Tuotta puolen intohimo kynsii vaippaa

Härkäviikkojen alkaessa rytmi vaihtuu toiseksi, ehkä palaa entiselleen, johonkin jossa ennen liminaalia vietti, joka vietti, jotenkin toisin. Kierkegaard kutsui tätä toistoksi. Palata entiselleen, mutta kuitenkin toisena, olla tulemisen tilassa ja puhua siksi kieroon. Oleminen dialektisesti, älä vain puhu suoraan:

Rakkauden sisäisyyden alituinen tavoittelu työllistää oleellisesti hänet, mutta hän ei saavuta tuloksia, ei saa tehtäväänsä koskaan valmiiksi. Hän voi siksi haluta ilmaista itseään, mutta ei voi koskaan käyttää suoraa ilmaisumuotoa, sillä se edellyttää tuloksia ja valmiiksi saamista. Sama pätee Jumala-suhteesta. Juuri siksi, että subjekti alituiseen on sisäiseksi tulemisen tilassa, hän ei voi koskaan ilmaista itseään suoraan, koska hänessä tapahtuva liike on juuri päinvastainen. (Kierkegaard 1846/2001, 85 alav.)

Siinä missä oli huvittunutta hössötystä maya-kalenterin luulotellun päättymisen parissa – tuhokin on pelkkä vitsi, kun maailman loppumisen ajatteleminen käy mahdottomaksi – on nyt sarkastista vitsailua uudenvuodenlupauksilla. Älä vain laihdu, pysy entiselläsi, älä lupaa mitään, sillä et pysty lupaustasi pitämään. Älä kilvoittele itsesi kanssa, petät vain itseäsi, elämä on aivan hyvää näinkin, eikö? Jos tavoittelet, tavoittele realisesti – älä vaadi mahdotonta.

Kierkegaard: ”Kristinusko on henkeä, henki sisäisyyttä, sisäisyys on subjektiivisuutta, subjektiivisuus on oleellisesti intohimoa, korkeimmalla asteellaan ääretöntä henkilökohtaisesti kiinnostunutta intohimoa omasta iäisestä autuudesta.” (emt., 50.)

Kristinuskon voi tässä yhteydessä unohtaa, sanat merkitsevät nyt jotain muuta, eihän Kierkegaardin aikanakaan ollut kuin suuri erehdys olettaa kristillisyys jonkinlaiseksi (sosiaalisen) olemisen lähtökohdaksi. Ehkä se sellainen joskus olikin, hetken, mutta alkujaan kristityksi tunnustautuminen oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys, se oli hengenvaarallista. Unohdettakoon nyt kuitenkin kristinusko, se ei ole tällä haavaa niin kiinnostavaa kuin sisäisyys ja sisäisyys suhteessa intohimoon. Lähtökohtaisesti kristinusko on jotain, jota emme tunne – silloin se ei kelpaa aluksi.

Mitä näet on sisäisyys tässä elämässä? Juurikin päivänkohtaisuuksiin kiintynyttä solipsistista intohimoa, toisin taittuvaa subjektiivisuutta, minä tässä, minä tuolla, minä laihtujana, minä ajattelijana, minä kokijana. Näin elin, näin menin ja tunnollisesti kirjasin ylös jokaisen vuoteni vaiheen. Ja kuitenkin tällainen on samanaikaisesti sekä tuiki tärkeää että täyttä paskaa. En saata luottaa politiikkaan, uskovaisiin tai muihin heimoihin, ne kuuluvat tappavan itsenäisen ajattelun, eivätpähän minua laihduttajatkaan liiemmin kiinnosta – paitsi jos saan tehdä ivaa heistä, seurata heidän tuskailujaan (jotka – mitä niihin uudenvuodenlupauksiin tulee – ovat keinotekoisia, sillä ei laihtuminen lupauksista riipu vaan aivan jostain muusta), jos saan silmin seurata heidän ponnistelujaan (siksi jokaista omaa yritystä edeltää paneutuminen toisten yrityksiin), mutta havaintoihini luotan, näin kun elämääni elän, elin, munuaiseni kääntynyt elin.

Intohimo vailla kohdetta, vailla utopistista haavetta ”iäisestä autuudesta” jää silti haljuksi. Mitä ajattelu, nautinto, tuntoisuus olisi ilman ulkopuolta, ilman negatiivisia, määreettömiä kiinnekohtia joista se riippuisi, joiden ansiosta, sovittamattomana, se on? Mitä on tämä elämä paitsi tyhjä pyrintö ja eilisen hauta – ilman toivetta ja rukousta ikuisesta elämästä? Miksi edes yrittää?

Tämänpuolisuus luhistuu täydellisesti sisäänpäin, on kuvia tekoja ja yrityksiä jotka jäljittelevät muita kuvia tekoja ja yrityksiä. Niiden keskellä tuntoinen olio, ei aina egoinen, ainoastaan utelias ja tunnoistaan riippuvainen. Halukone. Todellisuuden keskipiste.

Itsenäinen ajattelija alkaa tämän valossa näyttää vain epäkiinnostavalta, jokainen sellaiseksi tekeytyjä pettää kai paitsi kuulijoitaan myös itseään. Miksi ei voisi kuulua ja olla kuulumatta – miksi nojata diskonjunktion logiikkaan, kun ei siihen muukaan maailma täydelleen taivu? Jokainen väärä mielipide leimaa ihmisen kokonaan, jokainen stalinismin uhri todistaa sen läpikotaisesta turmeltuneisuudesta, jokainen natsikirjailija on lukukelvoton, jokainen karppaaja vasemmistolainen joku muu mikä väärässä; näin lukitsen vastauksen, eristäydyn ja kietoudun mielipiteitteni vaippaan, näin ilmoittaudun itsenäiseksi: kaikki järjestelmät ovat turmeltuneina, ikään kuin olisin itse niistä jotenkin erillinen. Mikseivät todellisuudet koostuisi erilaisista, erinäisistä, jatkuvasti keskenään ristiriitaisista, jopa toisensa näennäisesti poissulkevista aineksista? Miksei liberalismissa olisi edes jollain tasolla mieltä? Tämän ja tähän liittyvän ajattelematta, erittelemättä ja tuntematta jättäminen ei käy, vaikka käykin itsenäisestä ajattelusta.

Kaikki me muutumme, vietämme ajan päästä vähän toisin, mutta kukaties itsenäisyyteensä takertuvat ilmentävätkin selvintä mahdollisinta solipsistista intohimoa tänään, intohimoa vailla mielekästä kohdetta. Kunhan minä tunnen erillisyyteni muista, sosiaalisena olentonakin, kunhan minä tunnen etten ole yhtä kuin puolueen, lahkon ja toisinajattelijoiden kolonnan etummaiset tai takimmaiset, tunnostani elämää muistuttavan huojunnan eleen teen. Ja kuitenkin juuri minussa ei ole mitään kiinnostavaa, en minä millään muotoa erityinen ole. Joidenkin hiljaisten eleistä sitä havahtuu: he kai ovat ymmärtäneet tämän, ehkä heidän olemassaolonsa on täydempää kuin omani, ehkä he riippuvat toisista koukuista – vaikka mitä sitä vertaamaan, oppisi vain itsekin hiljaisemmaksi.

Entä sisäisyys tuossa elämässä? Se on merkitsevämpää. Mutta tuota elämää ei nähdä, jollei ole liminaaleja ja muita rajoja, rytmejä ja sellaisia tiloja joissa rytmeistä on astuttu pois – jollei niitä oteta tosissaan. Tuossa elämässä, tuopuolen näkökulmasta, vain ja ainoastaan se on erityistä, se tekee ihmisen lapsesta erityistä, vaihtelu ja sovittamattomuus, vain se. Ja ihminen, joka heittäytyy koko painollaan utooppista päin, olematonta päin kaikessa sisäisyydessään, kaikessa sisäisyydessään, kaikessa kumpaisenkin mahdottomuutta, uskoen kai että tuo todella on enemmän kuin vain tämä.