Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan

Lauri Maijala on Suomen Michael Bay. Väitettä on tietysti selvennettävä. Juoppohullun päiväkirja (2012) on samassa mielessä kokeellista elokuvaa kuin Bayn Transformers-saaga: juonettoman kolinan, ryminän ja tissivakojen vilahtelun on Maijalan elokuvassa korvannut kohellus, ryyppääminen ja sinänsä laiska mutta rankaksi aiottu alapäähuumori. Voisi jopa sanoa Maijalan onnistuneen elokuvallaan tekemään jotain, joka ei hävetä tai vituta, ainoastaan kauhistuttaa. Maijalan kauhu on lamaannuttavaa, joka jäseneen tunkeutuvaa kuolettavaa hämmennystä. Sen kaikupohja ei ole varsinaisesti teknisessä osaamisessa, juonessa tai opettavaisessa sävyssä (jota ei ole), vaan ennemminkin itse muodon välittämässä tunteessa. Maijala on onnistunut tekemään elokuvan, joka tuntuu Chewbacca-krapulalta. Tämä tuskin on ollut tietoinen aikomus.

Juha Vuorisen supersuosittu kirjasarja, jonka ensimmäiseen osaan Maijalan elokuva pohjautuu, ei ole missään vaiheessa pyrkinyt olemaan laatukirjallisuutta. Vuorisella on oma kustantamonsa ja omat kanavansa – hän ei eliittien hyväksyntää kaipaa. Sen hän on tietääkseni tehnyt selväksi moneen kertaan. Maijala tuntuu tekevän saman elokuvan alalla: on vaikea kuvitella Maijalan elokuvan halajavan yhtäkään palkintoa. Se on aivan liian remuavan mielipuolinen yrittääkseen olla tavanomainen, juonellinen suomalainen elokuva. Siinä ei ole oikeastaan kyse mistään.

Sanottakoonkin suoraan: Juoppohullun päiväkirja on kauhea, kauhea elokuva. Se on uskomattoman huono, mutta kuten sanottu, tavalla joka ei hävetä tai vituta vaan lamaannuttaa. Se on samalla sen ehdoton ansio. Ihanaa Maijalan elokuvaversiossa – Vuorisen kirjoihin ei ole tässä tarpeen puuttua – on näet se, mitä tapahtuu jossain puolenvälin jälkeen. Siihen mennessä Juha Berg (Joonas Saartamo) on esitelty – hahmo juo, rellestää, saa raivokohtauksia, ajaa pyörällä, pakenee poliisia, hänellä on ystävä eikä ”Juha Bergille vittuilla” – ja hänet on pakotettu AA-kerhoon, jossa Berg tapaa spede-esteettisen Tiinan (Krista Kosonen) ja yrittää raitistua tämän tuella.

Sitten Berg lakkaa yrittämästä ja Tiina lähtee. Samalla hetkellä – kun ovi käy – myös Maijala lakkaa yrittämästä: tähän mennessä hän on tehnyt kesäteatteritason juonellista elokuvaa, mutta nyt elokuva vaihtaa vapaalle. Hienoa! Seuraa loputtomalta tuntuva jakso hallusinaatioita, kännistä örähtelyä, kömpelöitä elokuvallisia viittauksia ja käytännössä samaa mitä aiemminkin, mutta nyt ilman minkäänlaista yritystä tehdä elokuvaa suomalaisin ja konventionaalisin mittapuin. Se, mikä taidoissa hävitään, voitetaan holtittomuudessa: loppupuoli elokuvasta on (ystäväni sanoja mukaillen) kakalla leikkivän lapsen näkemystä – ei kovin kekseliästä joskaan ei nyt kovin myötäsukaistakaan suhteessa valtavirran muihin elokuviin. Arvostettava on, miten ilman mitään mieltä on sotkettu näinkin monta minuuttia eteenpäin jotain, joka vain etäisesti muistuttaa elokuvaa (ja tällöinkin lähinnä kuluneen postmodernistisen estetiikan mukaisesti viittaamalla muihin teksteihin). Hienoa jaksossa on myös lukuisten mahdollisten loppujen tahaton rytmitys peräkkäin. Jopa Juha Berg tuntuu jollain tavalla katoavan elokuvasta puolenvälin jälkeen ja sekin kertoo aika paljon elokuvan suhteesta konventionaalisiin elokuvakerronnan keinoihin. Nyt on mokattu huolella ja tehty se jopa onnistuneesti. Lumoavinta tässä kaikessa tietysti on, että on hyvin todennäköistä, että Juoppohullun päiväkirja saa valtavat katsojaluvut – se saa näet kysymään, mitä Maijala pääsee seuraavaksi tekemään ja millaisilla resursseilla? Ehkä vasta seuraavan elokuvan kohdalla väite Suomen Michael Baysta alkaa pitää. Debyyttinä tämä on mieletön, mieletön taidonnäyte.

Kaikeksi onneksi vapaavaihde-jaksoa jatkuu ehkä puolikin tuntia. Mutta jälleen tapahtuu se anteeksiantamaton, jota ei ikimaailmassa toivoisi tapahtuvan. Kaikkien harmiksi lopulta ryhdistäydytään ja tehdään vielä kerran jotain, joka pyyhkäisee maton edellisen kuva-alustuksen alta: lauletaan loppulaulu. Palataan totaalisen, kylmäävän kauhun pikimustaan ytimeen. Kolmiosaisen rakenteen huipentumana tämä eräässä mielessä kruunaa Juoppohullun epäelokuvallisen mielipuolisuuden. Tulee tunne, ettei siinä ole oikeastaan tapahtunutkaan mitään, on vain välitetty tunne ja se tunne on säälimätön krapula – olkootkin, että sellaisiahan Juha Bergillä ei elokuvassa liiemmin ole. Kolmessa osassa Juoppohullun päiväkirja on siis yksi aivan liian pitkä ryyppyjakso, josta ei myöhemmin ole liiemmin muistikuvia, ainoastaan morkkis. Muistan toivoneeni jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen, että tämä kaameus loppuisi. En tiedä, ajatteleeko alkoholisti vastaavaa ensimmäisen ryypyn jälkeen. Luultavasti ei.

Varmaankaan ketään ei silti kiinnosta elokuvan eetos tai moralisointi yleensäkään. Se ei ole millään muotoa edes mielekäs kysymys Juoppohullun tapauksessa. Varsinaista eetosta ei ole. Tietysti Juoppohullussa on epämääräistä eikä aina edes kovin osuvaa poliittista epäkorrektiutta ja tietysti kertomuksen perusjuonne on marssittaa vain joukko loputtomia slapstick-huumorin ulosteentahrimia helmiä, jossa alkoholi, genitaalialueiden rassaus ja tappeleminen esiintyvät vuoron perään ja joiden keskiössä beckettmäiset, ennenaikaista dementiaa sairastavat urpot sitten huojuvat ja heiluvat mieltä vailla. Tietysti tällaiseen jonoon kohtauksia voi kuvitella punaistakin lankaa, mutta Juoppohullun tapauksessa näin ei tarvitsisi tehdä – tämä pitäisi oivaltaa viimeistään silloin kun päiväkirjamaininnat alkavat vähentyä.

Eetoksettomuudessa ei silti ole mitään vikaa, hyvä näin. Sellaisen tien valitseminen on rohkea, arvostettava teko. Näyttää kuitenkin siltä, että Maijalalta on itseltäänkin loppunut usko tekemisiinsä, kun loppua kohden on tultu – vai miksi muuten elokuvaan on täytynyt lopuksi tunkea valistuksellinen viimeinen silaus Irwinin Ei tippa tapa -renkutuksen muodossa? Miksi tehdä näin ja antaa siten arvuuteltavaa, että elokuvassa olisi jokin pointti tai ajatus? Vai onko sekin vain joku tavallinen tunne kohmelossa?