tiistaina, joulukuuta 27, 2011

Lintumiehestä tuli Kuumies


Julma-Henri julkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaa vannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava. Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinen väistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen, omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuon jonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on, miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseen elämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun, halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusin käsittelee totuutta.

Se henkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen Radio Jihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyy seuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi joutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitä on tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä on elämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aika käy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansa tehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille ja ajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksi tiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä on tarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehden lukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voi vaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä on ollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olen muutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotka täyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joita yhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuutta koskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässä kohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, että äityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään, millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niiden antavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa, mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaa haluisaa olentaansa.

Julma-Henrin – tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta – korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdä prosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealististista narkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkin pre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoon tietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseen olentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, joka koostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistä raidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen, eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, joka uhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyi dostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisen kiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oli luonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäisellä puoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien ja tietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jako leimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolista selvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdalla voi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein, sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelman väistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista, johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisesti kantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikä tärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen ja kuumiehen välinen ero.

Kuten arvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattista subjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi ja hallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttii siitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä et vois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies / Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne ei voi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleen hilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoon erityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossa kertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johon sisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappale päättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavana ja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa, eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. Silta Lintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olen aiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologista tulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiä kielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisen maailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vain esimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteella esimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyä näitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainen tapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitä tapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaa synkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä, kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henri on – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensä hahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistan vielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksi kertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen tai haastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitä edes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: mies naamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitä väliä. Henri, eri veli.

Se, mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksen prosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outo nauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri” olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia ja erityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, ettei etenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat ole erityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulle luentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava, että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoa tarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessa ja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannon keskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkään artistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri” jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisen luonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuosta epäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon. Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseen artikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä ”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:n jatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri on palannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessä sanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levyn alkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmista läpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamalla kappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossa edellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjä on kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 on paitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osa ei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikka kuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakka muodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan, on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitse olla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henri pölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksi tietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuuden ymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeää yhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovat nimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessien käsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun, lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämää ja itsetuntoa.

Tästä syystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojen aikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanut itsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt ja puristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisen poikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuin tilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässä olohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia, puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavan hetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä ja muistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminen avoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohti totuutta.

Tilanteissa on kieltämättä jotain todella pullamössömäistä, vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotanto avaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden, henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten, epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjen märehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sitten romantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen, että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiin riippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainen sees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissa helposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon lailla tulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulos tukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaan viljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita, milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne ole automaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikesta ylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetki on varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansa saavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita: riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtä kaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näiden tilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jota kuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvin olivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsin päivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan, patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoin periksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteet itsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteiden hellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näin osin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvan tukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (Radio Jihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä, siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioiden nakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen). Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremmin sitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteiden äärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävien kesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuon kertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljon tärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuin päivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinen mediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollut kasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeää olisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaan räjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehoni vetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonette anteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaan kiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten, että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitä päivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaan asettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämme paljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, joka pitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen, kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kun yhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälle ihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessa rypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaa kuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkin ekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuuden suhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainen kysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myös poliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Usein uskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaan välttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä. Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisen kanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen ja totuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitusten perusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan tai massakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaa tästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta. Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, muttei kovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle, eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edes mielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimme toistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikka joudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaan erilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa ja sillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea ja tuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä jo seisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivät ole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty, elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaista napinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden, tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkin mahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtä Julma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Jos hyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrin tuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanit että ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle – on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan: kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia, sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja ja harvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitä syvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisi hyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta on vain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Me olemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niin tosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto sen ymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- ja elämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niiden säännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkään pirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavat tuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

Henri” oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monet tuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillisten seikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovat helpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästi kiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa, Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta, lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteella jysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiin lätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti) palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kun vielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten ”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”, kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä; hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan ja huonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meillä on tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – Radio Jihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistä oikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät ole kaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennen levyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyrän sulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisen yhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisen negatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimatta optimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta, kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”: ”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni miten meni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, että kuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaa menneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuin kolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin, pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kun ihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensa tulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessa unessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneet kanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotain mitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näille ihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin, tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko, koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halu kieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhoja tuttuja.

Vaikka tämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppia Psykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voi joiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta, joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytän ilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinen ihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä; minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisista ristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisen suhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä on oikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan, ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin: se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä joka evää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavasti levyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinen säkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään / kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –; siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässyt kulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä. Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, että viimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyt tehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – jo aikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetyn egomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostausta terveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämä näkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei ole koskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovat klonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämä sisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrin lyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta, tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden ja rasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillä äänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten ”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koska on kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen, että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemme lukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omien ajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jotta kohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kun parhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämään maailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaan heikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämään epämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloin häntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitsee säännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti. Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissa hilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen? Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantin toinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:
Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää, kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu, maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehen valon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotain muuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan mutta hyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan, voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, ei huonoa. Saammekin kiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joita ympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta, näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimme vain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällä haluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

”Turtunu valheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niin paljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskyny, mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takas mee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules, hymyy kannan huules,
huolta kannan juu ei, sen täytyy olla se muu mies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistä paistaa loistaa syvältä sisältä,
yhä pidemmältä, kaatuilee, seinät paatuneen,
kaatuneet ennemmin nousee, vapautuu, maatuu totuuteen,
jos takertuu vaipuu se uneen,
kattelen tekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisen posken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Santeri Nemo kirjoitti...

Noinks se menee? Tattis!