torstaina, joulukuuta 06, 2012

Kärsimysten ontologia – Job ja postmodernismi


Antonio Negri kirjoitti 80-luvulla vankilassa istuessaan filosofisen kommentaarin Jobin kirjaan. Vuonna 2009 englanniksi käännettynä The Labor of Job. The Bibilical Text as a Parable of Human Labor (Duke University Press, 2009) se on hyvin linjassa Negrin muiden kirjoitusten kanssa, mutta myös ajassaan kiinni. Vuoden 2002 painoksen esipuheessa Negri toteaa, että kirjoitusajankohdalla länsimaissa käytiin lävitse työn murrosta ja arvon mittarit tuntuivat katoavan. Sekä sosialismi että kapitalismi kävivät mahdottomiksi ja oli luotava uusia. Ajoitus käy yksiin postmodernismin kultakauden kanssa, jolloin kilvan väitettiin suurten kertomusten katoamista (vaikka uusia metakertomuksia nimenomaan tämän katoamisen ympärille nousikin).

Kultakauteen liittyen Job-kommentaarin keskeinen lause tulee äkkiarvaamatta sanotuksi eräässä lukua seuraavassa nootissa (Note D): ”The direction of Job's discourse is not epistemological but ontological” (2009, 61). Negri jatkaa: 
The design is not that which leads to the placation of the soul but that which leads to the ontological drama. The difference of the standpoints in the two situations could not, therefore, be more different – a difference that we discover in the text to be that of a metaphysical distance. (emt., 61.)
Erottelu epistemologiseen ja ontologiseen on vakiintunut kirjallisuustieteeseen pitkälti Brian McHalen Postmodernist Fictionin (1987) ansiosta. Siinä hän pyrki kuvaamaan postmodernistista kirjallisuutta nimenomaan kirjallisuutena, jossa ontologiset painotukset korostuvat epistemologisten sijaan. Toisin sanoen dominoivana kysymyksenasetteluna on, olenko olemassa, mitkä näistä maailmoista ovat tosia ja missä menevät näiden maailmojen rajat, eikä niinkään se, kuka olen, mitä voin tietää ja mikä on tämän maailman totuus. Nämä postkognitiiviset kysymykset levittyvät tietysti myös tekstin ja tekstuaalisuuden tasolle ja siksi teksteissä kysytään aina myös siihen itseensä liittyviä kysymyksiä, kuten millaisena mahdolliset maailmat ja kuvausten kohteet taittuvat tekstien pinnoilta, millaiseksi tekstit tekevät ne. Ehkä kylmää puuroa, mutta puuroa silti.

Erottelu ei kuitenkaan ole poissulkeva, vaan painopistealueet vain korvautuvat hiljalleen toisilla. Siksi postmoderni ei varsinaisesti ajallisessa mielessä seuraa modernia, kuten joskus edelleen tavataan kokea, vaan korjaa, kommentoi tai suhteellistaa sitä. Suomalaisessa proosassahan esimerkiksi postmodernismin ei voi sanoa oikeastaan koskaan lyöneen itseään läpi, vaan edelleen monia kysymyksiä esitetään modernismin puitteissa. Ei se tietenkään väärin ole, mutta koko repertuaari ei ole käytössä, monia väyliä ja reittiä on koettelematta.

Jobin kirja voisi toimia postmodernistisena tekstinä – tarkemmin sanoen metafyysisenä salapoliisikertomuksena – ellei Jumala loppuviimein antaisi tympeää vastaustaan ja saattaisi kertomusta loppuun. Negrikin antaa vähän tietämättään ymmärtää samaa: arvon mittarien katoamista seuraa inhimillinen kärsimys, jota pyritään purkamaan kyselemällä vanhan maailman perään – miksi Jumala langetti minulle lasten kuolemat, paiseet ja tuskan, vaikka häntä olen kuunnellut, hänen lakiensa mukaan toiminut? Miksi Jumala petti Jobin? Mutta purkamista ei seuraa paluu vanhaan, vaan uusi subjektiivisuus. Merkillepantavaa on, kuten Negri aivan oikein huomioi, on se, ettei Job kadu – Jumala vain vastaa valitukseen, palkitsee kuuliaisuuden, toruu pukillepuhujia ja niin edelleen.

Jumala vastaa, sulkee kertomuksen, vähän latistaakin sen. Juuri lopun puuttumista tai loppuun liittyvien odotusten manipuloimista kirjallisuudentutkija Patricia Merivale korostaa postmodernin salapoliisikertomuksen keskeisenä piirteenä: quest epäonnistuu tai muuttuu mielettömäksi, murhaajaa ei tavoiteta tai sellaiseksi muuntuu tai paljastuu etsivä itse. Tekstuaalinen elementti on tavallaan niin ikään läsnä Jumalan salattujen intentioiden, teodikean ongelmallisuuden muodossa. Job potee ja pitää puheita, huutaa Jumalaa, joka ei vastaa: miksi – se lukijan mielen päällä on – Jumala rikkoo itse laatimiaan sääntöjä, miksi hän toimii toisin, miksi vastaus kuuliaisuuteen on kärsimys eikä hyvinvointi?

Ennen kuin Jumala kuitenkin vastaa, ehtii tapahtua paljonkin. Jobin luo saapuu neljä hänen ystäväänsä, joista kukin esittää tulkintansa miksi näin kävi toruen samaan hengenvetoon ystäväänsä. Missään vaiheessa Job ei ole kuitenkaan kironnut Jumalaa, kääntänyt tälle selkäänsä, vaikka esimerkiksi omaa syntymäänsä onkin parjannut. Olennaista vaikuttaa olevan Jobin oma epätietoisuus maailmastaan ja yhteydestään Jumalaan – sen sijaan omista teoistaan ja Jumalan pohjimmaisesta oikeamielisyydestä hän tuntuu olevan hyvin varma. Vanhojen, oikeaksi koettujen sääntöjen nimissä hän ei ole tehnyt mitään väärää, mutta Jumalan mykkyys kärsimyksen edessä ja toisaalta jokin itse Jumalan ja Jobin välisessä yhteydessä mättää. Pahoinvointi ja koettelemukset vaikuttavat langenneen lopullisesti Jobin osaksi. Loogiselta tuntuisikin syyttää, tai paremminkin kysyä maailmaa: onko maailmassa jokin muuttunut, koska säännöt eivät enää päde? Perinteisestihän teodikea-ongelmaan ja myös Jobin kirjaan on liitetty saatanan hahmo, joka siinä alkupuolella esiintyykin – saatanako selittäisi inhimillisen kärsimyksen, kivun joka on läsnä myös sekularisoituneessa maailmassa?

Ehkä tätä tukisi Negrin kommentti: 
It is not dialectics that allows life, but life that posits the dialectic. Dialectic does not provide a foundation for life but is realized within it. God, Job, and Satan live in the same reality, the same life – but God is God, Job is Job, and Satan is Satan. Satan distinguishes, whereas God and Job are united, immersed in life. (2009, 19–20).
Merkillepantavaa on, että saatana katoaa kertomuksesta heti alun jälkeen. Miksi? Erojen luoja ja vastustaja ikään kuin liukenee – mutta, niin, mihin? Jumalan mykkyyteen? Jobin ystävien nuhteleviin, tulkitseviin ja auttamattoman maailmallisiin saarnoihin? Eikö Jobin dialektisen vastaparin – sen, jota Job puhuttelee, eli Jumalan – tilalle astukin joku muu, joku (tai jotkut, siis Jobin ystävät) joka avaa negatiivisuuden (jos Job on positiivinen pooli, ilmeisen varma vanhurskaudestaan) ja kiusaamisen kautta uutta subjektiivisuutta, joka ikään kuin valmistelee Jobin kuulemaan vastauksen? Saatana olisi eräänlainen valmisteleva edusmies, joka antaa vihdoin tilaa kun Jumala päättää vastata? Jobin kirja olisi toden totta lässähdys, huono kertomus, jos noita neljää Jobin kaverusta (ja sitä, mitä he tuntuvat edustavan ja ilmaisevan) ei olisi mukana – jos Jumala vastaisi Jobille heti. Sitä se olisi myös, jos Jobin kärsimyksiä vain lisättäisiin. Nythän Jobin reaaliset koettelemukset käsitellään kuitenkin verrattain nopeasti, minkä jälkeen muodon tasolla kertomus alkaa rakentua hetkittäin jopa loputtoman tuntuisista, itseään toistavista puheenvuoroista.

Samalla tavoin Negri antaa ymmärtää Jobin kirjan kertovan ennen muuta kivusta, joka avaa suunnan kohti yhteisöä. Jobin kirjassa luodaan itse asiassa yhteisöä tuskan kautta, joka on – outoa kyllä – tapa kutsua koolle ihmisiä. Sellaisen luulisi valavan myös toivoa: jos tuska on yhteiskunnan demokraattinen perusta, tarkoittaa se kaiketi, että toisen kärsimyksiin samastuminen sitoo ihmisiä yhteen, raivaa tietä kollektiivisuudelle joka tahtoo poistaa pahoinvointia maailmasta. Ehkä se – ja mukaanlukien tuskallinen epävarmuus omasta riittämättömyydestä tässä erilaisten ja toinen toistaan häilyvämpien maailmojen sumassa – myös oli asia, johon postmodernistinen kirjallisuus oli vasta tulossa.
The book of Job is the parabola of modernity, of the forever unfinished dialectic of world and innovation, of being and relation, that characterizes it. And the problem of the book of Job is that of modernity – of the alternative between the totalization of the rule of science and technology over the world, and the liberation of new subjectivity. The tragedy that always constructs the passage from first to second nature; this is Job's pain. It is only pain that is able to reveal this passage; only pain breaks its indifference and constitutes consciousness. (emt., 103.)

2 kommenttia:

sanapasanen kirjoitti...

Minun ei varmaan pitäisi kommentoida asioita, joiden ymmärtämiseksi minulta puuttuvat peruskäsitteet, mutta koska ne, joilla kenties sellaiset on, eivät vaivaudu kommentoinmaan, saat tyytyä amatöörien kommentteihin.
Kaikenlaisten filosofioiden ongelma nähdäkseni on, että ne lähtevät kyllä jostakin loogisesta lähtökohdasta, ja viljelevät sen loppuun, mutta eivät huomaa missä vaiheessa tapahtuu jonkinlainen ”siirtymä”, jossa alkuperäinen logiikka ei enää toimi, vaan joudutaan tilaan, jossa entisellä jatkaminen johtaa epäinhimilliseen ja jumalattomaan käytäntöön. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Jobin kirjaa väitetään Raamatun vanhimmaksi kirjalliseksi tuotteeksi. Olisikohan saanut Finlandia-palkintoa koskaan sen historian aikana alkaen Yrmyernosta? Vai olisiko palkinto tullut jo tuhansia vuosia sitten, jos olisi ollut olemassa?

”Negri antaa ymmärtää Jobin kirjan kertovan ennen muuta kivusta, joka avaa suunnan kohti yhteisöä. Jobin kirjassa luodaan itse asiassa yhteisöä tuskan kautta, joka on – outoa kyllä – tapa kutsua koolle ihmisiä.”

Tätä samaa kai pohdin omassa puheessani sankarihaudalla, kun sanon vain kriisin johtavan yhteisöllisyyden arvostamiseen. Enkä itse kaipaa kumpaakaan, mutta olen kiusallisen tietoinen, että nykyisessä tyylissä mättää jokin ja pahasti.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä maailmassa on liikaa vakavia litanioita, jotka ollessaan akateemisia suoritteita, vieläpä enimmäkseen vain siteeraavat.
Kaunokirjallinen anti nousee nykyisin tykkäämisen (= myymisen) ilmapiirissä ja sen voi lukea lopputuotteiden riveiltä.
Pidän Maria Nokan tavasta riisua asioita kirjallisessa blogissaan. Hän käyttää usein mehevää satiirista "huonokieltä", jonka tarkka lukeminen palkitsee kielestä kiinnostuneen lukijan.
Mitä tulee Raamattuun, olen miettinyt esim. sitä, miksi Job sai palkkioksi vaivoistaan suuren määrän maallista mammonaa. Mitä tästä pitäisi ajatella?
Pääsikö Job siihen kiltaan, jossa neulansilmäportsarille vilautetaan paratiisin portilla vip-korttia.