Yksinäisyyden välittäjäaineet

Kaksi nuorta, naispuolista toimittajaa istuivat bussissa Helsingistä Turkuun ja paskoivat housuunsa. Ylioppilaslehti julkaisi reportaasin, ihmiset lukivat ja jakoivat sosiaalisissa medioissa. Teflon Brothers julkaisi kolmannen levynsä Valkoisten dyynien ratsastajat (2013). Levy löi läskiksi 2010-luvun klubiräpin ja ylitulkitsi sen sanomaa, ihmiset kuuntelivat ja jakoivat yhtyeen videoita sosiaalisissa medioissa. Yleisölle annettiin mahdollisuus äänestää vuoden parasta elokuvaa ja se äänesti yleisö-Jussin saajaksi Nightmare – painajainen merellä -elokuvan (2012), suositun Salatut elämät -tv-sarjan johdannaisen. Ihmiset, he katsoivat ja ihmettelivät.

Jos yhteisiä nimittäjiä näille kolmelle tapahtumalle on, ne ovat kaiketi tunteissa. Jokainen kolmesta herättää tunteita, ihastusta, vihastusta, äimistystä, raivoa, turhautumista. Ilmeinen reaktio peittää kuitenkin näkyvistä muutakin, nimittäin sen, että jos jostakin, niin Ylioppilaslehdestä, suosituimmista elokuvista ja suomiräpistä on löydettävissä se tunneside, joka koskettaa kaikkein syvimmältä nuorta ihmistä tämän päivän Suomessa.

Jokin aika sitten Docpointissa, Helsingin dokumenttielokuvafestivaalilla sai ensi-iltansa Virpi Suutarin dokumentti Hilton! Täällä ollaan elämä (2013), kuvaus Helsingin Herttoniemen nuorisosäätiön vuokratalossa asuvista nuorista 2010-luvun Suomessa, nuorista joita viimeaikaisen keskustelun perusteella saattaisi tehdä mieli kutsua syrjäytyneiksi (ks. traileri). Dokumentti seuraa neljää 20–30 -vuotiasta nuorta ja yhtä vanhempaa eri elämäntilanteissa sen enempää suoraan kantaa ottamatta, (ja hyvä niin,) mutta elämäntilanteita kytkee toisiinsa samantyyppiset tilat, nimittäin yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erilläänolon tilat, joille ironisesti nimetty Hilton antaa vain seinät ja katon. Rypemisen ja osoittelun sijaan Hilton! keskittyy kuvaamaan nuorten halua ja tarvetta pitää toisistaan huolta. Yhteyden saaminen toiseen tuntuu tärkeältä.

Hilton! tulee teatterilevitykseen maaliskuussa ja toivon totisesti sen saavan katsojia. Muodoltaan dokumentti on toki lähtökohtaisesti haastava: jos tavaksi on ottanut katsoa hyvän mielen elokuvia ja mukaansatempaavaa viihdettä, ei nimellisenkään pahoinvoinnin seuraaminen varsinaisesti houkuttele. Jos kuitenkin jotakin, Hilton! välittää katsojalleen tietyssä mielessä samaa tunnesisältöä kuin paitsi Teflon Brothersin uusin levy myös yhtyeessä vaikuttavien Pyhimyksen ja Heikki Kuulan viimeaikaiset tekemiset (esim. Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki: Katuvisioita, 2012; Pyhimys: Paranoid, 2011; Heikki Kuula: Blacksuami, 2010). Tehkäämme tässä vaiheessa sivuloikka niiden suuntaan.

Katsomalla esimerkiksi Pyhimyksen Medium-levyn (2011) Nyt-kappaleen videon tai kuuntelemalla satunnaisen raidan Blacksuamelta ei saa kokonaiskuvaa, mistä levyt oikeastaan kertovat. Blacksuami esimerkiksi on elokuvallinen kertomus Kalliosta, jossa kohtaavat niin nimettömäksi jäävä kertoja ja ilotyttö Tatjana kuin tämän sutenöörikin, Kallio-Herska. Osassa lauluista kertoja kuvailee suhdetta väkivaltaiseen äitiinsä ja poissaolevaan isäänsä, osassa äänessä ovat muut. Oikeastaan levyn kompastuskivi on juuri elokuvallisuus – useat teokset, niin romaanikirjallisuudessa kuin musiikissakin tuppaavat tänä päivänä usein uskollisen mimeettisesti jäljittelemään kuvallista ilmaisua, jolloin vaihtoehtoisten ilmaisutapojen hedelmällisyys unohtuu. Blacksuami näet viittaa tietoisesti elokuvallisuuteen – levyn kansissakin on kuvia ja viittauksia siihen – ennen kaikkea lainaamalla kertomuskehikkonsa ja siihen kieputetut elämänkohtalot Scorsesen Taksikuskin (1976) kaltaisista maailmoista. Ongelma ei ole siinä, onko tällaisen miljöön hivuttaminen Helsingin Kallioon ongelmallista – sillä se ei ole –, vaan siinä, että kuuntelijan ja kerrottavan väliin jää liiaksi tilaa. Empatian tunnetta ei synny. Sukkasaippuan saaminen äidiltä ei harmistuta meitä kertojan puolesta, koska hahmojen väliset suhteet eivät tunnu tuoreilta lähestyttäviltä. Äidin pahoinpitelemä ja isän hylkäämä poika ei pysty luomaan tervettä suhdetta edes prostituoituun, jonka sutenööri, nihilistinen luukuttaja päätyy sittemmin surmaamaan kertojan – ei tällainen kosketa. Näitä ihmisiä emme tapaa Harjuntorin saunassa tai Piritorilta, nämä ihmiset ovat liian elokuvallisia.

Katuvisioilla uskottavuusongelma väistetään ja hienosti väistetäänkin. Kuula ja Pyhimys – siis Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki – mainitsivat eräässä haastattelussa, että hahmot ovat osittain spekulaatioista heistä itsestään: jos he olisivat tehneet huonoja valintoja, tällaisia heistä olisi ehkä tullut. Osittain taas hahmot ovat juurikin niitä kadotettujen ja kadonneiden lähiöiden murheellisia hahmoja, joita ihan aikuisten oikeasti on olemassa. Tiedämme omasta kokemuksesta ihmisiä, joiden – ollakseni rehellinen mutta julma – sosiaalisen elämän huippu ajoittui yläasteeseen, minkä jälkeen lähes kaikki tuntuu yhdeltä ja samalta alamäeltä, sinnittelyltä, hivuttautumiselta kohti...no, kohti.

Vaikka Katuvisioita vaikuttaa olleen monelle pettymys musiikkinsa puolesta, kerronnalliselta muodoltaan se on paljon esimerkiksi Blacksuamea kiinnostavampi. Nyt kokemus, mielentila ja elämäntapa kuvataan esineiden ja kiinteiden ihmissuhteiden kautta. Myllyverrarit-laulu kuvaa Perhosveitsen tyylin kautta hänen suhdettaan muihin ihmisiin ja etenkin vastakkaiseen sukupuoleen – samaa teemaa jatketaan Vaipoissa, jossa Perhosveitsen pressalla, vaimolla ja äidillä on vaipat: white trash -tyylistään tietoinen Perhosveitsi ei tunne minkäänlaista empatiaa naissukupuolta ja heidän kuukautisvaivojaan kohtaan. Hän ja Aki ovat sitä polvea, joka haluaa kaiken ja nyt, eikä se polvi ota vastaan moitteita. Vastaavasti järjettömältä vaikuttava Sukkatemput kertoo tägejä tussilla kirjoittavasta Perhosveitsi-Heikistä, turhautuneen miehen ajantappoharrastuksesta, jolla kerätä paitsi suosiota myös lohtua. ”Raiskaan seinän, se on terapiaa”, jupisee sossua olohuoneenaan pitävä Heikki.

Yllättävästi loppua kohden, etenkin Nimi muutettu -kappaleen ja Outron myötä kerrontaa etäännytetään Heikin ja Akin perspektiivistä yleisemmälle tasolle. ”Ei voi olla liikaa pyydetty / mulle heti kaikki nyt” on tätä nykyä tietysti jo klisee, etenkin sellaisenaan sanottuna, mutta seitsemää sitä edeltänyttä laulua vasten klisee saa taakseen voimaa. Parissa viime sukupolvessa on varttunut ihmisiä, jotka varmasti todentavat tätä ideologiaa, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Katuvisioita tarjoaa kaksi erilaista vastausta: Lika-Akin perspektiivistä riittäisi, jos hän vain peseytyisi, viitsisi peseytyä. Hän menestyisi, pääsisi töihin, saisi elämää aluilleen. Kyynisemmän Perhosveitsen näkökulmasta hän ihmisenä taas on selvästi tuudittautunut ajatukseen, että jos hänen ja hänen ”likkansa” lapsi ei tukehdu energiajuomaansa, lapsen dna:han on joka tapauksessa pinttynyt lika ja siksi ”sukupuuhun hirtetään valkosta roskaa” (Lika). Lika ei lähde jynssäämällä, ei sitä saa pois. Kun Perhosveitsen näkökulmaan palataan vielä levyn nimikappaleessa, tämä toteaa suoraan: ”ja en mä bamlaiskaan näistä muuten / mut siitä puhe mistä puute, / mul ei typyy, mul ei fygyy, mul ei oo kykyy muuttaa mun maailmaa”. Ironisesti hän kuitenkin kuittaa seuraavassa säkeistössä typyntavoittelunsa lekkeripeliksi, naiset nyrkkimagneeteiksi, patjaksi lihaa, lortoiksi ja vastaaviksi, kun ”kunto ei kestä puumamummoo”. Tämän myötä näkökulma etääntyy näistä vaimonhakkaajista, nilkeistä ja oman elämänsä luusereista lähiöstä pois muuttaneisiin, jotka katsovat taakseen. Lähiöromanttinen nostalgia ja kaikki edelläsanottu virittää Katuvisioihin hyvin ambivalentin jännitteen. Itse asiassa levyn käynnistävä Aakkoset, sananmukaisesti nistien ja kriminaalien kieliopin esittely, on kyllä sisäänkäynti Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin maailmaan, mutta muistuttaa luonnoltaan vielä Blacksuamen Kallio-maisemaa.

Entä sitten Teflon Brothers ja Valkoisten dyynien ratsastajat? Entä Hilton? Jos jälkimmäisen välittämä tunnesisältö vastautuu osin Katuvisioiden maailmaan, Valkoisten dyynien ratsastajat on jälleen tietoinen etäännytys tästä, ehkä askel lähemmäs ei-syrjäytyneen, opiskelevan, työssäkäyvän nykynuoren kokemusta. Se on muodoltaan kaupallinen levy, mutta korvakarkkipaperin alta paljastuu aika lailla toisenlaisia makeisia – kaupallisuuden alla on tavattoman synkkä ja saastainen pohjavire. Tarina on tietysti tuttu, liiankin tuttu: kiivainkin krebaus loppuu aikanaan, juhlimista seuraa krapula ja suruisa on coituksen jälkeinen eläin. Tästä kaavasta klubiräpissä on yleensä jälkimmäinen puolisko saksittu pois: kuka oikeastaan edes vetäisi sokan irti, jos kannusteena olisi dagen efter? Mutta Teflon Brothersin parodian alla on vielä yhdenlaisia tunnesisältöjä: levyllä ei räpätä vain nousuista ja laskuista, vaan niistä tunteista joiden pohjalta nousuihin syöksytään.

1990-luvulla kosketuksen keskeiseen sukupolvikokemukseen sai avaamalla Music Televisionin. Tänään on paitsi vietettävä aikaa sosiaalisissa medioissa myös perehdyttävä räppiin, joka on Suomessa kai suositumpaa kuin koskaan. Kulttuurisen rappion valittelun sijaan – sellaisestahan timovihavaiset ja vastaavat kulttuurikonservatiivit mielellään tässä kohtaa saarnaisivat – olisi hedelmällisempää kiinnittää huomiota siihen, mitä tämän päivän räpillä pyritään itse asiassa välittämään, millaisten tunteiden ja aatteiden kanavoimista se muotona ilmentää. Teflon Brothersin, mutta myös Heikki Kuulan, Pyhimyksen ja Ruger Hauerin (sekin Pyhimyksen yhtye) kautta välittyykin kuulijalle ennen muuta musiikillisen hauskanpidon ohella myös armottoman yksinäinen, yhteydetön tunnelataus.

Seuraa kaksi erilaista tulkinnallista linjaa: ensinnäkin parodia ja kyynisyys ovat levyillä keinoja tulla toimeen itsensä yksinäisyyden ja yhteydettömyyden kanssa – päihteet ja seksuaaliset pakkomielteet ovat niissä puoliksi tietoisia ratkaisuyrityksiä sydänalaa kalvavaan kauhuun, oli tämä kauhu sitten sukupolvikokemus tai yleis-eksistentialistinen tunne. Välittyy siis kuva pakonomaisesti eteenpäin kauhovasta haluolennosta, joka yrittää mennä elämästä läpi ja löytää vielä matkalla merkityksiä, elämyksiä, tuntonsa, herkkyyden, hyvän kauniin totuuden mitä nyt ikinä. Toisaalta taas bilettäminen on parodisessa muodossaankin tyytymistä eläinluontoon, sillä mitään korkeampaa, hyveellisempää elämäntapaa tai -muotoa ei kai katsota olevan. Ja kun mitään ylevämpää ei ole, on yksi ja sama bailata ja peitellä samalla kyynisyydellään omaa tyhjyyttään. Se tekee Teflon Brothersin, Perhosveitsi-Heikin & Lika-Akin, Ruger Hauerin ja vastaavien kuuntelemisesta niin vaikeaa: ei ole lopulta kovinkaan yksinkertaista erottaa, onko pohjalla sittenkään moraalia tai mitään vakavaa sanomaa, tai onko vastenmielisiin rooleihin syventyminen itse asiassa rooleista nauttimista?

Kärjistetysti: nämä kaksi tulkinnan linjaa – pelastuksellinen ja nihilistinen – etenevät luonnolllisesti eri suuntiin: yksi yrittää ylös, yrittää selvittää tilannetta, yrittää tavoittaa mielen kaiken hulluuden keskeltä tarttumalla käsilläolevaan, ja yrittää tavoittaa yhteyden toiseen ihmiseen – toinen taas painaa alas, on jo lannistunut, eikä etsi muuta kuin ajantappamista ja turtumusta; sille jokainen selvä hetki on itsessään kauhua.

Miksi sitten paskoa housuun? Eikö se ole ilmeinen osoitus siitä, että toivoa ei ole? Että tämän päivän ihminen ei ole eläintä kummempi? Mutta housuunpaskomisreppari ilmentänee kuitenkin samoja tendenssiä kuin Teflon Brothersin levykin: täysin järjettömältä tuntuvan toiminnan alla on paitsi parodinen ja ahdistunut suhde itseensä muotoon (klubiräp, reportaasi) myös sama yksinäisen ja eksyksissä olevan ihmisen avunhuuto ja yhteydenotto. Ja mikä tärkeämpää, kuten todettua, parodisuus on itsessään yritys saada yhteys, yritys luoda sellaista merkitystä ja merkityksellistä tarttumapintaa johon toisetkin voisivat kiinnittyä. Sen voi nähdä yrityksenä luoda subjektiviteettia yleisemmin, edes hetkellinen ja häilyvä sellainen, mutta se myös purkaa sitä mitä nyt jo on, purkaa käsillä olevaa. Vasta sen alla on ”sanoma”: me haluamme tästä elämäntavasta eroon, me haluamme toiseen, parempaan, terveelliseen ja palkitsevampaan mutta vielä meillä ei ole tarpeeksi voimia.

En kuitenkaan tarkoita, että housuunpaskojat olisivat yksinäisiä idiootteja, jotka kerjäävät huomiota. Heitäkin suomalaisiin medioihin tietysti mahtuu, ja silloinkin heidänkin sanomaansa on luettava ainakin osin samojen tunnesisältöjen ilmentyminä. Mutta tahdon sanoa, että housuunpaskojat ovat loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä, eivät sen yksinäisempiä kuin minä tai sinä. Facebook-kavereilla ja jokapäivän ihmissuhteilla mitattuna he voivat hyvin olla sosiaalisesti suosittuja. Suhteiden määrä ei kuitenkaan poista yksinäisyyttä, sillä yksinäisyys on medioituneen jokapäivän peruskokemus. Ja yksinäisyys ei automaattisesti tarkoita isoa egoa, vaan avuttomuutta, mitättömyyden tunteita, suuria tai pieniä luuloja, epärealistista kuvaa ”todellisuudesta” ja toisista ihmisistä. Ennen vanhaan tästä käytettiin termiä ”vieraantuneisuus”. Nyt infosfääri tuottaa lakkaamatta uudestaan kokemusta, että meidän ja toisten ihmisten välissä on ja on oltava erinäisiä välittäjiä, jotta kokemukset itsessään, jaetutkin, olisivat todellisia, aitoja ja mieleenpainuvia, tai edes tuntuisivat sellaisilta. Vieraantuneisuus tällä tasolla on ennen kaikkea yksinäisyyttä – sitä samaa, josta nuoret yrittivät pois lähtemällä kaupungille, ostarille, etsimään seuraa, tuttuja, ketä tahansa. Nyt mielekkäämmältä tuntuu odottaa, että joku tykkäisi toiminnasta, kuvastani, joku laittaisi chat-viestin.

Entä sitten Nightmare – painajainen merellä? Yleisö-Jussi kertoo kai eniten siitä, kuinka toivottoman kaukana me toisistamme olemme. Minä ja miljoona Salkkari-fania. Lähes kaikissa arvosteluissa elokuva on haukuttu pystyyn, mutta se ei ole katsojia häirinnyt: Nightmare oli Suomen kahdeksaksi katsotuin suomalainen elokuva ja keräsi vain kuukaudessa lähes 108 000 katsojaa. Arvostelujen perusteella se kuitenkin on huono kauhuelokuva, joka ei pelota kuin surkeudellaan. Siksi on kysyttävä: mikä vetoaa elokuvassa, joka ei ole geneerisesti kovinkaan hyvä? Se, että Nightmare on suositun päivittäissarjan laajentuma elokuvaan? Tutut hahmot?

Etäisyyden ei saa antaa hämätä: ei ”kansa” välttämättä tyhmää ole. Ehkä – helvetin iso ehkä tietenkin – Nightmaren tahaton camp-luonne on se varsinainen syy, joka on vetänyt ihmisiä – oletettavasti nuoria eritoten – teattereihin. Ehkä Nightmarea katsotaan tänään samasta syystä kuin aikanaan Kemmon veljesten Ponterosaa (2001) – sen huonouden takia. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä, ehkä huonouden arvostaminen – ironisen huono maku – valtaa alaa mutta ilmentää muutakin kuin huonoa makua ja ehkä, niin ehkä se juuri on sitä samaa yksinäisyyden ja eriytyneisyyden avunhuutoa, jonka voimalla paskotaan housuun ja syötetään se suklaana toisille: ottaisit vastaan, edes tämän...