Metanoia rocks! Bisnespuhunta ja itsetyöskentely

”Itse seuraan Sarasvuon kritisointia sivusta lähinnä huvittuneena. Jos hänen sanomansa tiivistäisi yhteen lauseeseen, se kuuluisi jotain tyyliin “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” Koomista kritiikistä tekee sen, että kovimpaan ääneen huutavat yleensä ne, jotka elävät tylsässä parisuhteessa, vihaavat työtään, elämä läiskii märällä rätillä pitkin kasvoja ja henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin alamäki on muuttunut suoranaiseksi syöksykierteeksi jo vuosia sitten.”

Näin kirjoittaa Joni Jaakkola blogissaan. Jaakkola on paitsi Optimal Perfomance –yrityksen toimitusjohtaja myös tänä syksynä kirjamyyntilistojen kärkeen Hormonidieetti-kirjallaan kiilanneen Kaisa Jaakkolan puoliso ja työtoveri. Sikäli kuin olen ymmärtänyt oikein, Jaakkoloiden perustama Optimal Performance myy ravinto-, elämäntapa- ja kuntovalmennusta, siis toisin sanoen personal trainer -palveluja, joihin yrityksen erityisvalttina liittyy hormonitasapainon optimointia. Kaisa Jaakkola on kiertänyt pitkin syksyä ympäri Suomen esittelemässä kirjaansa täysille saleille ja myös yrityksellä näyttää menevän ainakin näin päällisin puolin varsin mukavasti. Asiakkaita riittää.

Sattuneesta syystä olen itsekin vaivannut yrityksen tiimoilta päätäni kuukausikaupalla; se on konkreettisella tavalla vetänyt huomiotani puoleensa, aina kiertänyt eteeni. Väljästi, hyvin väljästi Optimal Performance nimittäin vaikuttaa liittyvän paitsi kuluneena vuonna media-ilmiöksi nousseeseen karppaukseen myös tietynlaiseen bisnespuhuntaan, jonka edustajista Joni Jaakkolankin viittaama – ja ihailema, niin kai voi sanoa – Jari Sarasvuo on vain yksi lukuisista, joskin Suomessa varmasti silmiinpistävin, ihailluin ja vihatuin. Karppaus ja bisnespuhunta vuorostaan ovat eettis-poliittisia ilmiöitä, joissa käsitykseni mukaan hyvä maku, inhimillinen nöyryys ja elämän kunnioittaminen loistavat usein poissaolollaan. Eivät aina, mutta usein.

Lokakuussa kuollut Apple-yhtiön Steve Jobs ja häntä seurannut hurmosmainen edesmenneenpalvonta saivat pääni pyörinnän jälkeen vain entistä kipeämmäksi. Varsinkin jälkimmäisessä, ei siis Jobsissa niinkään, närästi median lietsoma ja massojen ylistämä (neljännesvuotuinen) ilmiöllisyys, huipputeknologian triumfi, sopuliparaati varajeesuksen haudalla. Äkkiä useimmat tuttavapiiristäni alkoivat puhua älypuhelimista, ostella niitä, näprätä niitä samassa lounaspöydässä, vierustoverina bussissa. Kun asiaa kysyi, vastausta ei saanut. Laitteita nyt vain halusi ja piti saada, vaikka ei niillä oikeastaan mitään tehnyt. Voi toki olla myös, että vasta Jobsin kuoleman myötä eräs lukuisista minuistani vain heräsi todellisuuteen; olinhan elänyt pitkään katveessa myös Angry Birdsin suosion suhteen, kunnes luin asiasta ja tapasin bussista keski-ikäisen liikemiehen pelaamassa peliä silmät lautasilla.

Eniten silloinen minäni kai huolestui ajatusta, josko äly-etuliitteellä varustettuja vehkeitä ostellaankin juuri siksi, koska sellaisia on mahdollista saada, koska ne ovat käteviä ja koska meneillään on ilmiö. Mikä tässä nyt sitten on ongelmana? Ehkä se, että älynhankintavimma kielii itsessään älyttömyydestä, harkintakyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä laajoja yhteyksiä – jos älyä olisi, ei sitä laitteista tarvitsisi perätä, eikö? Mutta sivustakatsoja, se joka ei ymmärrä mobiilipeleistä mitään, huolestuu niin kuin nyt ihminen huolestuu: otsa menee kurtulle, huulet mutrulle, pannu kuumenee, ei näin, ei todellakaan näin. Vaan minkäs teet? 17-vuotias kiinalaisnuori luovutti toisen munuaisensa salaa vanhemmilta saadakseen iPad2:n, kertoi Helsingin Sanomat viikko takaperin. Suosio kasvaa Kiinassa ryminällä. Turhahan siinä on ennakkoluuloisen ja nyrpeästi teknologiaan suhtautuvan vastarannan kiisken lopulta valittaa: näin on jatkunut pitkään, näin jatkuu, kunnes resurssit tulevat vastaan. ”Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen”, sanailee Paperi T Ruger Hauerin kappaleessa Täällä (2010). Siksi esitettäköön nyt vain rukouksenkaltainen pyyntö itselle ja muille: kysy itseltäsi, tarvitsenko minä todella vielä tätäkin laitetta.

Nimenomaan tätä tarkoitan bisnespuhunnan johdannaisilla. Kun myydään ihanteita ja ideoita, sanalla sanoen tuotteen lisäarvoa, on aina myös kyse joko itse materiaaleista tai inhimillisistä varannoista. Ostetun vapauden mukana saa aina auton, lenkkarit, lumikolan – mutta mitä sitten, kun talo täyttyy tavarasta ja vapauskin tuntuu vain sanalta? Omassa piirissään voi tietysti kuulostaa hyvältä kaupata ihmisille vapaudentunnetta tai henkistä kasvua, mutta bisnespuhunnassa tämä tarkoittaa myös konkreettisen tavaran kauppaamista siinä ohessa. Vastaavia muutoksia tapahtuu myös kuluttajassa itsessään: hän voi joutua idean valtaan siinä määrin, että muuttuu sopuliksi itsekin, tai hän saattaa kohdata bisnespuhunnan vaikutukset eri tavoin: konsultin palkkaaminen firmaan voi hyvin tarkoittaa yt-neuvotteluja lähitulevaisuudessa, puhui tämä sitten posket punaisena yhteisestä tarinasta tai mistä hyvänsä, konsulttien yhteinen hyvä kun usein tarkoittaa yhteisön koossapitämistä järjestämällä se uudelleen tiputtamalla pari ihmistä penkiltä ja siirtämällä tuotanto – ja sitä kannatteleva imaginaarinen tulosyhteisö – muualle.

Samasta on laillaan kyse karppauksessa, johon palaan tuota pikaa: jos kaupataan pelkkää terveyttä, unohdetaan ruokavalion vaikutukset muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Maitorahkan mussuttamisen alkusyy on siinä, että joku lehmä jossain on saanut nyrkin perseeseensä – lehtipihvistä nyt en viitsi edes puhua (sivuhuomiona: tätä lukiessasi on useampikin lehmä istunut oppitunnin fistingistä, vaikka voitaisiin puhua selkokielellä myös toistuvasta raiskaamisesta, perheen toistuvasta rikkomisesta, synnytyskoneeksi alistamisesta ja vihdoin toki myös tappamisesta). Pelkkä idean tai ihanteen eettisyys ei siis tee kaupanteosta itsestään eettistä. Laajat yhteydet ja vaikutukset ja niistä vastuun kantaminen tekevät.

Koska selvästikin jokin möykky tästä kaikesta kupeelle muodostunut, yritän tällä kirjoituksella saada sitä hieman ymmärrettävämmäksi, ehkä jopa pienenemään. Sitä on siis viikkotolkulla sulateltu, haudottu ja kämmenöity, mutta edelleen ja vieläkin se vain hiertää ja kaihertaa. Saattaa toki olla, että möykky muodostuu tietämättömyyden aiheuttamasta negatiivisesta energiasta, joten siltäkin varalta yritän muuntaa asiaa, ajateltua tällä kirjoituksella toiseen suuntaan. Siksi teksti pyrkii yksinkertaisesti vastaamaan laillaan miksi?-kysymykseen. Vastaus ei luonnollisestikaan ole objektiivinen eikä edes haltuun ottava, vaan ainoastaan yritys ymmärtää, yritys tuntea empatiaa, koetus ja koettelemus kohdata kaikki ne ihmiset jotka ovat minua ennen vaikuttuneet paitsi Optimal Performancen palveluista myös self-helpiin kallellaan olevasta bisnespuhunnasta. Kuka tietää, ehkä tämän myötä lasken aseeni myös Jari Sarasvuon edessä. Mitä vihattavaa hänessä muka on?

Luultavasti erityisen hiertävää omalla kohdallani on ollut se tapa, jolla Jobsin ja Sarasvuon kaltaiset ikonit näyttävät tehneen voitavansa viedäkseen tuotteen lisäarvon mahdollisimman lähelle ihmistä itseään. Emme osta Applea, koska tarvitsemme sitä – ostamme, koska se antaa meille jotain, kytkee meidät yhteisöön, tekee meistä parempia ihmisiä. Samoin on laita Sarasvuon ja myös Optimal Performancen kohdalla: emme osta heiltä yksin neuvoja, ostamme kokonaisen elämäntavan muutoksen, tien muutokseen. Eikä sovi unohtaa nokkelien, mutta kortistoon valmistuvien humanististen tieteiden opiskelijoita, joista osa aikanaan hoksaa perustaa ”filosofia palveluja” tarjoavia yrityksiä. Laillaan hekin ovat samaa joukkoa. Sarasvuokin lainaa käsitteitään toistuvasti eri hengellisistä tai uskonnollisista perinteistä ja sekularisoi ne korostamalla jokaisen kohdalla erikseen, ettei kyse ole käsitteen (esim. armo, katumus, ego, metanoia) uskonnollisesta ulottuvuudesta.

Uhkakuvat välineellisestä järjestä, joka tunkeutuu ihmisen henkilökohtaiselle alueelle, tunteiden, kokemusten, esteettisten elämysten vyöhykkeille, tuntuvat bisnespuhunnan myötä entistä todellisemmilta. ”Löydä voimavaroja itsestäsi” -tyyppinen ohje kytkeytyy välittömästi puhunnoksessa tuloksen tekemiseen, työssä pärjäämiseen, menestymiseen, hyötyyn ja kilpailuun, onhan viime kädessä kyse bisneksestä, vaikka Sarasvuo korostaisikin sitä talouden ja elämän erottamattomuutta (tuntevia, kokevia ihmisiä ne ovat yritysjohtajatkin). Edelleen sama hengellisen kokemisen alistaminen taloudelle pätee siinä 2000-luvun uskonnollissävytteisessä messiasuskossa, joka heikentää uskonnollisten merkitysten autonomiaa ja joka on liitetty viime aikoina eritoten Jobsiin. Žižekiä mukaillen Jobsin kuolema onkin eräänlainen post-ideologinen spektaakkeli, näennäisen epäpoliittinen sekulaarin Kristuksen palvontameno joka sai viimeistään messiaan kuollessa aikaan Apple-brändin iskostumisen ihmisten mieliin ja joka toimi siten puhtaan ideologisena lausumana. Ketä enää edes kiinnostaa joku Windows? Tie on auki Apple-tuoteperheen rajattomille mahdollisuuksille. Huomiotalous, aihe josta Sarasvuo on kirjoittanut kokonaisen kirjan, vain tukee tätä: sanomalla provosoivasti, kertomalla oikean yhdistävän ja kiinnostavan kertomuksen ihmisten huomio kuin automaattisesti kääntyy kertojan puoleen. Tie on auki. Jopa loanheitto lisää liikevaihtoa. Joku minua paranoidimpi saattaisikin tässä kohtaa arvailla Applen olleen osaltaan tietoisesti luomassa Jobsin kuolemaan liittyvää hypeä. Ehkä oma kuolema oli teknologiagurun viimeinen palvelus yritykselleen.

Toisaalta möykyn taputtelun ja kierittämisen auki voisi myös yksinkertaisesti aloittaa purkamalla Jaakkolan sitaattia auki. Retorisena kuviointina sen jälkimmäinen osa (”Koomista kritiikistä...”) on eräänlainen virpisalmismi: tietoinen provokaatio, johon kukin meistä aika ajoin on langeta ja jolla on kuitenkin hyvin vähän todellisuuspohjaa. Siten Sarasvuon kriitikot saadaan hämmentävän henkilökohtaiseen valoon: he ovat elämässään epäonnistuneita, himaslaisen tragediamoodin ikuisessa luupissa, eivätkä pääse pois – mutta säälin sijasta me voimme, me saamme läiskiä heitä vähän lisää, sanoa kerrankin suorat sanat. Selvää tietysti on, että tämänlaatuinen provokaatio kääntyy valehteluksi: eivät kaikki Sarasvuon kriitikot elä tylsässä parisuhteessa tai vihaa työtään. Itseni, kurjan ja katalan bloggaajan, voisin nostaa tietysti eläväksi esimerkiksi: en koe eläväni syöksykierteessä, elän rakastavassa suhteessa, ”työni” koen ehdottoman tärkeäksi enkä vihaa sitä. Silti – tai ehkä juuri siksi – olen kritisoinut Sarasvuon kirjoitusten sisältöä ja ”sanomaa” oikeastaan siitä lähtien, kun liikemies tietokirjailijaksi alkoi. Siinä tuntuu olevan niin paljon vialla. Tai paremminkin – kuten ystäväni sanoi – sanat ovat kohdallaan, mutta fiilis ei.

Jos taas uskomme Jaakkolan tiivistystä Sarasvuon sanomasta – “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” – Sarasvuo on ehdottoman oikeassa. Me vellomme negatiivisissa tunteissa – valittamisessa, inhossa, häpeässä, kaunassa, kateudessa, surussa – ja me rakastamme sitä. Mutta yllättävää kyllä, niin rakastaa Sarasvuokin, Jaakkola(t), Himanen… Ja miksi? Negatiiviset tunteet ovat käyttövaraa, lupausten syttöä, jotain josta ponnistella pois. Positiivinen puhunnos taasen on usein opittua ja sisäistettyä reaktiivisuutta, jonka keskeinen tehtävä on pidätellä ihmistä kohtaamasta itseään tai reaalisia todellisuuden ristiriitoja. Ja onhan meidän myönnettävä käsi sydämellä, ettei esimerkiksi Marco Bjurströmin takavuosien pusipusinaminamibumtsibumia voi missään kohtaa edes verrata sarasvuolaisittain vaatetettuun itsevihapuheeseen. Niin tärkeää kuin positiivisuus pessimismin sijaan onkin, ensimmäisen kohdalla voi selvästi nähdä sen tulevan sydämestä, kun jälkimmäisessä on jatkuva kyräilyn, laskevan järjen maku.

Erotuksena meistä jotka emme saa itseämme niskasta kiinni, sarasvuolaiset ovat siis kaiketi vain tarpeeksi fiksuja peittääkseen jälkensä. Päämessias Sarasvuo on ollut tässä erityisen taitava, aivan kuin hän puhuisi toista ja tarkoittaisi toista, pyrkisi jatkuvasti lipeämään ymmärtäjiltään ja kriitikoiltaan. Hän tosin on tullut tunnetuksi tietoisen provosoivilla puheillaan ja raa’an oloisella opillaan; sananparrella josta tihkuu inho häviäjiä ja heikkoja kohtaan – vaikka tämäkään ei itse asiassa ole täysin totta, sillä esimerkiksi Huomiotalouden ensimmäisillä sivuilla Sarasvuo korostaa palvelevansa ihmisiä ja haluavansa auttaa myös yhteiskunnan heikoimpia. Jaa miten? Kertomustaloudella, myymällä ideoita ja ihanteita, saattamalla rahoittajien omistamat yritykset kasvun tielle, pois diabolisesta taloudesta… Tavallaan Sarasvuo jakaakin tässä kokoomuslaisen argumentin hyvinvoinnin jakaantumisesta, valumisesta alaspäin – tuloerot eivät haittaa, koska kaikki lopulta hyötyvät. Lopulta.

On siis tavallaan täysin lukijan vastuulla, miten hän sarasvuonsa lukee. Sarasvuo prosovoi, räiskii, mutta sanoo räiskimistensä olevan lopulta lähempänä totta kuin epätotta. Jaakkolan kiteytys ei kuitenkaan ole minusta totta sekään: Sarasvuo ei vaadi meitä kaikkia ottamaan itseämme niskasta kiinni; enemminkin hän korostaa ”hengen tasolla” tapahtuvaa uhrautumista kollektiivisen puolesta, osallisuutta luoda ja toteuttaa yhteisiä kertomuksia, subjektiviteetteja, jotain mihin yhdessä uskoa ja jota viedä eteenpäin. Tässä Sarasvuo ei siis oikeastaan puhuttele ”meitä”, vaan vain tiettyjä ihmisiä, niitä jotka tahtovat palvella yhteisöä; niitä jotka ovat jonkinlaisessa asemassa yhteisöä palvellakseen.

Kun personal trainerit ja ravitsemusterapeutit ovat operoineet vuosikausia käskyn ja kurin sävyttämällä retoriikalla – pelot ja heikkoudet ovat asioita, joita he näyttävät kaikkein eniten kammoksuvan – voidaan sanoa tilanteen olevan nyt muuttumassa. Alan uudempi sisäinen innovaatio on nimittäin selvästi sen eräänlainen postfordistuminen, jossa kurin ja käskytyksen on alkanut korvata yhä enemmän lempeys, sisäistetty kontrolli, itsensä kuunteleminen – toisin sanoen inhimillisten tunteiden ja kokemusten huomiointi tietyn tarkoitusperän saavuttamisessa. Ja nimenomaan tähän saumaan ovat iskeneet niin Optimal Performance kuin karppausguru Antti Heikkiläkin.

Mikä nyt on esimerkiksi Antti Heikkilän puheiden pääasiallinen sisältö? Oikea ruokavalio parantaa elämänlaatua. Entä mikä on tämä oikea? Suosi voita, lihaa, marjoja ja hedelmiä – vältä hiilihydraatteja. Erityisen merkittävää Heikkilän opissa on silti sen (toivottavasti tietoinen) populismi. Kohtuus on pidettävä kaikessa paitsi lihassa – sillä lihaa me rakastamme! Eikö tällainen nimenomaan vetoa ihmiseen, joka on tottunut siihen mitä on, mitä syö, miten liikkuu? Kun nykyisin erilaiset hassunhauskat yhdistykset ja auktoriteetit kannustavat ihmisiä yhtäältä ”terveelliseen” ruokavalioon, toisaalta eettisempiin valintoihin, Heikkilä vetoaa vain ensimmäiseen: oikeasti terveellistä onkin se, mitä pidetään epäterveellisenä (esim. Diabetes-liitto on pitänyt Heikkilän suosituksia hengenvaarallisena eikä runsaan eläinrasvojen käyttö tunnetusti ainakaan vähennä verisuonisairauksien riskiä) – ja koska me olemme tottuneet epäterveelliseen – rakastamme sitä! – ei meidän tarvitse kuunnella askeettisia ja kurjistavia pakottamispuheita, mehän jo lähtökohtaisesti syömme terveellisesti. Sitä vastoin etiikka – se vähä mitä keskivertoeinesihminen katsoo ruokaansa liittyvän – tyrehtyy näiden sanojen myötä koskemaan vain ja ainoastaan henkilökohtaista hyvinvointia, ”hyvää oloa”. Karppaus onkin – toistetaan vielä kerran – silmien sulkemista siltä tosiasialta, että sekaruokavalio rasittaa ympäristöä monin kerroin kasvisruokavaliota enemmän ja siltä, että tällä on välittömiä vaikutuksia ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin. Tavallaan karppaus onkin siis eräänlaista käänteisveganismia: lihan ylistystä ja massamurhaorgiaa, tanssimista silvottujen ja raiskattujen eläimien ja nääntyneiden ihmisten ruumiilla, silkkaa saatanallisuutta ja kaikkea muuta kuin vilpitöntä halua auttaa toisia ja huolehtia heistä (tuntuisikin lukemani perusteella varsin loogiselta odottaa itsensä Sarasvuon pian ilmestyvän televisioihimme ja tuomitsevan tämän omahyväisen ruumiinpalvontamenon). Jos vegaanisuutta nyt ei voidakaan korottaa taivaspaikan asemaan – kuten sitä ei voida – ei karppauksessa edes yritetä pyrkiä vahingon minimointiin, vaan sen maksimaaliseen toteuttamiseen.

Siksi karppaus on tuhon uskonto. Siksi sitä juhlitaan. Se sopii niin hyvin kuolemaa palvovan ihmispolon pirtaan. Täsmennettäköön kuitenkin vielä, että tässä yhteydessä karppauksella viitataan tietoisesti ja sarasvuolaisittain provosoiden niihin karppauksen muotoihin, joissa eläinproteiinin painottaminen ruokavaliossa on korostunut: karpata voi toki myös korvaamalla eläinproteiinia kasviperäisellä proteiinilla – mutta kuka sellaista muistaa, lihaa on saatava, saatana! Joten saamanne pitää. Mutta ennen sitä: miksi tanssi yli hautojen tuntuu niin hyvältä, mikä siinä liikuttaa meitä? Milloin hyvästä olosta tuli sellainen taikasana, että elämältä katosi moraalinen pohja? Vastakkaisena tälle Sarasvuo – uskomatonta kyllä – korostaa juurikin eettistä elämää, ei enempää, ei vähempää. Ehkä siksi ihmisten pitäisi nimenomaan kuunnella Sarasvuota. Ehkä hän on oikeassa.

Mutta rinnakkaisina, osin yhteen suuntaan menevinä puhuntoina Heikkilän, Sarasvuon, Jaakkolan ja kumppaneiden sanoja ei voi laskea saman katon alle sanomalla, että ne kaikki palvovat kuolemaa, tuhoa, epäpyhää bisnestä ja itseään Saatanaa. On muutakin. Esimerkiksi Henkka Hyppönen, takavuosien radiojuontaja ja talkshow-isäntä, nykyinen yritysvalmentaja Trainer’s Housessa, on ollut viime aikoina esillä mediassa mm. lobbaamalla meditaation merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Vastaavasti hieman vaatimattomampi persoona alalla, nimittäin Joni Jaakkola, kirjoittaa merkintätolkulla blogissaan ”hyvismistä”, joka sisältyy laajempaan ns. JEE-oppaaseen (Jonin Elämässä Eteenpäin –opas 1.0). Sarasvuon opetukset tihkuvat niin ikään sitä itseään: bisnesälyn, hyvän elämän ja menestymisen taustalla on sisäisten voimavarojen oivaltava ja tehokas hyödyntäminen.

Eikö vain tällainen ole ihailtavaa? Juuri oikeilla jäljillähän he vaikuttavat olevan – ja ovatkin. Mutta jokin kuviossa ei vain täsmää; jokin siinä epäilyttää, herättää närää, vastustusta, känkkäränkkää, pahaa verta. Kun Eckhart Tolle – jota monet puhujista silloin tällöin siteeraavat – tai Chögyam Trungpa korostavat samoja tai samansuuntaisia asioita, meissä ei nouse yhtäläistä vastustusta; me uskomme, me jopa tiedämme heidän olevan oikeassa. Eikä tämä tarkoita, että Sarasvuo ja kumppanit olisivat väärässä: he eivät ole. He vain käyttävät opetuksiaan tietyin päämäärin.

Keskeisin ero Tollen ja Sarasvuon välillä nimittäin on, että jälkimmäisen puheen pontimina on jatkuvasti bisnesäly – ja osaaminen. Ei Tolle, Trungpasta puhumattakaan, nyt mikään ehta hyväntekijä ole, mutta lopulta ihmisen tausta, kasvualusta, saattaa ratkaista asian. Uskommeko ennemmin jesuiittaveljeä (Anthony de Mello) vai konsulttia? Toistan, ettei yritysmaailma eroa itsessään muusta elämästä kuten ei tee luostarielämäkään, mutta kyse onkin arvopohjasta, jolla kumajaa se, mitä varten hyvää elämää tavoitellaan. Kun Sarasvuo puhuu hengen kehästä ja ihmisen korkeammasta tasosta, kuten laillaan puhuvat myös de Mello, Tolle, Trungpa jne., hän ei erotuksena jälkimmäisistä omista elämää ei-elämän, tyhjyyden, elämän antajan, transsendentin, syyn palvelukseen, vaan ensisijaisesti päämäärän, ilmaisun, elämän itsensä palvelukseen. Silloin puhe tavallaan materiaalistuu, asettuu painottamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia, korkeaa elintasoa ja taikasanaa nimeltä kasvu.

En tällä tarkoita, että liikkeenharjoittajien tulisi olla rukoilevia uskovaisia satanistien sijaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei suuri osa yrityselämässä toimivista vaikuttajista ole varsinaisesti kumpaakaan. Harvassa luultavasti ovat Gordon Gekko -tyypin ahneet kapitalistiperkeleet tai vastaavasti laupiaat hyväntekijät, jotka tarpeen tulleen uskaltaisivat kieltäytyä epäeettisistä kaupoista, näin luulen. Vaikka tiedämme tutkimusten perusteella arvojen kovenevan ansioiden kasvaessa, lähtökohtana emme kuitenkaan saisi pitää ajatusta, että kaikki liikkeenharjoittajat ovat näistä kumpiakaan: ennemminkin lähtötasollaan yritysjohtajat ovat kuten mekin, ”tavallisia”, samojen mielenpinttymien ja halujen ohjaamia kuten mekin.

Tämä on syy, miksi tarvitsemme – miksi he tarvitsevat – Sarasvuon, Hyppösen, Jaakkoloiden jne. kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka myyvät heille ideoita ja ihanteita. Vaikka myyvät nämä muutakin; he myyvät kielen, tietynlaisen. ”Se joka hallitsee keskusteluksi kohoavia käsitteitä, johtaa myös ihmisten kokemuksen ja käytöksen korkeammalle tasolle.”, kirjoittaa Sarasvuo (Huomiotalous. Diilin opetukset. 2005. s. 8.). Eikä vain kieltä, sillä samassa kaupassa tulee teknologia: ”Menestyvät teknologiat perustuvat parempaan tapaan tuottaa arvoa ja menetelmien nopeaan leviämiseen. Teknologian äiti on kieli. Yhteiset sanat johtavat yhteisiin sopimuksiin ja yhdessä toimimiseen. Jos sallimus ja strategia suovat, tulokset seuraavat” (emt., 8–9).

Johtajaan liittyvän retoriikan kanssa on oltava varovainen. En kiellä, etteikö joissain tilanteissa johtajalla olisi käyttöä – useimmin on, kun kyse on yhteisössä toimimisesta, päättämisestä, asioiden hoitamista, delegoinnista. Vastuuta ei oteta, ellei se kiinnosta ja houkuttele, ellei yhteisö tunne samaa venettä, ellei se halua vetää yhtä köyttä, saavuttaa tiettyä päämäärää. Mutta yksilön kohdalla on selvää, että joko saamme ja haluamme tulla toimeen itseksemme tai tarvitsemme ja haluamme ohjausta, jonkun joka kertoo miten meidän pitää toimia tietyssä tilanteessa. Tämä ei ole sokeaa tottelemista - on vain selvää, ettemme aina näe itsemme katvealueita, miten näyttäydymme ja käyttäydymme, miten toimimme ihmisten kesken. Muista päämääristä ei tarvitse tässä edes puhua.

”Uskon , että on olemassa viisautta, joka sanomattomalla tavalla ylittää oman rationalisoivan rimpuiluni. Tämä viisaus on universaalia ja antaa merkityksiä suunnattomalle sattumien joukolle. Elämä ja sen yksi osa-alue työ ovat systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen Suuremman Viisauden ohjauksessa.” (emt., 13.)

Jos on systeemi, systeemillä on omat lakinsa. ”Lain ydin on hengellinen moraali, eettisyys: vain se on tavoiteltavaa, mikä on hyvää, kaunista ja totta” (emt., 12). Mutta tällainen on vain sananhelinää – kuka nyt pahaa, rumaa ja epätotta tavoittelisi? Sarasvuo kuitenkin korostaa eettistä vakaumustaan sillä, että ”hengellisen elämän” tunnistaa epäitsekkyydestä – palvelusta saavat etua ensisijaiset muut kuin palvelija itse – ja sen tavoitteena on luoda ”runsauden anarkia”.

Paha meille muille vain, että juuri näin toimii myös pääoma, se jota Sarasvuo viime kädessä palvoo. Hänen mukaansa oikein- ja väärintekemisen tunnistaa yritystoiminnassa siitä, onko kassavirta kestävän kasvun tiellä vai ei. Raha nimittäin on vain ”mittari minkä tahansa työn tai tuotteen vaihtoarvolle”(s. 15). Aseet on siis esillä, ja luulen, että minun tuskin tarvitsee alkaa laajasti tässä käsitellä, mikä ajatuksessa on pielessä – totean vain, että kaikki inhimillinen työ ei vain yksinkertaisesti redusoidu sen vaihtoarvoon rahassa.

Sarasvuo summaa taloushistorian neljään vaiheeseen: keräilytalouteen, kasvatustalouteen, koneistustalouteen ja kertomustalouteen eli meidän aikaamme. Tästä poikii huomiotalouden määre: ”kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota – ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa muiden hyväksi” (s. 20).

Vaikka Sarasvuo korostaakin, ettei hyvä sanottava on sanottava hyvin, höpöpuhettahan tämä on, loruntekoa, lämmittelyä. Jo ajat sitten on huomattu, että huomion, ”valokeilan hohteen” saa se, mikä kiihottaa ihmisten mielikuvitusta eniten. Hyvyys, kauneus tai totuus ei ihmisiä kiinnosta, vaan se, mikä ruokkii heitä, mikä vahvistaa heidän rakkauttaan negatiivisiin tunteisiin ja reaktiivisuuteen.

Tästä huolimatta Sarasvuo puhuu tärkeästä asiasta:

”Huomiotalous ei ole huomion hajottamista. Se on huomion voimistamista keskittämällä huomio harvempiin kohteisiin. Jos huomiomme jakautuu yhä useampiin kohteisiin ja keskenään kilpaileviin vaihtoehtoihin, me alamme kärsiä psyykkisestä entropiasta. Kun huomiomme alkaa keskittyä yhä tiukemmin harvoihin kohteisiin, se mihin keskitymme, saa energiaa. Se mikä saa energiaa, alkaa kasvaa ja kehittyä.” (emt. 26–28.)

Totuudellinen kappale kuitenkin päätetään väärin: ”Syntyy tilaa luovuudelle, toiminnalle ja tuloksille markkinoilla” (emt. 28). Yhteydestään – huomiotaloudesta ja yritysjohtamisesta – irrotettuna tämä on aivan totta, mutta myös puutteellinen. Psyykkinen entropia on se lähtötilanne, jossa elämme. Se hajottaa meitä niin kuin se hajottaa työyhteisöjä ja yhteisön päämääriä. Se lamaannuttaa meitä. Keskeinen syy tälle on juuri huomiotalous: meiltä kerjätään huomiota, meihin vedotaan jatkuvasti eri tavoin, meitä pommitetaan. Tiedämme tämän. Siksi painopiste ei ole vain hyvässä tarinassa – hyvät tarinat harvoin selviävät – vaan markkinoitavan tarinan levittämisessä. Siltä me tarvitsemme suojaa.

Ja me tarvitsemme ohjaajia, oppaita, oikeita ihmisiä jotka auttavat meitä selvittämään itsellemme, mikä on olennaista ja mikä ei, miten työskennellä itsensä kanssa niin, että voi oikeasti keskittää huomiotaan yhteen asiaan kerrallaan, olla joutumatta psyykkisen entropian valtaan. Siksihän elämänohjeilla ja self-help-oppailla – hengellisistä traditioista puhumattakaan – on vielä jonkin verran kysyntää.

”Syntyy tilaa luovuudelle.” Luovuuspuheesta ei ole ollut viime vuosina ainakaan puutetta. Otaniemi kuuluu kuhisevan ”pikkukapitalisteja, joita ei edes paheksuta”, kuten Stubb ehkä kuukausi takaperin medioissa sanaili. Viimeksi männä viikolla järjestettiin Helsingissä Tedx-tapahtuma, jossa ”maailman johtavat ajattelijat jakoivat niitä asioita, joihin ovat intohimoisesti paneutuneet”, asioita jotka kaiketi liittyivät jotenkin teknologiaan, designiin ja luovuuteen. En vain tiedä, miksi.

Mitä enemmän tätä puhunnosta seuraan, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan luovuutta. Itsestään epävarmat ihmiset pölöttävät ja toistelevat sanaa ”luovuus” ymmärtämättä, mitä tehdä sillä. Mutta kyllä, luovuus on arvo. On tärkeää ihmiselle, että hän saa luoda, että hän luovii, eikä vain ”ravaa tuvan ja tunkion väliä” kuten Joni Jaakkola kirjoittaa JEE -oppaassaan.

Nyt kun radikaalivasemmistolaisuudesta poikinut Situationistinen internationaalikin on saatu osaksi (”luovan oikeiston”) luovuuspuhuntaa – näin tapahtui kuuleman mukaan Tedx-tapahtumassa – voidaan kai viimeistään kysyä, mitä luovuuden käsitteestä on tullut. Onhan laillaan ironista, että Guy Debord hajotti situationistisen liikkeen heti kun se alkoi muotoutua liikkeeksi ja tulla julkiseksi, erotti kaikki sen jäsenet ja kielsi kaikkien myöhempien situationisteja sympatiseeraavan liikehdinnän olevan millään tavalla kytköksissä situationismiin. Elämyksen hetki, situaatio oli ja meni, se oli sen tarkoitus. Nyt kun tämä hetki on saatu pysähtymään, tulkinta situationismin aikeista on saatu pysäytettyä, voidaan tanssia sen haudalla ja ylistää Steve Jobsia tai mitä ikinä.

Luovuus on kuitenkin jotain, joka syntyy tietynlaisen toimimisen tai asennoitumisen vaikutuksesta, sen seurauksena, eikä niinkään niin, että kun tarpeeksi sanaa jollottaa, yhtäkkiä sitä kaikilla on. Ei. Sarasvuo on oikeassa kehottaessaan keskittymään olennaiseen, siihen minkä kokee tärkeäksi. Mutta flow-kokemusten – sitäkin bisneshännystelijät jaksavat toistella – etsimisen sijaan olennainen on liikkeessä, olennainen liikkuu, mutta sen mukaan saattaa päästä kääntymällä itsetarkkailun tielle.

Tiedän toki kokemuksesta, että yhteisöllisyys on voimaannuttavaa. Yhteiset puheenaiheet, jaettu innostus voimauttaa. Mutta tämä ei ole luovuuden lähteen ilmausta, vaan Sarasvuolle ja kavereille hyvin tyypillinen reaktiivisuuden ilmaus: pelkkä euforinen kytkeytyminen voimaantumisen tunteisiin on kiintymistä johonkin muuhun kuin siihen mikä on tunteiden ja kiintymysten tavoittamattomissa, itsensä tarkkailun kautta lähestyttävissä. ”Kollektiivinen” - sana johon Sarasvuo totuutta kytkee – ei varsinaisesti tavoita tätä, vaan päinvastoin, vie vain huomiota toisaalle.

Siksi julkinen ripittäytyminen, katumus ja medialle annetut anteeksipyynnöt eivät varsinaisesti pelasta ketään. Niitä tulee silti tehdä, totuudellisuus ja siihen pyrkiminen ovat tärkeitä asioita ja sellaisina Sarasvuokin niitä pitää. Tämä itsessään on selvästi askel parempaan, sillä en keksi, miksi ”anteeksianto erehtyväiselle lähimmäiselle” olisi milloinkaan varsinaisesti pahasta. Vaikka voidaanhan kyynisesti myös huomauttaa, ettei taaskaan pelkkä sanallinen toistelu auta – katumuksen on näyttävä myös käytännössä, nykyisessä ja tulevassa toiminnassa. Miten vakuuttavaa sekin olisi, että yritysjohtaja kertoisi olevansa pahoillaan irtisanomisista, mutta joutuvansa silti irtisanomaan? Se ei ole katumusta, vaan tietyn käytännön puitteisiin asettumista. Näitä on nähty.

Nämä käytännöt ovat kuitenkin hyvin usein niinkin pakottavia, että ne sanelevat kaiken (taloudellisen) toimimisen ehdot. Sarasvuo on ihailtavassa mielessä idealisti, sillä hän saarnaa juuri päinvastaisia asioita kuin mitä yrityselämässä tällä hetkellä on meneillään: liian helposti hänen mukaansa yrityksiä saneerataan, tuotantoa supistetaan, työvoimaa irtisanotaan, toimintaa keskitetään. Tämä trendi ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä. Vaikuttaakin siltä kuin samat yritysjohtajat jotka irtisanovat työntekijöitään, maksavat tuhansia euroja saadakseen kuulla Sarasvuon saarnoja saadakseen jonkinlaista lohtua, mielihyvää, käsityksen ideoista ja ihanteista, joiden mukaan voisi toimia – jos vain olisi mahdollisuus. Vaikka ei ole. Asiat jatkuvat entiseen malliin, ei yksi ihminen mitään voi.

En väitä tietäväni yrityselämästä siltikään mitään. Kaikki tämä on sivullisen jossittelua. Se, mitä kuitenkin tiedän, on ettei itseen kohdistuvan työskentelyn metodeja ja päämääriä voida välttämällä niputtaa samalla tavalla kuin Sarasvuo lajittelee konsulttikielellään ”henkisen tien kolme estettä huomiotaloudessa”, ”suhdetimantin” tai johtajuuden ”armon ja toivon välissä”. Suuri osa loppua kohden pahoin puuroutuvasta kirjasta koostuukin sinänsä epämääräisten kaavakuvien selittämisestä parhain päin. Sen Sarasvuo tietysti osaa – kielenkäytön lisäksi, siinähän hän on parhaimmillaan, puttepossumaisesti lyllertävän suostuttelun ja insinöörin logiikalla vyöryvän ja kasvoiltaan kovan sanelun välimaastossa. Sarasvuo puhuu saamarin vetoavasti, mutta elämä ei asetu kaavakuviin eikä ihminen kaksiosaiseksi. Aina on muutakin, aina jokin meissä pakenee, rynnistää kohti, juoksee siksakkia, istuu aloilleen, hengittää.

Kysyin aiemmin, kumpaa uskoa ennemmin, jesuiittaveljeä vai konsulttia? Konsultti voi tietää paljon sellaista bisneksestä ja sen lainalaisuuksista, mitä jesuiittaveli ei tiedä. Vastaavasti jesuiitta saattaa tietää enemmän ”hyvästä elämästä” tai ei-taloudesta kuin konsultti. Entä auttaisiko jos konsultti sanoisi suoraan, ettei tiedä, mutta arvelisi sen toimivan. Yrittäjiä se ei ainakaan vakuuttaisi, mutta meitä ei-yrittäjiä, bisneksen suhteen altavastaajiksi jääviä se saattaisi vakuuttaakin. Julkinen epäonnistuminen ja sen tunnustaminen – omalle epämukavuusaluelle meneminen, kuten puhunnos kuuluu – toisivat vain entisestään uskottavuutta. Hän on kokenut paljon, mennyt jopa kantapään kautta. Mutta narkkarikin tietää monia asioita elämästä, joten samall syyllä voisikin kysyä, ottaisitko häneltä elämänohjeita vastaan? Kumpaan luottaisit enemmän: narkkariin vai jesuiittaveljeen?

Monet puhujista nimittäin tunnustavat toistuvasti erehtyneensä joskus, epäonnistuneensa. Kaisa Jaakkola esimerkiksi kuvaa blogissaan pitkää tietään yrittäjäksi – tietä johon liittyi myös epäonnistumisia – ja päättää katsauksensa sanoihin ”Vielä on opittavaa, mutta sehän ei lopu koskaan. Yrittäjänä vain taivas on rajana. Ja ehkä juuri se yrittäjyydessä onkin kaikkein hauskinta.”

Opettajuudessa – tai ohjauksessa – on jotakuinkin ymmärrettävää, että myös opettava oppii työssään, hän ei tiedä kaikkea. Jos kuitenkin opettajalla on takana paljonkin kausia, jolloin hän on ollut fyysisesti tai henkisesti tolaltaan, rikki, epätasapainossa, miten oppilas voikaan haluata uskoa oman elämänsä heiveröiset asiat, tunne-elämän, psyykkisyyden, henkisen suorituskyvyn toisen alaisuuteen? Tämä on ollut möykkyni kerroksissa alusta alkaen. Toiset hengelliset traditiot valvovat tarkasti opettajiaan ja antavat valtuutuksen niille, joiden katsovat olevan kykeneviä opettamaan. Sekulaarissa self-helpissä tällaista traditiota ei ole. Aikoina, jolloin luonnonlääkintää ollaan ajamassa Euroopassa alas ja teoriassa kuka tahansa voi olla jooga- tai meditaatio-ohjaaja, on vähintäänkin oudoksuttavaa, kuinka saman logiikan vastaisesti, hyväksyvästi suhtaudutaan Antti Heikkilään tai Jari Sarasvuohon. Kuka heidät on valtuuttanut työhönsä elleivät he itse? Irrottautuminen perinteistä on synnyttänyt self-made manin, josta hän voi leipoa halutessaan ties minkä alan asiantuntijan. Kauhea älämölö valelääkäristä, vaikka valeopettajia, valekonsultteja, valeguruja kävelee kadulla vastaan harva se aamu.

Lopulta ihmiset saavat kuitenkin uskoa ketä tahtovat. Vaikka viikkoja sitten pidinkin bisnespuhujia hengettöminä opportunisteina, ihmiset saavat minun puolestani jatkossakin uskoa heitä, etenkin Jari Sarasvuota. Hänen teksteissään on paljon hyvää; sellaista joka huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan kuitenkin tuppaa hukkua provosoinnin ja kritiikin alle. Hänen kertomuksessaan – jos jatkamme samoilla käsitteillä – on paljon hyvää, vaikka en lopusta pitäisikään, tai sisäistekijän luonnosta. Sekulaarisuutensa vuoksi siihen luottaminen on kuitenkin mahdotonta – en usko, että Jarin halu palvella yhteisöä olisi lopultakaan mitään muuta kuin halua saada kaikille yhteisön jäsenille, epäjäsenille ja ei-jäsenille yhtälaiset oikeudet, yhtäläinen materiaalinen hyvinvointi ja yhtäläinen, yksi elämä Herr.. kapitalistisessa taloudessa. Lasken kuitenkin aseeni, Jari, lasken ne nyt. Suuri osa meistä haluaa täsmälleen samaa kuin sinä, sinä vain ”laulat laulusi paremmin”.