Zenistä,
zeniläisyydestä, zenbuddhalaisuudesta on tullut viimeisen
viidenkymmenen vuoden aikana lännessä melkoinen iskusana ja
muotivillitys. Kai voisi sanoa, että yhtäältä kiihtyvän ja
hektistyvän työn eli kiireisen arjen ja toisaalta kristillisen
itsepiiskauksen vastapainoksi lännessä etsitään siitä
jonkinlaista onnenamulettia, helpotusta, vapahdusta. Mielikuvat
itämaisesta filosofiasta ja itämaisista uskonnoista ovat usein
tietysti vahvan orientalistisia, eksotiikan värittämiä ja täynnä
ilmavuutta, rauhallisuutta, keveyttä ja leppoisuutta – kaikki
määreitä, joita harvempi idänkävijä esimerkiksi Intian arjesta
ensimmäiseksi tapaa. Kun mielikuvia myydään, padmasanaa, naisia ja
eteerisiä sävyjä mainokseen vain – sellainen kaiketi käy
kaupaksi.
Zenin
kohdalla mielikuvat ovat vähintäänkin samantyyppisiä. Tiettävästi
historian saatossa zenin opettajat ovat kuitenkin ajaneet oppilaitaan
vähintäänkin sellaisiin tiloihin ja oloihin, joista on keveys ja
kivuus kaukana. Näissä tapauksissa edes väkivaltaa ei ole suljettu
pois, jos se on mahdollistanut oppimisen tai oivaltamisen.
Idänkävijälle tämän luulisi olevan kova koulu – ellei zenistä,
kuten niin monesta muustakin idän uskonnosta tai filosofiasta sitten
olisi niin montaa mahdollista, länsimaista versiota josta valita
mieleisin. Zen siitä saa.
”Länsimainen
buddhalaisuus on fetissi, jonka avulla ihmiset voivat osallistua
täysin sydämin vimmaisella tahdilla pyörivään kapitalistiseen
peliin ja silti kuvitella, etteivät he ole siinä lainkaan mukana,
sillä he tiedostavat syvällisesti koko spektaakkelin päättömyyden.
Tärkeää on vain sisäisen Minuuden rauha, johon ihmiset voivat
aina vetäytyä”, mekastaa murtaen arkkikoiramme Slavoj Žižek
ja
kieltämättä haukussa on perää. Näyttää näet siltä, että
monesti juuri rauhaa, onnellisuutta ja hyvää oloa etsiäkseen
ihmiset Euroopassa ja Amerikassa kääntävät kasvojaan kohti itää.
Kapitalismi ei tässäkään kuitenkaan ole kaiken pahan alku saatika
juuri, mutta yhdenlaisen poliittisen horisontin se monien toimille
selvästi muodostaa. Kernaasti ”hyppy oravanpyörästä” olisi
mieluusti vastalause myöhäiskapitalistiselle elämänmuodolle,
mutta ikävä kyllä asiassa on myös Žižekin
mainitsema puoli. Tarvittaisiin kai muutoksia niin yksittäisen
tietoisuuden kuin kollektiivisten muodostelmien tasolla, jotta
vastalauseilla olisi voimaa takanaan.
Toisaalta
kukapa ei tahtoisi elämäänsä onnellisuutta ja rauhaa? Jos
länsimainen buddhalaisuus fetissi onkin, entä sitten? Eikö ole
yritettävä elää ja yritettävä elää hyvin, olkoot lähtökohta
ja taustalle jäävä arjen poliittinen horisontti sitten mikä vain
– miksi olisi hylättävä tietyt ideologiset, eettiset ja
uskonnolliset muodot ja pitäydyttävä toisissa? Tunnetussa
eurosentrisyydessäänkin Žižekistä
voitaisiin kuitenkin sanoa, että hän kritisoi aiheesta, mutta
eräässä mielessä helppoa maalia. On näet niin, että siitä,
josta eurooppalaiset kääntyvät poispäin, nimittäin
kristinuskosta, Žižek
ammentaa
omiin puheisiinsa pontta ja vanhat rinnakkaisten uskontojen uudet,
länsimaiset muodot näyttäytyvät tällöinkin monesti vain
perinteettöminä, nopean toiminnan malleina, joista ruumiiton ja
kurjuutta korostava kristinusko eri muotoineen selvästi eroaa. Kuin
pikakahvia keittelisi – onhan se nyt mieluisampaa kuin rapaveden
pitkäpiimäinen kahviksi kuvittelu. Traditiolle selkänsä kääntänyt
myöhäiskapitalistinen sielu taas viehättyy niistä suuntauksista,
joilla on parhaat myyntipuheet – nopein tie satoriin ja kiinteä
kroppa kaupan päälle – eikä turhaan uskontojen yhteydessä
puhuta nykyään niistä
eräänlaisina
markkinoina, joilla sielut vaeltavat ja valitsevat pirtaansa
sopivimmat.
Kyyniselle
näkökulmalle on toki vaihtoehtojakin. Vastikään Basam Booksin
kautta ilmestynyt Erich Frommin ja D. T. Suzukin Zen ja psykoanalyysi
(1960/2012, suom. Mika Pekkola ja Matti Rautaniemi) on kiehtova
”idän” ja ”lännen” kohtaaminen 55 vuoden takaa, eräänlainen
kronikka Frommin kotona Meksikon Cuernavacassa pidetyistä
luennoista. Kiehtovan ironista suomennoksessa on luultavasti juuri
kustantamo: Zeniä
ja psykoanalyysia on vaikea kuvitella julkaistavan minkään muun
kustantamon toimesta Suomessa, mutta Basam Booksin myydyimmät
myyntiartikkelit tietäen kirja ikään kuin saa jännittämään,
hankaa vasten,
kirja
on
kuin kustantamon itsestään tietoiseksi tulemisen hetki. Siinä
mielessä on erittäin hyvä ja kohtuullista, että pitkin kirjaa
helppoon tapaan lukea zenbuddhalaisuutta kiinnitetään kriittistä
huomiota ja
Žižekin
haukahdusta
sivutaan vielä toisessa jälkisanoista.
Kiehtovaa,
muttei ironista taas on lukea kirjaa ei-kronologisesti. Ensin
molemmat jälkisanat, sitten länsimainen näkökulma (Fromm) ja
lopuksi itämainen (Suzuki). Silloin luenta etenee terapiasta
toisaalle – ja yllättäen se tuntuu mielekkäältä tulokulmalta.
Fromm lähtee näet siitä, että valtaosa länsimaisista ihmisistä
ei koe elävänsä kulttuurikriisiä, joka tiivistyy mal du siècleen:
”sen on katsottu koskevan elämän kuolettumista, ihmisen
automatisoitumista, hänen vieraantumistaan itsestään, muista
ihmisistä ja luonnosta” (1960/2012, 103). Tämän päivän
filosofiassa näistä käsitteistä puhutaan entistä vähemmän –
vieraantuminen katosi muurin murtumiseen ja eksistentialismista kai
ajoi aika ohi – vaikka ehkä pitäisi. Onko mal du siècle
nimittäin kadonnut mihinkään? Olemmeko edelleen sairaita, mutta
emme tiedä sitä? Ainakin ahdistus ja masennus on länsimaissa
arkipäivää, psyykenlääkkeitä syödään enemmän kuin koskaan.
Frommin näkemyksessä keskeinen sairauden ilmenemismuoto vaikuttaa
olevan kyvyttömyys kohdata omia tunteitaan tai muodostaa mielekkäitä
elämisen päämääriä. Eletään perheille ja pidetään hauskaa,
tehdään rahaa, mutta siihen asiat jäävät.
Frommin
mukaan Freud kiinnitti huomionsa siihen, kuinka kaikkivaltiaaseen
Jumalaan kohdistuva usko perustui ihmisen turvattomuudentunteeseen.
Freud kai viimeistään osoitti, että ihmisen on otettava itseään
niskasta kiinni – että vain hän itse voi pelastaa itsensä.
Luopuminen isä-Jumalasta merkitsi kuitenkin myös luopumista
”kaikkien humanististen uskontojen todellisista päämääristä:
rajoittavan ja egoistisen minän ylittämisestä, rakkauden,
tasapuolisuuden ja nöyryyden toteuttamisesta sekä elämän
kunnioittamisesta, johon kuului olettamus siitä, että elämän
tarkoituksena on itse eläminen ja kaikkien ihmisyyteen sisältyvien
potentiaalien toteutuminen” (emt., 105). Zenbuddhalaisuutta ei
isä-usko ollut kuitenkaan rasittanut, ja mikä tärkeintä, se ei
vaikuta olevan ristiriidassa ”modernin kulttuurin tärkeimpien
saavutusten kuten rationaalisuuden, realismin ja itsenäisyyden
kanssa” (emt., 105). Tämä on tietysti Frommin näkemys – ja
kiinnostavalla tavalla etenkin kysymys rationaalisuudesta haastetaan
Suzukin esitelmässä, tai paremminkin kysymys rationaalisuuden
koostamisen luonteesta.
Asiaan
kietoutuu ihmisen hyvinvointi. Juuri se nousee tärkeäksi arkea
työstäväksi arvoksi myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa,
vaikkakin – jos Frommia on uskominen – siitä tulee ennen kaikkea
puhetta. Jos ihmisillä ei ole kykyä pyrkiä hyvinvoivaan elämään,
jää kaikki jotensakin puolitiehen. Fromm käyttää ilmauksia
”aito”, ”todella” ja ”ihmisluonnon mukainen elämä” –
kaikki enemmän tai vähemmän ilmauksia, joita tänä päivänä
postmodernin prässin läpikäyneet sukupolvet helposti karsastavat.
Onko ihmisen elämällä jotain transsendenssia tai kiinteää ydintä
tai arkitietoisuutta tiiviimpää, tiheämpää, pysyvämpää
minuutta tai modusta, jota voisi tavoitella – vai onko vain
liikkeessä olevia affekteja ja suhteita joista ihminen työstää
itseään ja imeytyy itsensä läpi kuin mato mullassa tai
suihkumoottori? Luultavasti tämä on se olennainen vedenjakaja, joka
määrittää myös sitä, kuinka mielekkääksi tai kiinteäksi
suhde esimerkiksi zenbuddhalaisuuteen voi muodostua. Jos uskoa ei
ole, sillä ei tee mitään.
Toisaalta
sikäli kuin olen ymmärtänyt, esimerkiksi zenbuddhalaisuudessa on
paljon sellaista, joka ei perustu uskoon vaan tietoon toisenlaisesta
olemisesta. Siksi periaatteessa ainoa mestari oppilaalle voi olla
valaistunut. Tieto tai oivaltaminen on itse-initiatorista, muttei
itsesuggestiivista. Zeniä ei opeteta, kukaan ei vihi siihen, vaan
oppilaan on oivallettava itse. Mitä tämä oivaltaa tai ei oivalla
on kuitenkin asia, josta ajattelulla ei pääse yli: zen ei ole
järkeilyn asia. Filosofin on koko lailla mahdotonta sanoa, onko zen
totta tai todellista tai aitoa – luultavasti hän ei tiedä siitä
mitään.
Tästä
syystä ainoanlaiset lausunnot, joita filosofi voi antaa, ovat
samanlaisia kuin Žižekin: ne koskevat sosiaalisia tai poliittisia
suhteita. Sellaisenaan niillä on tietysti jonkinlaista arvoa, mutta
se ei ole koko kuvaus zenistä, ei missään nimessä. Filosofin
tehtävä – jos sellaisia on – on kuitenkin paneutua kriittisesti
mihin tahansa ilmiöön ja Fromm ja erinäiset fenomenologit
(Suomessakin) ovat harvoja poikkeuksia ammattikunnasta, jotka ovat
koettaneet päästä ilmiöön sisään ja arvioida sitä myös
sisältä käsin. Sivumennen sanoen on toki huolestuttavaa, että
puhe ilmiöistä jää usein nimenomaan sosiaalis-poliittisella
tasolla. Keskustelut kristinuskostakin väistävät usein kokemisen
tunnot – millaista on kristillinen uskossa-oleminen -pohdintakin
kesytetään nopeasti ulkoisten tuntomerkkien ja sosiaalisen
käytöksen piiriin.
Toisaalta
se, mitä zen ja myös juutalais-kristillinen traditio jakavat,
koskee ihmisen luopumista omasta tahdostaan. Frommin mukaan sitä
kautta ihminen voi muuttua avoimeksi, herkäksi, valppaaksi ja
eläväksi – tahdosta luopumisella hän tarkoittaa ”luopumista
halusta pakottaa, ohjailla ja tukahduttaa sekä ulkoista että
sisäistä maailmaa” (emt., 123). Vahvat mielipiteet, vahva
kriittisyys tai vaikkapa oman koneluonnon korostaminen ovat siis
tässä mielessä entistä selvempää sotkeutumista mal du siècleen,
virusvyyhtiin joka olennaisella tavalla erottaa ihmisen
hyvinvoinnistaan. Suomen kielessä tälle annetaan toisinaan
tiedostamisen määre: kun ihminen tiedostaa tai on tiedostava,
merkitsee se ulkoisten, sosiaalisten ja poliittisten suhteiden
havainnoimista, sitä ettei ihmisen elämä pyöri vain työn ja
arjen huvitusten ympärillä. Hän on valveutunut, sanotaan. Mutta
psykoanalyyttisessa kontekstissa puhe tietoisuudesta ja
tiedostamattomasta pitää Frommin mukaan sisällään käsityksen
ensimmäisen paremmuudesta tai ensisijaisuudesta. Silti ”suurin osa
siitä mitä ihmiset tietoisesti ajattelevat on pelkkää kuvitelmaa
ja harhaa. Tämä ei johdu niinkään siitä etteivät ihmiset
kykenisi näkemään totuutta, vaan siitä että yhteiskunta
ohjaa tietoisuuttamme vastaamaan tarkoitusperiään” (emt., 126).
Kristillisestä tai zeniläisestä vinkkelistä voisikin arvella,
että ”maailmallisuus” on todellisuudessa tietoisuutta, siis sitä
ajattelun ainesta johon myös monet filosofikuninkaat ovat tiukasti
kiinnittyneet. He ajattelevat päivätöikseen, mutta pelkällä
ajatellulla ei selätetä esimerkiksi masennusta – siihen tarvitaan
hyvää elämää, hyvinvoivaa elämää, olettaisin.
Tämä
siis Frommin perusteella tiedetään: osa tietoisuudesta on
tuotettua, ”väärää tietoisuutta”. Mutta sama koskee
tiedostamatonta. Osa tiedostamattomasta on sosiaalisista suhteista ja
kokemuksista kerääntynyttä ainesta, jonka tietoisuus on
siivilöinyt huonoksi, epäkelvoksi, patologiseksi tai
epänormaaliksi. Sosiaaliset tabut ja pyrkimykset jotka ovat
”yhteensopimattomia ihmisyyden perusperiaatteiden ja kasvun
kannalta” (emt., 134) ovat tällaisia. Eli tietoisuus torjuu
kulttuuristen odotusten kanssa ristiriitaiset ajatukset ja
tuntemukset, jolloin tietoisuus edustaa yhteisöllistä ja
tiedostamaton yhtäältä yksityistä ja toisaalta universaalia
ihmistä: tiedostamaton ei ole hyvä tai paha, ei rationaalinen tai
vailla järkeä, vaan molempia.
Tiedostamattoman
kaivelu merkitsee siis monenlaisten sidosten ja suhteiden
tarkastelua; tarkastelua jonka kaiketi tulisi johtaa terapeuttisiin
vaikutuksiin. Frommin mukaan tiedostamattoman torjunnan ohella on
eräs erheellinen toimintamuoto, joka on haitallinen terapian
toimivuuden kannalta: älyllistäminen. Laajalle levinneenä siinä
muutetaan kokemusta epätodelliseksi – ”kuvittelen näkeväni
jotain, mutta näenkin pelkkiä sanoja – kuvittelen
tuntevani jotain, mutta vain ajattelen tuntemuksiani” (emt.,
138). Saattaa olla, että länsimaissa keskeisin este zenin
oivaltamiselle on juuri älyllistäminen, johon myös hengellisyyden
markkinat ovat kiivaasti tarttuneet. On lukemattomia kirjoja,
läsnäoloa opitaan kirjoista, mutta itse kokemus jää uupumaan.
Vaikka hampaat irvessä pusertaisi, zeniä siitä ei saa.
Ajattelemalla
yhteyttä ”avaraan ja syvään todellisuuteen” ei siis tavoiteta.
Täytyy hellittää, hellittää mutta ehkä myös ponnistella. Nyt
puhujanpönttöön astuu Suzuki. Hän alkaa asettamalla Tennysonin ja
Bashōn runoja vastatusten ja
puhumalla idän ja lännen eroista. Länsi lörpöttelee, pitää
sanallisuudesta, poimii kukan, omistaa – itä on mykkä ja
hiljainen, se jättää kukan sijoilleen, on. Vastakkaisuus on naurettava, mutta vaikka se imarteleekin masokistista länkkäriä, ehkä siinä on joiltain osin jotain tottakin. Idän hiljaisuus ei
kuitenkaan merkitse puhekyvyttömyyttä: itä vain puhuu toisin.
Länsi sen sijaan on Suzukin katsannossa ajautunut erilaisiin
ristiriitojen sotkuun. Nämä ilmenevät yhtäältä persoonan ja
koneen, henkilökohtaisen ja yleisen ja toisaalta haltuunottamiseen
tähtäävän logiikan ristiriitoina. Ajatellaan teknologiaa, jota
länsimainen ihminen kovasti haluaa avukseen, helpottaakseen
elämäänsä. Mutta kuten Zhuangzin, erään muinaisen Kiinan
filosofin, keräämässä tarinassa Suzukin mukaan mainitaan,
maanviljelijä ei tahdo käyttää vinttikaivoa, vaikka se
säästäisikin varmasti vaivaa – kääntöpuolena on, että se
saisi hänet luottamaan liiaksi koneisiin, mikä taas johtaisi ennen
pitkää saamattomuuteen ja laiskuuteen.
On
muitakin ristiriitoja: vapaus, jota länsimainen ihminen esimerkiksi
helppouden ja kätevyyden periaatteita lähes sokeasti toteuttaen
tavoittelee, on tietysti kaiken lisäksi näennäistä –
henkilökohtaisilta tuntuvat impulssitkin ovat usein jonkin tai
jonkun muun kuin omiani. Lisäksi aristoteelisen logiikan mukaan –
sen jonka nimiin monesti lännessä vannotaan ja ajatus perustetaan –
myöntö ja kielto eivät voi pitää paikkaansa yhtä aikaa, mutta
Suzukin käsityksen perusteella idässä ”'kyllä' kuitenkin liukuu
kieltämisen puolelle ja 'ei' kohti myöntämistä; ei ole olemassa
selkeää rajaa myöntämisen ja kieltämisen välillä. Elämän
luonteeseen kuuluu, että asia on näin.” (emt., 24.) Koko kansan
Parta-Kallekin muuten tiesi tämän ja kutsui ilmiötä
dialektiikaksi.
Juuri
dialektiikan näkökulmasta voi nämäkin Suzukin sanat ymmärtää –
ja suhteessa Frommin aiemmin esittämään: ”Luonto toimii vailla
tietoisuuttaa itsestään, ja tietoinen ihminen nousee siitä esiin.
Tietoisuus merkitsee hyppyä, mutta hyppy ei tässä tarkoita
fyysistä irrottautumista. Tietoisuus on nimittäin jatkuvassa,
keskeytymättömässä kanssakäymisessä tiedostamattoman kanssa.
Ilman jälkimmäistä ensiksi mainittu ei voisi näet lainkaan
toimia; se kadottaisi toimintansa koko perustan. Tästä syystä zen
julistaa Taon olevan ihmisen 'tavanomainen mieli'. Taolla zen
tietysti tarkoittaa tiedostamatonta, joka vaikuttaa jatkuvasti
tietoisuuteemme.” (emt., 34–35.) Nyt voisi tietysti kysyä,
Frommiin vedoten, että jos yhteiskunta tuottaa sekä tietoisuutta
että tiedostamatonta, onko siis freudilaisittain ymmärretyn
tiedostamattoman taustalla jotain muutakin kuin patologioita?
Tiedostamaton ei ole pelkästään yhteiskunnallinen likakaivo, vaan
sen kerrostumissa on monenlaisia jäänteitä – vai onko? Ainakin Freudin
ja C. G. Jungin välirikonkin syyt ovat tällä suunnalla.
Yhtä
kaikki, myös Suzuki tekee
tietoisuuden ja
tiedostamattoman välisyydestä
ennalta-arvattavan ja oikean johtopäätöksen: kun älyllistä
kehitystä tapahtuu, tapahtuu myös
vieraantumista: ӊly
valtaa aistimaailman ja suoran aistikokemuksen yksinkertaisuus
kadotetaan” (emt., 36). Usein kuuleekin puhuttavan pikkulapsesta ja
zenistä samassa lauseessa: lapset ovat niin välittömiä,
älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin.
Vieraantumisen sijasta Suzuki käyttää vain
aihepiirin (uskonnollisia)
termejä: ”Tämä muutos tunnetaan 'viattomuuden' menettämisenä
tai 'tiedon' saamisena, käyttääksemme raamatullista ilmaisua.
Zenissä ja buddhalaisuudessa sitä kutsutaan yleensä
'affektiiviseksi saastumiseksi (klesha)' tai 'älyn hallitseman
tietoisen mielen häirinnäksi (vijñāna)'”
(emt., 36).
Tietoisuuden
ja tiedostamattoman välisyyttä (implisiittisesti) korostavia
tarinoitahan zen taitaa olla pullollaan ja niiden kautta myös Suzuki
jatkaa luentonsa lopppuolen zenin lähestymistä. Siinäkin mielessä
ehdottamani lukujärjestys voisi olla paikallaan: lukeminen etenee
tiedostamisesta ymmärtämiseen ja ymmärtämisestä tiedostamisen,
mutta tällä kertaa toisenlaisen tiedostamisen rajoille. Älyn on
kertomusten hoteissa annettava periksi, jos zeniä halutaan oivaltaa
tai
”ymmärtää”. Zen-kertomusten ja -koanien kautta on myös hyvä
pohtia, mitä yli-yhteiskunnallisia sisältöjä tiedostamaton voi
tuottaa – vai tuottaako se? Merkitseekö zen kaikkien ideologioiden
ja tuotetun tiedostamattoman hylkäämistä? Entä merkitseekö se
yhtymistä ”ikuisiin” periaatteisiin, esimerkiksi ”Taivaan ja
Maan Järjestykseen”? Onko Buddhan tie – ”tehdä hyvää,
välttää pahaa, puhdistaa sydämensä” (ks. emt., 98) –
sidoksissa myöhäiskapitalistisiin arvoihin vai johonkin muuhun? Vai
ovatko modernin maailman arvot vain rojua ja roskaa tiellä?
Päätän
kuitenkin tekstin Suzukin huomioon miekkailun filosofiasta, joka
heittäköön vielä
haasteen
myös täkäläisille fundeeraajille. Se toimikoon omanlaisenaan
liepeeltään zeniin kiinnittyvänä johdatuksena sen jylisevään
mykkyyteen ja kiehtovaan järjenvastaisuuteen.
Feodaalisina aikoina eläneiden samuraiden täytyi olla päivittäisessä elämässään jatkuvasti valppaina, minkä vuoksi heidän kykynsä havaita näkymättömiä vihollisia kehittyi huomattavan tehokkaaksi. Samurain täytyi olla valmis odottamattomiin tilanteisiin jopa nukkuessaan.Tätä aistia voisi kenties kutsua kuudenneksi aistiksi tai jonkinlaiseksi telepatiaksi. Tällöin sen tutkiminen kuuluisi parapsykologeille. Haluan kuitenkin mainita, että miekkailun filosofit paikantavat tämän miekkamiehen hankkiman aistin tiedostamattomaan, joka herää kun minuudesta vapaa ei-mielen tila saavutetaan. Sanotaan, että kun ihminen on harjaantunut tässä taidossa äärimmilleen, hänellä ei ole enää tavanomaista suhteellista tietoisuutta, jossa hän tajuaisi taistelevansa elämästä ja kuolemasta. Harjoitus on tehnyt hänen mielestään peilinkaltaisen. Jokainen vastustajan ajatus heijastuu siitä. Hän tietää hetkessä mihin ja miten iskeä vastustajaansa. (Tarkalleen ottaen, tämä ei ole tietoa vaan intuitiota, joka on peräisin tiedostamattomasta.) Hänen miekkansa liikkuu aivna kuin itsestään kohti vastustajaa, joka havaitsee puolustautumisen mahdottomaksi. Miekka osuu juuri siihen kohtaan, jota vastustaja ei osaa varoa. Miekkamiehen tiedostamaton on seurausta epäitsekkyyden harjoittamisesta, joka, ollessaan sovussa 'Taivaan ja Maan Järjestyksen' kanssa, iskee maahan kaiken tätä järjestystä vastustavan. Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä. (emt., 38–39.)
3 kommenttia:
”Kilpailussa tai miekkataistelussa voittoa ei vie nopein, voimakkain tai taitavin vaan se, jonka mieli on puhdas ja vailla itsekkyyttä.”
Ayn Rand ja B. Wahlroos näyttävät olevan juuri päinvastaista mieltä ja asettavat itsekkyyden korkeimmaksi hyveeksi.
http://areena.yle.fi/tv/1698997
Vastaus toisaalla: http://mattirautaniemi.com/2012/11/30/zen-ja-dialektinen-materialismi/
Kun en pysty tälläista kirjoitusta ottamaan haltuun kokonaisuutena, niin että osaisin siitä jotain yleispätevää lausua, niin noukin muruja.
”Lapset ovat niin välittömiä, älyllistämisen tarve ei aja tietoisuuden ja aistimellisen väliin. ”
Tätä ilmiötä (välittömyyden tuhoutumista) toteutetaan nykyisin lastenkasvatuksessa laajalti: kun lapsi sanoo jotakin mainiota, kuten lapset yleensäkin sanovat, aikuiset repäisevät sen someen surueen korviin lasten aikana ja esittelevät sitä tavalla, joka mielestäni usein hämmentää lasta enemmän kuin antaa hänelle ”positiivista palautetta” , kuten kai aikuiset luulevat. Mielestäni usein olisi parempi vain hykerrellä hiljaisessa mielessään kuin revitellä sillä. Ennen lapset eivät olleet sillä tavalla suunapäänä, vaan seurasivat vähän taaempaa aikuisten puheita ja tekemisiä ja ”tutkistelivat niitä sydämissään”. Toki myönnän tuon ajan ja suhtautumisen puutteet, mutta vertailuun se sopii.
Ihmiset oppivat nyt pienestä pitäen, että he ovat olemassa lähinnä silloin kun ovat ”näyttämöllä” ja kaikki elämä mikä ei tarjoa siihen mahdollisuutta, on jotakin periferiaa ja ikävää. Ainakin näin yhteiskunta, ”vangitsemiensa” aikuisten kautta ohjaa lasten tietoisuutta vastaamaan tarkoitusperiään. ”Viattomuuden aika” jää kovin lyhyeksi muutenkin monista syistä johtuen. (sanapasanen)
Lähetä kommentti