jääkiekon seuraaminen oli jo ennestään
spektaakkelin seuraamista, mainonta yhdistettynä arvokisavoittoon
alkoi tuottaa entistä räikeämmällä tavalla toisteisia elementtejä. Kaksi
keskeistä esimerkkiä ovat Gigantin mainokset, joihin työllistettiin
koko kansaa 90-luvulla naurattanut Kummeli-mies Heikki Silvennoinen,
ja Timo Jutilan, edellisen MM-kultaikonin
presenssi kiekkoilua rytmittävissä makkaramainoksissa. Yhdistäviä
tekijöitä näille
kahdelle
voisi tietysti halutessaan kehitellä leveästä Tampereen murteesta,
Tampereesta perinteisenä kiekkokaupunkina ja molempien miesten
myötätuntoa ja huumorintajua säteilevästä olemuksesta.
Näin
tullaan tekijään, joka käytännössä mahdollistaa jääkiekon
toisteisuuden korostumisen. Tämä tekijä on suomalaisen
naamanvääntelyn ja komiikan pitkä perinne. Lama-ajan suomalaiset
viihdyttäjät Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala sekä Kummeli
Tampereelta
pelasivat verrattain vaatimattomilla pelinappuloilla – lähinnähän
niissäkin pari
miestä peruukeissa
ja hauskoissa
asuissa vain laitettiin vääntelemään naamaansa kameran eteen.
2010-luvun ylivoimaisesti suosituin ja luultavasti jääkiekon ohella
suomalaisia eniten yhdistävä televisio-ohjelma taas
lienee
MTV:llä kuluvana vuonna jo neljättä kertaa pyörähtänyt Putous.
Sen muistettavin ja jatkumoa luova osuus on luonnollisesti kisa
vuoden sketsihahmosta.
Itseäni
kiinnostavin seikka Putouksessa,
jonka tulin panneeksi merkille vasta joku tovi sitten, ei silti ole
sen menestys vaan se hybridinen ja monimediainen koneisto, jolla
menestystä tuotetaan. Yksi tv-ohjelma levittäytyy niin
kirjallisuuden kuin elokuvan ja ääniteteollisuudenkin tontille, sosiaalisia medioita unohtamatta.
Putousta
on käsikirjoittanut sellainenkin suomalainen menestyskirjailija kuin
Miika Nousiainen. Voittaneet sketsihahmot ovat kiertäneet vuoden
päivät kaupunkeja ja maakuntia esiintymässä hassuine hokemineen,
tehneet levyjä, musiikkivideoita, tv-sarjoja ja jopa elokuvia.
Kassakone
kilisee ja sketsihahmoista on kunakin vuonna otettu kaikki irti. Tässä mielessä on
selvää, ettei ole
ollut
kuin ajan kysymys, milloin Putous yhdistettäisiin suomalaisuutensa
kautta moderneista ikoneista kai pyhimpään, Leijoniin, tekijään
jonka välityksellä suomalaiset yhä kai kokevat olevansa isänmaallisessa mielessä suomalaisia.
Vuoden
2011 Putouksessa
toiseksi tullut
rakennusmestari Timo Harjakainen (Aku Hirviniemi) oli samana
keväänä MTV:n
mukana Slovakian Bratislavassa pelattavissa MM-kisoissa ja toimi
siellä erikoiskirjeenvaihtajana. Keväällä 2013 saman näyttelijän
uudempi hahmo, Samppa Linna taas on tehnyt kannustuslaulun Leijonille
ja mukana kaikista mahdollisista hahmoista on tietysti Timo Jutila
”Ny rillataan” -hokemineen. Konsepti on tietysti tuttu jo
vuosituhannen taitteesta, jolloin A-tyyppi teki Antero Mertarannan
kanssa kammottavan ”Ihanaa
Leijonat, Ihanaa”
-äänitteen (2000). Mertarantaa ei tässä tapauksessa voi juurikaan
nimetä
laulajaksi, sillä yksinkertaisen biitin päälle rakentuva laulu on
vain
miksattu yhteen pitkälti Mertarannan selostuksista. Sama pätee
”Taivas varjeleen”, jota soitettiin käytännössä jokaisessa
mahdollisessa paikassa ja saumassa mestaruusjuhlien myötä. Ja sama pätee Samppa Linnaan - eikä kukaan oletakaan Putouksen sketsihahmojen olevan laulajia. Ei sarjan vanavedessä tulevissa äänitteissä ja musiikkivideoissa ole kyse musiikista, vaan viihteestä laajemmin, ilmiöstä sekä muista elementeistä joita en äkkiseltään osaa nimetä. Hahmon kuuluu vain kerätä katsojia ja kuulijoita ja mitä tahansa hahmo sitten tekeekin, se on hauskaa, koska hahmoa pidetään hauskana – kiitos hokeman, hauskan asun ja naamannykimisen. Koska ilmiö, koska alaston keisari jonka seurassa nauretaan.
Yhtä
kaikki, tämän päivän jääkiekossa yhdistyy entistä tanakammin
humoristinen euro house, naamanvääntely
ja
sketsiviihde korostuneeseen, jopa
kiihdytettyyn
itsetietoisuuteen. Näiden viikkojen aikana otteluiden katkoilla esitetään
makkaramainossarjaa
Timo Jutilasta intiaanipäällikkönä hikimajassa (tietenkin:
”Ny rillataan”).
Vastaavasti erätauoilla kommentteja kysytään Juhani Tammiselta,
jonka tyyli on ehtinyt herättää ihailtavan paljon huomiota
iltapäivälehdissä. Puolet
Suomen kiekkokansasta katselleekin
ilta
illan jälkeen Tamin asuvalintoja
nauraen, kauhuissaan ja ihmetellen ”mitä sillä on päällä”.
Sellainen luo odotuksia ja sarjautumisia: itseänikin hieman
kiinnostaa,
mihin
Tami huomenissa puetaan.
Enkä
saata olla enää varma, onko tämä hivenen, paljon vai vähän
ironista vai vain läpeensä laskelmoitua viihdettä koko kansalle.
Vähän
sillä on itse jääkiekkoilun kanssa tekemistä, mutta
turhauttavan hauskaa se hetkittäin tuppaa olemaan.
Jääkiekkoon
enää nimellisesti yhdistyvän karnevalistisen humun toisteisuus
tulee siis eräässä mieleessä ironisoineeksi, lyöneensä
lekkeriksi itsensä suomalaisuuden (olkoot havainnon toteaminen sitten kuinka jälkeenjäänyttä tahaan). Kun Jani Volanen alkoi mainion
Ihmebantu-sarjansa
(2009) jälkeen käsikirjoittamaan Putouksen
ensimmäistä kautta, en voinut olla miettimättä, nauraako tässä
Volanen nyt itse asiassa suomalaisille, halpaa naamannykimistä
nauraville ihmisille vai onko hän vain myynyt tinkimättömyytensä
– oliko edellisen huipentanut ”Äpäti” naula suomalaisen
sketsiviihteen arkkuun vai pelkkää täytettä? Ja kun
mediakoneistot jääkiekon ympärillä alkoivat kierrättää ,
kiihdyttää ja ironisoida ikoneitaan sekä ammentaa täydellä
voimallaan vuotuisista hokemista, häviöistä ja voitoista, tuliko
se tosiasiassa vittuilleeksi suoraan ja tahallaan juuri heille, jotka
totisin tai edes puolitotisin ilmein jääkiekkoon, suomalaisuuteen ja sen ikoneihin
suhtautuvat? Kumpi tässä lopulta
olikaan
se naurun aihe, Tamin asu vai me ilmeinemme, eleinemme ja
pelipaitoinemme?
1 kommentti:
Sä varmaan vaan seurasit väärässä paikassa ja väärien ihmisten seurassa tota 2011 finaalia. Harmi.
Lähetä kommentti