Suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Se on harvojen herkkua. Huhutun kulinaarisuuden taustalla on kuitenkin julmaakin julmempi bisnes – kuten niin usein (lähes poikkeuksetta) kaikessa eläinten luontoja polkevassa tuotannossa: juottovasikat erotetaan äideistä 1-2 viikon kuluessa, suljetaan pimeisiin, ahtaisiin koppeihin ja pannaan ruokavaliolle, jonka rautapitoisuus pidetään pienenä. Saadaan aneemisia eläimen kuvia, löysää elämää, joka riistetään 14 viikon iässä.
Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.
Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.
Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.
Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.
Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.
Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.
Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.
Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.
Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.
Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.
En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.
Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.
Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.
Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.
Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.
Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.
Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.
Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.
Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.
Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.
Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.
Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.
Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.
Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.
En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.
Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.
Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.
Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.
8 kommenttia:
Minua kyllä lähinnä huvittaisi esim. kännysukupolvien nopea kierto ja tuotemerkkien älytöntä rimpuilu markkinoilla ellei siihen sisältyisi samalla sellainen määrä luonnonvarojen tuhlausta. Tekniikan kausi tuottaa uusia hypisteltäviä käyttöohjeineen siihen tahtiin, että sen tekniikan ajatteluun ei enää aivoenergia riitä; ehkä joku sukupolvi tulevaisuudessa huomaa joutuneensa yltiötekniikan diktatuuriin ja lähtee kaduille kuin arabikevät.
No joo, totta. Vaikka kyllähän niitä ajatuspinttymiä tulisi kunkin tilanne kerrallaan miettiä - ja tunnistaa, mitä tekee ja mikä osa meistä niitä masiinoita ostaa haluaa. Laajempia rintamia en edes yritä ajatella; siinä menee aivot solmuun - minkä vuoksi jätän suosiolla barrikadien hahmottelun muille. Halpa ratkaisu tietysti pysäyttää tekstikone tuollaiseen latteuteen.
Sinulla on kova vaatimustaso kirjoittamisellesi; muilla voi olla suorastaan ongelma pysyä kelkassa. - Jatkan kuitenkin vielä aloittamastani: tulee mieleen, että saako nykyinen turhaketekniikka ansiotonta arvonnousua siitä tekniikasta, joka aikoinaan vapautti ihan oikeasti ihmistä raskaan työn raadannasta. Nykyinen on johtamassa tavallaan takaisin lähtökohtaansa, nyt ruumiin orjuuden sijasta mielen orjuuteen, mitä joku voisi hyvällä syyllä pitää vielä pahempana ihmisen kannalta. Välineen hallitsevuuden suhteessa sisältöön voisi ajatella johtuvan “elämän sitkon” välttelystä. Väline houkuttaa kuin kaupungin värivalot entistä maalaispoikaa.
Hyvä huomio. Varmasti saa, arvonnousua "vanhasta tekniikasta", epäilemättä se kumuloituu, mutta samalla on hämmentävä huomata välineiden korvautuminen sisällöillä. Ajattelen liittymiä, joita myydään ja ohessa saa puhelimen. Arvokkuudessa tavaran materiaalinen tuotanto on jo aikaa sitten korvautunut sisältöjen hohdokkuudella (kumpi tienaa enemmän: suomalainen sisällöntuottaja vai kiinalainen juotoskolvaaja?) Tietenkään kunnioitus itse tavaraa kohtaan ei ole täysin erotettavissa sisältöjen kunnioituksesta, mutta elektroniikan tapauksessa immateriaalisuuden haamu on jo aikaa sitten varannut sijansa ihmisten mielistä: se - uudessa tekniikassa piilevän näkymättömät omaisuudet - meitä uudessa viehättää, mikä tavallaan merkitsee myös sitä, että me emme kunnioita tavaraa ja tekniikan saavutuksia tarpeeksi, vaan aivan liian vähän. Haamu meitä ajaa syvemmälle, eteenpäin, "mielen orjuuteen".
Ruumiin ja mielen orjuudet varmaankin myös limittyvät: mielen orjuus merkitsee näissä tapauksissa monesti myös kipeytyviä niskoja, selän koukkuun painumista, fyysistä rappeutumia, löysiä lihaksia, epäsitkoa. Allekirjoittanutkin joutuu istumaan päivät tietokoneella omaa fysiikkaansa jatkuvasti (tietoisesti) pilkaten. Se on hinta. Varsinaisen rappeutumisen sijaan minusta kiinnostavampaa olisi kuitenkin puhua siitä, mitä tapahtuu esimerkiksi sosiaalisuuden, ajattelun tai tunteilun mikroilmastoille elektroniikan myötä - ja nimenomaan siksi, että näitä prosseja emme ehkä niin selvästi huomaa kuin oman kehomme löystymistä, niskakipua jne. (Omaan kehoon liittyvät negatiiviset tuntemukset ovat usein ensimmäisiä asioita jotka havahduttavat meitä hetkeksi erilleen rutiineistamme.)
Asiallista tekstiä. Kun vielä ihmiset muistaisivat sen, että omien askareiden/elämän helppous tarkoittaa vaan sitä, että joku muu tekee sen työn. Nykyään sen työn tekee useimmiten kone tai alipalkattu työntekijä jossain päin Aasiaa. Ei teknologia perustavanlaatuisuudellaan poista sitä työn osaa vaan nimenomaan siirtää työn jonkun muun harteille.
-Rulla
Eikös Applen tuotteita suurempi ongelma ole vielä halvemmalla tuotettu ja myyty elektroniikka, jonka käytettävyys ja kestävyys ei ole mistään kotoisin ja jonka tuotanto-olot ovat niin epämääräiset ettei niitä edes tutkita, eikä mitään parannusmahdollisuuksia ole?
Vaikka laatuun ei olekaan elektroniikassa juuri mahdollisuutta panostaa nykypäivänä, on Apple ainakin yksi niistä, joiden tuotteet ovat jotain muuta kuin kertakäyttökamaa.
Myös jonkin tietyn elektroniikkavempeleen kritisoiminen siksi, että se on "kätevä", siis tekee mitä sen pitää, on yhtä järkevää kuin vasaran kritisoiminen siksi, että sillä on helpompi hakata nauloja kuin kivellä.
Matti
Ymmärsit varmaankin väärin, Matti. En viitannut kätevyydellä niinkään tuotteen ominaisuuteen kuin siihen ajatusmalliin, jolla tuotteita arvotetaan. Kätevyys on luultavasti luontevimpia tapoja ilmaista se, miksi jostakin laitteesta pitää. Se, onko tuote kaikkien näkökulmasta tai "objektiivisesti" kätevä on eri asia.
Missä mielessä Applen tuotteet ovat "jotain muuta kuin kertakäyttökamaa"? Miten pitkä niiden elinkaari on ja miten pitkäksi se sallitaan?
No, ilmeisimpänä esimerkkinä tulee mieleen se, että Applen tuotteet ovat yksiä harvoista elektroniikkavimpaimista joita vielä nykyään kannattaa korjata tai huoltaa. Useimmissa muissa tapauksissa korjaaja kehottaa yksinkertaisesti ostamaan uuden halvan laitteen. Mutta kuten sanoin, ei Applekaan edusta laadukasta ja kestävää elektroniikkaa kuin hyvin suhteellisessa mielessä.
Monet toki varmasti ostavat ja käyttävät laitteita joita eivät oikeastaan tarvitse. Toisaalta teknologia ei mielestäni eroa tässä mistään muista materiaalisista asioista. Mitä tahansa voi haalia pelkästä haalimisen ilosta.
Olen myös täysin varma, että älypuhelimet ja tablettitietokoneet vastaavat joidenkin ihmisten todellisiin tarpeisiin. Itselläni ei ole älypuhelinta tai tablettia juuri siitä syystä, etten ole keksinyt käyttötarkoitusta niille. Samalla teknologian kehitykseen näyttää liittyvän, että laitteet luovat uusia hyödyllisiä käyttötapoja itselleen. En vielä 10 vuotta sitten ajatellut tarvitseväni läppäriä mihinkään. Nyt se mahdollistaa asioita joita teen hyvinkin usein.
Matti
Lähetä kommentti