Kadonneina avoimia

Tunne, joka syntyy esimerkiksi dekkarin lukemisesta, on lähellä tunnetta siitä, että on tullut hyväksikäytetyksi. Olo on kuin olisi kuluttanut jotain, sanoja, kertomuksen, tietyn mahdollisen maailman puhki, riekaleiksi, ja heittänyt sen sitten menemään. Käteen ei jää mitään, kertomus ei vaivaa päiväkausia. Se on kauhea, alentava tunne. Ei romaanimuoto ansaitse tätä!

Paheksuntaa selittänee lukijalle se, että olen kesäkuukausina lukenut muutaman dekkarin, nimittäin kehutun ruotsalaisen Johan Theorinin kaksi ensimmäistä romaania, Skumtimmenin (2007, suom. nimellä Hämärän hetki) ja Nattfåkin (2008, suom. nimellä Yömyrsky). Molemmat muodostavat kaksi ensimmäistä osaa kaiketi neliosaiselle romaanisarjalle, jossa jokainen romaani sijoittuu tiettyyn vuodenaikaan ja yhdessä ne sijoittuvat Öölannin saarelle. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Theorin on nykydekkaristeista selvästi kärkijoukkoa – hänen kertomuksensa ovat tunnelmallisia ja kuvaavat muutakin kuin rikostutkinnan prosesseja. Ensimmäinen romaani esimerkiksi painottaa kadonneen omaisen epätietoisuutta ja surua vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovinkaan syvällisesti ne eivät muita aihioitaan kuvaa, ne eivät rönsyile eivätkä ole kieleltään erityisen voimakkaita. Muoto sanelee jälleen ehdot ja koska Theorin on päättänyt noudatella dekkarin kaltaisen suljetun muodon lainalaisuuksia, ei kirjailija oikeasti nouse tekstillään rajoitteidensa yläpuolelle.

Mutta miksi hänen tai hänen romaaniensa pitäisi nousta? Lukijat nauttivat Theorinin kirjoista, koska ne ovat sopivissa määrin tuttuja, väritys on vain väritetty toisin, ehkä monia hieman huolellisemmin. Tuohtumukseni kumpuaa juuri tästä tunteesta: miksi Theorin tyytyy kirjoittamaan tällaista tekstiä – ja miksi lukijat tyytyvät lukemaan tällaista? Ja edelleen: miksi he vielä äityvät pitämään tätä jollain tapaa hyvänä?

Omilla mittareillaan – muotonsa mittareilla – sekä Skumtimmen että Nattfåk ovatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä ei ole järin suuri kehu. Enemmänkin herää tunne, että niinköhän sekä Theorin että hänen lukijansa luulevat vankikoppiaan – muotoa – elämäksi ja ilkamoivat romaanin äärellä juuri sen vuoksi – että he eivät tiedä paremmasta? Mutta luultavasti asian laita ei ole näinkään. Monet keskivertolukijoista eivät edes kaipaa yllätyksiä, eivätkä varsinkaan nykyisen muodon ikeestä pusertuvaa rönsyilyä ja epäkoherenssia; he eivät kaipaa erityistä kieltä, sillä heitä ajaa tietty ”naiivin lukijan” huuma, sama tunne joka valtasi minutkin jossain 250 sivun kohdalla Skumtimmeniä lukiessani. Luin ja luin, kunnes kirja loppui – minun oli saatava tietää, kuka murhasi Jensin, miten Nils Kantille kävi. Tämä ”saatava tietää” on tässä se merkitsevin, kuten jokainen yhdenkään salapoliisi- tai mysteerikertomuksen lukenut tietää, sillä se merkitsi, että romaanin muoto oli lietsonut minussa piripintaan uteliaisuuden paheen, jonka ajamana nyt menin, menin ja luin.

Kun ihminen tekee jotain normaalista poikkeavaa, alkavat muut ihmiset puhua. Kun ihminen katoaa tai löytyy kuolleena hämärissä olosuhteissa, alkaa spekulaatio. Muistan itsekin, kun vuonna 1992 Bengt Reuter murhattiin asunnossaan Kajaanin Teppanassa, miten pieninä poikina pyöräilimme rikospaikan tuntumaan ja katsoimme kauhunsekaisella uteliaisuudella taloa, jossa henkirikos oli tapahtunut. Muistan tunteen, kun katsoin lapsena Poliisi-tv:tä tai Ei vanhene koskaan -sarjaa.

Sama tunne toistuu nyt, näinä päivinä, kun selaa murha.infon keskustelupalstaa. Erityisen kuumana on keskustelu käynyt 15-vuotiaan tamperelaisen tytön katoamisen tiimoilta. Tyttö katosi puolitoista viikkoa sitten Tampereen Villilänsaaresta kotibileistä lähdettyään ja noin kilometrin päästä juhlapaikalta löydettiin tytön kaiketi kaatunut skootteri. Aluetta on haravoitu ruumiskoirienkin kanssa siitä lähtien, mutta tyttöä ei löydy. Erityisen oudoksi katoamisen on tehnyt se, että tytön avaimet ja joitakin vaatteita on jäänyt katomispaikalle, mutta itse tyttö ja puhelin on poissa – puhelin vuorostaan hälytti vielä kaksi päivää katoamisen jälkeen, kunnes vaikeni. Poliisi on tiedottanut tapahtuneesta melko vähän ja ainoastaan iltapäivä- ja paikallislehdet ovat olleet asiasta hieman tavallista kiinnostuneempia. Omalta osaltaan lehdistön ja sitä kautta ihmisten kiinnostusta kadonneeseen saattaa vähentää sekin, että todellisuudessa erityisesti nuoria katoaa kesäisin kymmenittäin – ja suuri osa löytyy muutamien päivien päästä. Osa piilottelee tahallaan, osa löytyy hukkuneena, alkoholimyrkytyksen saaneena jne. Kyllikki Saaren ajoista, jolloin nuoren tytön kuolema oikeasti yhdisti väkeä kansaksi, ollaan tultu kauas.

Mysteerin syventyessä – tai kun varsinaisia faktoja on kovin vähän – spekulaatio on risteillyt, parveillut ja saanut paikoin naurettaviakin sävyjä. Uhkakuviakin on maalailtu. Tytön katoamista on esimerkiksi liitetty vuonna 1999 sattuneeseen Raisa Räisäsen katoamiseen niinikään Tampereella, jota yleisesti ottaen tutkitaan painokkaammin juuri henkirikoksena. Mutta enemmän kuin siihen, miten spekulaatio rönsyilee, voimme kiinnittää huomiota, mikä meitä ajaa spekulaatioihin tai lukemaan spekulaatioita. Miksi katoamis- ja murhamysteerit kiehtovat meitä?

Välitön vastaus on, että ne ovat olennaisella tavalla avoimia kertomuksia. Kun ihminen katoaa, hän ei ole kertomassa, mitä tapahtui – ja kun hänen ruumistaan ei löydy, ei nykyinen rikostutkimus pysty selvittämään kovinkaan hyvin, mitä tapahtui. Abduktio rikostutkintaa ohjaavana päättelynä ei pääse pitkälle, vaan jumittuu. Avoimet kertomukset taas eroavat huomattavasti esimerkiksi Theorinin kirjoista – ja salapoliisikertomuksen muodosta ylipäätään – siinä, että emme tiedä varmaksi, selviääkö rikos koskaan. Theorinin romaanin kohdalla meillä on selvä odote: pidämme selvänä, että kerrotuista asioista ainakin nämä selviävät – että kertomus kokonaisuutena – tai ainakin kognitiivisella tasolla – sulkeutuu.

Tämän vuoksi tunne, joka tosielämän katoamistapauksiin liittyy, on laadullisesti toisenlainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee dekkaria. Erityisesti se koskee tietysti tunnetta luennan aikana, sillä voihan olla, että tämäkin tyttö löytyy nyt jostain Kalkun metsistä oksennukseen tukehtuneena ja meissä herää jokin pettymyksen tunne: eikö olisi lopulta kuitenkin ollut kutkuttavampaa, jos hän olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman – tai jos meillä edelleen voisi olla sellaisia kuvitelmia? Mutta se, tapahtuuko näin, on lopulta pelkän arvauksen takana ja hypoteettinen: emme voi tietää, sulkeutuuko esimerkiksi Raisa Räisäsen tapaus koskaan. Voimme vain spekuloida. Ja käy joskus niinkin, että poliisi tietää syylliset, mutta koska poliisilla ei ole todisteita, syyllisiä ei voida koskaan tuomita. Näin spekulaatio jatkaa vellomistaan tai vaihtuu paheksunnan tunteeksi, ajatukseksi joka suunnataan mahdollista murhaajaa kohtaan. Lain puitteissa emme voi kuitenkaan kuin katsoa sivusta.

Tässä asiassa lopullisen tuomion, kertomuksen päätännön voi nimittäin tarjota vain poliisi – ja se, mitä poliisi tässä tapauksessa edustaa, nimittäin lakia, järjestystä, oikeutta. Sillä ajatellaanpa hetki: kuten salapoliisikertomuksissa, me samastumme etsivään, tukeudumme häneen, olemme hänen onnettomia watsoneitaan ja onnettomuudessamme yritämme ehtiä abduktiossamme etsivän, siis tässä tapauksessa poliisin edelle. Viime kädessä etsivä kuitenkin määrää reitin, jota kuljemme hänen kanssaan, ja tämä reitti on labyrintin reitistö, jota kautta etenemme lopputuloksesta (katoaminen/ruumis) alkupisteeseen (katoamisen syyt/henkirikoksen tekijän motiivit ja syyllisyys). Tässä kohtaa on pantava merkille, että poliisi ja me poliisin takajoukkoina suoritamme sen prosessin käänteisessä järjestyksessä, jonka henkirikoksen tekijä on tehnyt oikeassa järjestyksessä. Juuri takaperoisuus kiinnostaa meitä, sillä kuinka paljon kiinnostavampia (myös lukijamäärällisesti) ovat dekkarit verrattuna kertomuksiin, joissa kerrotaan tapahtumaan johtaneista syistä lineaarisesti (esim. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta). Jälkimmäisen kohdalla nimittäin mysteeri ei nosta päätään käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: lineaarisesti ymmärrettynä henkirikos ei ole erityisen kiinnostava, kun taas käänteisesti nähtynä on. Ehkä tätä selittää osaltaan se, että menneisyyteen suhtautuva tutkinta on laadullisesti potentiaalisesti sulkeutuva – asiat ovat jo tapahtuneet –, kun taas tulevaisuus avoimuutena jollain tapaa vain pelottaa meitä – tulevaisuudessa edes henkirikos ei ole varmaa: ei ole sanottu, että tämä tapahtuma ketju välttämättä johtaisi väkivaltaiseen kuolemaan.

Avoimissa katoamisissa ja niihin liittyvissä spekulaatioissa, arvailussa, tässä heuristisessa käynnissä, johon asiasta kiinnostuneet keskustelupalstoilla ovat osallistuneet, on vielä eräs merkille pantava piirre. Koska tutkinnan prosessi edellyttää epäilyä, tätä epäilyä voidaan laajentaa käytännössä ad absurdum. Näin on käynyt myös keskustelupalstoilla. Kukin toimija aikanaan – tytön kanssa iltaa viettäneet pojat, postinkantaja, naapuri, jopa isä – on saatettu epäilyn valokeilaan, mutta mikä vielä tätäkin olennaisempaa, jopa poliisin – tahon, jonka käsissä tapauksen ratkaiseminen todellisuudessa on – puheita on epäilty. Poliisi puhuu tarkoituksella toisin, jotta syylliset tulisivat varomattomiksi – jotta poliisi itse harhauttaisi asiasta kiinnostuneet keskittymään toisiin asioihin ja välttäisi turhan julkisuuden. Kadonneen tytön kohdalla nimittäin on lähes päivittäin todettu lehdistössä, ettei poliisi epäile rikosta. Juuri tämä toimii spekuloijien, näiden nykypäivän diabolikkojen, ajatusten syttönä.

Freudin käsitteistön puitteissa – sikäli kuin psykoanalyysi on ollut 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin tulkinnan metodi – ilmisisältö siis korvataan piilosisällöllä. Asiat eivät ole sitä, mitä ne tarkoittavat, vaan sitä, mihin ne mahdollisesti viittaavat. ”Mahdollisesti” taas on täysin riippuvaista spekuloijan, havainnoitsijan, diabolikon lopultakin mielivaltaisista analogioista.

Tänä päivänä, kun ihminen katoaa, hän jättää jälkiä. Ihmiset eivät kiinnitä toisiinsa – vastaantulijoihin kadulla – niin paljon huomiota, että osaisivat viikkokausia myöhemmin kertoa, minkä näköisiä vastaantulijat olivat ja mihin aikaan heidät kohdattiin. Matkapuhelimien ja tietokoneiden ajassa jäljet jäävätkin sosiaalisiin medioihin, teletunnistetietoihin ja vastaaviin. Vaikka usein sanotaan, että myöhäismoderni länsimainen ihminen elää lisääntyvän kontrollin ja valvonnan maailmassa, ei tämä ainakaan katoamisen suhteen pidä paikkaansa – poisluettuna ehkä tahalliset katoamiset, joissa kadonneesta ihmisestä saatetaan saada vihiä vielä vuosienkin päästä, vaikka tämä eläisi kokonaan toisessa maassa tai kulttuurissa. Aina joku näkee.

Mutta kun ihminen katoaa samalla tavalla kuin tämä tamperelainen tyttö, hän todella katoaa. Puhelin vaikenee kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kukaan ei kirjaudu käyttäjätunnuksella Facebookiin tämän jälkeen. Kaikuluotaimet, lämpökamerat, ruumiskoirat eivät tavoita – vaikka kyse on Tampereen, suhteellisen suuren kaupungin asutusalueiden väliin jäävistä metsäalueista. Tämä muutos, jonka katoaminen saa aikaan, perustuukin kahteen olennaiseen tekijään: ensinnäkin siihen, että katoava on olennaisella tavalla mennyt tai joutunut piiloon. Hän ei ole läsnä, eikä häntä nähdä. Moderni teknologia ei saa hänestä enää otetta. Toiseksi, ja ensimmäisestä riippuen, hän on muuttunut myös fyysisesti: lämpö hänestä on kadonnut, henki, elämä paennut – hänestä on tullut kylmä, lahoava ruumis, maata vain. Ja koska hän on piilossa, häntä ei voida edes merkitä hautakivellä ja -paikalla. Hän on kaikkialla, eikä missään. Siinä puolestaan tiivistyy koko hänestä käytävän keskustelun henki, aivan kuin hän itse sitä olisi suojelemassa, olisi sitä itsekin. G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan, että ”kun ihmiset lakkaavat uskomasta Jumalaan, kyse ei ole siitä, etteivät he uskoisi mihinkään. Kyse on siitä, että he uskovat mihin tahansa.” Ja saattoi olla oikeassa. Kun liikkumaton liikuttaja, kiinteä piste maailmankaikkeudessa katosi, seinät kaatuivat ympäriltä, kaikesta tuli avointa.