tiistaina, marraskuuta 13, 2012

Zen ja tiedostamattoman tuotanto


Zenistä, zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy kaupaksi.

Zenin kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen. Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä, kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita mieleisin. Zen siitä saa.

Länsimainen buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana, sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden. Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek ja kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää. Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle, mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta vastalauseilla olisi voimaa takanaan.

Toisaalta kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain – miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa eurosentrisyydessäänkin Žižekistä voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä, josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin kristinuskosta, Žižek ammentaa omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet, länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista, joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä puhuta nykyään niistä eräänlaisina markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa sopivimmat.

Kyyniselle näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi (1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova ”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri kustantamo: Zen ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään, hankaa vasten, kirja on kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä huomiota ja Žižekin haukahdusta sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.

Kiehtovaa, muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta. Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen: ”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän – vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan. Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa, tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.

Frommin mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen. Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä. Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista ”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä: rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden, tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden koostamisen luonteesta.

Asiaan kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa, vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään, jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia ”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” – kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat. Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei ole, sillä ei tee mitään.

Toisaalta sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä mitään.

Tästä syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit (Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen käytöksen piiriin.

Toisaalta se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat, koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen, virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava, merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126). Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella, että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.

Tämä siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat ”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai vailla järkeä, vaan molempia.

Tiedostamattoman kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt., 138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja, läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan. Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.

Ajattelemalla yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta. Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja Bashōn runoja vastatusten ja puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin. Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan, maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.

On muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä – henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan – sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan – myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä dialektiikaksi.

Juuri dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää – ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin. Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa, keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa. Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä, Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita? Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.

Yhtä kaikki, myös Suzuki tekee tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyydestä ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös vieraantumista: ”äly valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain aihepiirin (uskonnollisia) termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua. Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä 'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'” (emt., 36).

Tietoisuuden ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen, mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa tai ”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää, välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) – sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?

Päätän kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka heittäköön vielä haasteen myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.
Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)

3 kommenttia:

sanapasanen kirjoitti...

”Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä.”

Ayn Rand ja B. Wahlroos näyttävät olevan juuri päinvastaista mieltä ja asettavat itsekkyyden korkeimmaksi hyveeksi.

http://areena.yle.fi/tv/1698997

Santeri Nemo kirjoitti...

Vastaus toisaalla: http://mattirautaniemi.com/2012/11/30/zen-ja-dialektinen-materialismi/

Anonyymi kirjoitti...

Kun en pysty tälläista kirjoitusta ottamaan haltuun kokonaisuutena, niin että osaisin siitä jotain yleispätevää lausua, niin noukin muruja.

”Lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. ”

Tätä ilmiötä (välittömyyden tuhoutumista) toteutetaan nykyisin lastenkasvatuksessa laajalti: kun lapsi sanoo jotakin mainiota, kuten lapset yleensäkin sanovat, aikuiset repäisevät sen someen surueen korviin lasten aikana ja esittelevät sitä tavalla, joka mielestäni usein hämmentää lasta enemmän kuin antaa hänelle ”positiivista palautetta” , kuten kai aikuiset luulevat. Mielestäni usein olisi parempi vain hykerrellä hiljaisessa mielessään kuin revitellä sillä. Ennen lapset eivät olleet sillä tavalla suunapäänä, vaan seurasivat vähän taaempaa aikuisten puheita ja tekemisiä ja ”tutkistelivat niitä sydämissään”. Toki myönnän tuon ajan ja suhtautumisen puutteet, mutta vertailuun se sopii.

Ihmiset oppivat nyt pienestä pitäen, että he ovat olemassa lähinnä silloin kun ovat ”näyttämöllä” ja kaikki elämä mikä ei tarjoa siihen mahdollisuutta, on jotakin periferiaa ja ikävää. Ainakin näin yhteiskunta, ”vangitsemiensa” aikuisten kautta ohjaa lasten tietoisuutta vastaamaan tarkoitusperiään. ”Viattomuuden aika” jää kovin lyhyeksi muutenkin monista syistä johtuen. (sanapasanen)