Kirjoittamisen sanotaan usein olevan kutsumus. Se ei ehkä ole ammatti, eikä sellaiseksi kaikille kelpaakaan. Siitä voi tehdä työn itselleen – mikä on eri asia kuin ammatti – ja siitä voi tehdä harrasteen. Nämä ovat kuitenkin myös tietoisen tahallisia kirjoittamisen asemointeja, yrityksiä oikeuttaa se itsensä tai muiden silmissä. Itse kirjoittamisen kannalta niillä ei ole juurikaan väliä – olkootkin, että monet haluaisivat saada myös rahallista hyvitystä, leipää pöytään, tekemisistään. Siltikään sillä ei ole väliä, koska toimeentulon saaminen ja kirjoittaminen koskettelevat lopultakin eri puolia ihmisessä, eikä jälkimmäinen prosessina kaipaa ensimmäistä, vaan se mitä prosessin toteuttaja – tai välittäjä – ajastaan, yhteiskunnasta ja elämästään ajattelee.
Toinen sanonta koskee kirjoittamisen lajeja. On valittu essee. On valittu runous. On valittu kolumnit, proosa, kritiikki, asiateksti ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa: on tehty valinta. Esitetään siis toinen ”kuitenkin”: kuitenkin uskallan epäillä, että noinkohan kyseessä on ollut tietoisen mielen tietoinen päätös valita jokin laji ja alkaa kirjoittaa siinä, ehkä sen rajojakin koetellen.
Ystäväni opasti minua kerran: jos ottaa tehtäväkseen vaikkapa soittaa kitaraa puolisen tuntia päivässä, kehittyy. Mikään taito ei kehity ellei sitä harjoitella ja harjoiteta. Toisaalta tämä puoli tuntia, jonka voisin käyttää kitaransoittoon tai valitsemaani harjoitteeseen, on poissa jostakin. Esimerkiksi kirjoittamisen luonto vaikuttaa sellaiselta, että se vaatii tilaa, aikaa, tila-aikaa ja se ottaa sen, jos sille antaa sijan. Tämä tila-aika on luonnollisesti pois jostain toisaalta. Hyvistä asioista vai haitallisista, kukin päättäköön itse. Käytämme – tai ainakin minä käytän – päivittäin huomattavan osan ajastamme asioihin, joiden väistämättömyyden toisaalta ymmärrän, mutta jotka silti hiertävät ja kuluttavat sitä energiaa, jota voisi käyttää vaikkapa nyt kirjoittamiseen.
On tietysti kiireellisiä asioita, jotka täytyy hoitaa. Suuri osa näistäkin asioista kerää kuitenkin ympärilleen eräänlaista ajattelun nukkaa, joka sitoo itseensä energiaa. Vatvomme asian yhteydessä mennyttä ja tulevaa, puramme tuntojamme ystävillemme tai tyhjäkäyntiin, ja näin saamme helposti kulumaan esimerkiksi kokonaisen iltapäivän. Pieni asia, pieni muutos suunnitelmissa, ja nukka alkaa kerääntyä, haukkaa iltapäivällisen energiaa.
En ole koskaan kokenut niin syvää kirjoittamisblokkia, että olisin siitä lamaantunut pitkäksi aikaa. Alituiset ongelmat, joita minulla kirjoittamisen suhteen on, ovat nimenomaan ajankäytöllisiä ja liittyvät toisaalta varsin vahvasti keskittymiskykyyn. Myös keskittymiskyky on taito, jota on harjoiteltava – sekään ei kehity tai kasva noin vaan. Sille on varattava tilaa, sen kanssa on ponnisteltava. Väitän kuitenkin, ettei kirjoittaminen tässä mielessä ole erityisasemassa, vaan milloin tahansa kirjoittamisen voisi korvata jollakin toisella harjoitteella, joka nyt sattuu lukijaa vetämään puoleensa. Meillä ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi aikaa valitsemamme harjoitteen kanssa askartelemiseen niin paljon kuin haluaisimme. Päivässä on liian vähän tunteja, aina jokin asia ottaa sen ajan, jonka saatoin varata harjoitteelleni. Sellaista on elämä. Totutelkaamme siihen. Huomiona vielä sanottakoon, että jos tavoitellaan tulosta tai jotain konkreettista päämäärää, keskittynyt tekeminen ei tarvitse niin paljon aikaa kuin epäkeskittynyt: päivän hajamielinen työskentely on tehty parissa tunnissa, jos tekeminen on keskittynyttä.
Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi minussa on monia puolia, jotka eivät ole lainkaan pahoillaan siitä, että yllättävät asiat haukkaavat ajan, jonka olen varannut kirjoittamiselle. Nämä puolet ovat vain mielissään, jos en asetu keskittyneesti kirjoitukselle. Toiset – osin edellisiin limittyvät – ovat mielissään, jos en saa aikaiseksi lähteä juoksulenkille. Jokainen liikuntaa harrastanut tietää tämän: aloittaminen on aina vaikeaa, mutta liikunta itsessään oikeinkin mukavaa. Mutta tämäkin on osaltaan vale, ainakin jos sitä suhteutetaan kirjoittamiseen: ei kirjoittaminen ole aina edes kivaa. Joskus ihminen vain istuu, miettii ja yrittää väsyneenäkin saattaa aiotun ajatuksen jonkinlaiseen muotoon, tekstiksi. Joskus kirjoittaminen on tukkoista, tapailua, täynnä epäonnistumisen tuntemuksia.
Epäonnistumisen tuntemukset eivät välttämättä johdu siitä, että kirjoittajan kuvittelema yleisö tai kirjoitukseen sisällytetty mallilukija eivät ehkä pitäisi lopputuloksesta. Se, miltä kirjoittamisen lopputulos päätyessään yleisön tai aktuaalisen lukijan käsiin näyttää, ei ole epäonnistumisten suhteen varsinaisesti edes kiinnostavaa. Enemmänkin siihen liittyvät ne uhat, joita kirjoittajalla itsensä suhteen on. Epäonnistumisen tunne on osaltaan siirtymistä pois mukavuusalueelta (pahoittelen latteaa ilmaisua) tai egon alueelta, kiinnittymistä toisin. Tämä vastaa omaa kokemustani: kun ihminen minäkuvineen, ajatuksineen ja käsitykseen on jollain tavalla uhattuna – vaikka sitten vain turhautumisen äärellä – hän oppii. Taito karttuu.
Ja vaikkei oppisikaan, turhautumisen ja epäonnistumisen kohdalla kirjoittaja alkaa havainnoida siinä määrin itseään, että ymmärtää myös siirtyä pois tieltä. Juuri tässä tullaan kirjoittamisen mieleen ja jos korulauseet sallitaan, sen jaloimpaan luontoon. Kirjoittaminen on väistämistä.
Kirjoittaminen on väistämistä siinä mielessä, että toisin kuin egomaanisimmat kirjailijamme Suomessa tuntuvat haluavan viestiä, kirjoittaminen ei ole oman erinomaisuuden tai edes oman aseman korostamista, vaan siitä luopumista. Tavallaan se on katumusta, luovuttamista, asettumista palvelukseen.
Olkootkin vanhanaikaista ja luutunutta, mutta minuun ovat voimakkaasti vaikuttaneet jo vuosia sitten Einojuhani Rautavaaran sanat käytössäolemisesta: säveltäjä asettuu käyttöön, käytettäväksi. Kukin mielessään voi toki miettiä, minkä tai kenen käyttöön, käytettäväksi Einojuhani, säveltäjä tai kirjoittaja oikeasti asettuu, mutta olisi mielestäni suunnatonta röyhkeyttä luulla taitojaan ja sitä, mikä lähestyy kun väistää, yhdeksi ja samaksi asiaksi. Toisaalta, ensimmäisen painottaminen ei yleensäkään näy tekstissä toisen eduksi: tällöin on vain hengetöntä taitoa, elotonta kylmää toistoa, koneen mekaniikkaa.
Palataan siihen, miksi epäilen sitä, että kirjoittaja todellisuudessa valitsisi lajinsa – tai kliseisesti: laji valitsisi kirjoittajan. Kumpikaan ei välttämättä – kaikkien kohdalla – pidä paikkaansa. Jos kirjoittamista harjoitteena tarkastellaan lähemmin, näyttää minusta enemmänkin siltä, että se, jonka käyttöön kirjoittaja ehkä asettuu, ohjaisi sitä, mikä ulkopuolisten silmissä näyttäytyy valintana. Tämä ”se” ei ole laji. Laji on muodon suhde muihin muotoihin ja lukijoiden käsityksiin muotojen samuuksista ja eroista. Kyse ei myöskään ole hölmöstä sisällön ja muodon välisestä erottelusta, vaan vaikeasti määrittyvästä sykkeestä sen piirissä, jonka käyttöön asetutaan. Ehkä ideat tai ajatukset ovat tämän sykkeen pintakuohua, en tiedä. Silti enemmänkin tämä ”se” on kuin jokin vääjäämätön vuoripuro, noro, jokin joka tulee ja näyttäytyy jos sille annetaan sen vaatima tila.
Tämän ajatuksen luulisi saavan nöyräksi kenet hyvänsä, sillä se liittyy myös muuhun tekemiseen kuin taiteeseen tai kirjoittamiseen. Toki jos on halua (ja halujahan egolla aina on), voi tuudittautua ajatukseen, että esimerkiksi kirjoittaminen olisi tämän suhteen erityisasemassa – koska se on pyhä toimitus, taidetta, ties mitä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö muilla ihmisen toiminnan osa-alueilla olisi vastaavia kokemuksia, kun ihminen asettuu harjoitteeseensa ja keskittyy.
Ylipäätään kysymykset, mitä minussa tapahtuu, kun kirjoitan, kun valmistan ruokaa, kun matkustan junalla, kun kävelen, kun puhun vieraalle ihmiselle jne. osoittavat, että näitä asioita tehdessämme emme useinkaan yhtäaikaisesti havainnoi mitä teemme, kuka tekee ja mihin tekemisemme kohdistuu. Nostan tämän seikan esiin, koska olen jokseenkin varma, että on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä asioita keskittyneesti, elävänsä hetkessä, pitävänsä siitä mitä he tekevät. Heidän puolestaan en voi tietenkään puhua heitä vastaan: ehkä he elävätkin, en vain ole varma tästä. Oma kokemukseni osoittaa toista. Omasta puolestani voin vain sanoa olevani aivan liian usein hajamieli, unessa, mieli repale ja muualla. Ja pelkään, etten ole ainoa lajiani.
”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 33–34.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti