Dokumentti kertoo siis vuotuisesta Ruotsissa järjestettävästä new age -festivaalista. Eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset tulevat eri syin mukaan ja osallistuvat parin viikon aikana erilaisiin työpajoihin, joiden yhdistävänä tekijänä voi pitää henkistä kasvua. Tietyin väliajoin ihmiset kokoontuvat sharing groupeihin, joissa purkavat tuntojaan työpajojen, toisten ihmisten ja koko leirin tiimoilta.
Three Miles North of Molkom keskittyy fiksusti vain muutamaan ihmiseen, mutta he ovat sitäkin kiinnostavampia nimenomaan ryhmädynamiikan kannalta. On kalifornialainen surffaaja, ruotsalainen julkkis, suomalainen isoäiti, australainen rugby-valmentaja sekä ruotsalainen oman elämänsä ”jumalatarta” etsivä karju. Etenkin australialainen Nick kertoo jo dokumentin ensimetreillä päätyneensä mielestään väärään paikkaan, puunhalaajien sekaan. Jokainen dokumentin katsoja näkee hänen habituksessaan inhon ja vitututuksen, ja voi olla, että tämän johdosta katsoja myös alkaa odottaa kihelmöiviä konflikteja ryhmän välillä, mutta tässä hän vain pettyy: vähä vähältä tämä puoli Nickissä murenee ja hän alkaa nauttia olostaan. Sen sijaan mehevämpi konflikti syntyy suomalaisen ikäihmisen, Mervin ja ruotsalaisen Siddhartan välille, joista jälkimmäinen tuntuu kyllä olevan kaikessa rauhallisuudessaankin vähintäänkin jännä ihminen.
Kirjoitettaessa Cannanin ja McFarlanen elokuvasta on varottava lipeämästä ylimielisyyksiin. Minunkaan tarkoitukseni ei ole ohjailla (tulevan) katsojan tulkintoja dokumentista. Riippuu nimittäin täysin katsojasta, miten hän elokuvan keskushenkilöt kokee – jopa yllämainitut piirteet ovat vain karkeita tyypittelyjä, jotka – kuten yleisesti tiedämme – eivät lopultakaan kerro ihmisestä paljoakaan. Siddharta esimerkiksi on mies, joka kertoo dokumentissa naisten usein pelkäävän häntä, vaikka ainakin minun silmissäni hän on mitä miellyttävin ja rauhallisin hahmo – joskin, toisaalta hänestä saa jo dokumentin alussa kuvan kuin hän olisi koko joukon johtaja ja ryhmän dominoivin hahmo. Tätä vaikutelmaa ei ainakaan heikennä se seikka, että hän alkaa puhua itsestään kuninkaana. 
Luulen, että monien mielestä juuri tämä on dokumentissa hauskaa – että juuri tämä tekee dokumentista komedian ja ”hillittömän hauskan”. Tai se, miten kalifornialainen surffaaja käyttää jatkuvasti kosmisia metaforia ja liukuu naistensa (4 kpl) kanssa vedessä. Tai se, miten tiloissa ihmiset ovat työpajojen jälkeen. Tai millaisia harjoituksia he tekevät. Erityisesti balilaista yellow bamboo -magiaa hyödyntävä harjoitus muodostuu dokumentin kannalta jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi paitsi seurattavien myös katsojien silmissä: juuri siinä olemme aikeissa äityä noitumaan new age-touhuilua ituhippien puunhalaushörhöilyksi. Ja myönnän: jokin osa minussakin kysyi useaan kertaan dokumentin aikana, miten sekaisin nämä ihmiset oikeasti ovat.
Tässä mielessä dokumentti asettuu monien olennaisten kysymysten todelliseen polttopisteeseen. Sen sijaan, että väittäisimme aikamme olevan erityisen rationaalinen, voimme tyytyä sanomaan, että monet meistä vierastavat kaikkea, mihin liittyy uskonnollisuutta tai – mikä pahempaa – hengellisyyttä tai henkisyyttä. Käsitteet ja niistä lähtevät punokset tuntuvat totisesti synnyttävän monenlaisia suhtautumisia: osa näkee ne eksyneiden ihmisten rahastamisena, osa mielivaltaisena traditioiden tyhjentämisenä, osa tympeänä taikauskona, osa oikeasti varteenotettavana parannuskeinona. Ja kun kyse on new agesta, tulemme vain entistä varautuneemmiksi – ja Molkomin leiri näyttäytyykin todellisena new age-supermarketina, josta ihmiset voivat shoppailla itselleen mieluisimmat tekniikat ja työpajat. Totuuden nimissä onkin sanottava, että ehkä ”henkisyyden” ja ”hengellisyyden” käsitteitä tulisi kokonaan välttää, puhua toisin, tapailla ajatuksineen toisella tavalla. Vältettäisiin väärinkäsityksiä ja varautumisia. Nyt käsitteistä on tullut riippaa ja ne kuvaavat lähinnä vain traditioista irrotettujen tekniikoiden kaupallistamista (uusliberalismin välineellinen järki on siis tunkeutunut tällekin elämänalalle).
Arvelen, että monille katsojille elokuva on komedia juuri siksi, että he lähtökohtaisesti suhtautuvat nuivasti new ageen. Heidän käsityksiään aiheesta dokumentti varmaankin vain vahvistaa: leirin touhut todella ovat typerryttävän hölmöjä ja nämä ihmiset totaalisen hukassa. Kun Nick alkaa muuntaa suhtautumistaan muuhun ryhmään, me irrottaudumme jopa hänestä, lakkaamme samastumasta häneen: vaikka hän selvästi vaikuttaa kaikkein tervejärkisimmältä näistä ihmisistä, lipeää hänkin ja vieläpä suhteellisen lyhyessä ajassa – kai ryhmän painostuksesta – jonkinlaiseen herkkäuskoisuuden ja hörhöilyn epäpyhään lumoon, jonka hoteisiin Mervit ja Siddhartat ovat aikaa sitten kadonneet.
Toisaalta jokainen silmänsä auki pitävä katsoja huomaa myös tekniikoiden vaikutukset dokumentin keskushenkilöihin. He eivät ehkä muutu radikaalisti, mutta heistä paistaa ehkä enemmän levollisuutta – aivan kuin he olisivatkin saaneet jotain niistä. He ovat myös enemmän läsnä, kuuntelevat toisiaan, ovat lähekkäin, katsovat toisiaan silmiin... asioita, joita emme kiireidemme hulinoissa aina itse muista tehdä. Ja totuushan on tämä: jos new age on/olisi helppoheikkihuijareiden herkkäuskoisille pakottamaa semiuskontoa, on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka saavat tästä jotain, jota he kaiketi kutsuvat ”henkiseksi pääomaksi” tai miksi ikinä, en tiedä. On myös tuhansia ihmisiä, jotka menevät rikki näistä tekniikoista; ihmisiä joille nämä tekniikat ovat ihan oikeasti liikaa – jotka ovat jo lähtökohtaisesti liian hajalla, jotta voimakkaat psyykettä muuntavat tekniikat saattaisivat heitä parantaa.
Se ongelma vain on, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä. Ulkopuolisen silmissä ei ole ihmisiä, kokonaisvaltaisia monitahokkaita, on vain paperinukkeja, joita määrittää herkkäuskoisuus. Ulkopuolisen on helppo sivuuttaa asia ajatuksella, että helppoheikit rahastavat, hörhöt menevät mukaan. Mutta ihmisinä me tunnistamme itsestämme ja toisistamme, kuinka särkyneitä, tolaltaan, sijoiltaan, jengoiltaan, epävarmoja ja alhaisia me olemme. Meidän elämissämme on pettymyksiä, voittoja, traumoja: olemme saaneet kolhuja ja kohdanneet vastoinkäymisiä. Jokainen meistä tarvitsisi jonkinlaista koulutusta siihen, miten elää eheä elämä. Ihan toinen asia tietenkin on, mistä sellaista koulutusta saa. Molkomin ihmiset uskovat saavansa sitä festareilta.
Tällaisen yksinään eksistentialistisen kysymyksen kuittaaminen poissaolevana varmistaa sen, että Molkom voidaan katsoa jatkossakin komediana. Elämässä on hauskoja ja huvittavia tilanteita ja dokumentin ihmiset kokevat yhdessä iloja ja suruja siinä missä mekin, mutta kokoavana piirteenä onkin alleviivattava, ettei taustalla olevaa kipua ja särkyä ja janoa voi kuitata pelkällä huumorilla. Jos emme osaa edes sen kohdalla vakavoitua, olemme paljon enemmän hukassa kuin Molkomin ihmiset – emme ole ihmisiä lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti