Milloin teksti on valmis?

2000-luvun keskeinen muutos kirjallisuuskentässä on tapahtunut ennen muuta kustantamoiden asemien välillä. Jokin aika sitten Helsingin Sanomat uutisoi suuria kustantamoita rankkaamalla vallanvaihtumisesta: WSOY on romahtanut siinä missä Otava ja Teos ovat nousseet entistä enemmän esiin paitsi myytyjen kirjojen myös saatujen kirjallisuuspalkintojen ja -tunnustusten puolesta. Sopisi kuitenkin väittää, että jokainen vähänkään kaunokirjallisuutta Suomessa seurannut olisi jo aikapäiviä sitten huomannut paitsi tämän myös erityisesti pienkustantamoiden hiljalleen kasvavan vallan – ja sen, että esimerkiksi runouden suhteen suuret kustantamot tuntuvat olevan auttamatta nuoren polven tekemisiä jäljessä. Tämä on tosiasia, jota on toisteltu jo pitkään.

Tämän murroskauden merkitsemiseksi tai kiilaksi sopisi asettaa esimerkiksi julkaisukelpoisen tekstin muuttuneet kriteerit. Varsinainen kysymys kuuluu: milloin teksti on valmis? Kun kirjoittaja työstää tekstiä, useimpien kohdalla, näin väittäisin, pätee, että hän pyrkii saattamaan tekstin loppuun, kirjoittamaan valmiin kokonaisuuden, josta sitten neuvotella kustannussopimuksia ja jota sitten saattaa jakoon, yleiseen tilaan, muutaman, kymmenien, ehkä satojen lukijoiden luettavaksi. Kuitenkin kun kirjoittaja on saanut mielestään toimivan ja koherentin – sehän länsimaisen kirjallisuuskäsityksen eräs piintyneimmistä konventioista on, koherenssi, yhtenäisyys – tekstikokonaisuuden kasaan, useinkaan kustannusyhtiö ei katso tekstiä samalla tavalla kokonaisuutena. Se voi nähdä tekstissä puutteita, hiomattomuuksia, erheitä, ontumisia, jolloin kustannusyhtiön edustajan, tässä tapauksessa kustannustoimittajan tehtävä on osoittaa ne ja ajatella koko kuvaa: ajateltava sitä, että valmis teksti kirjoittajalle ei ole valmis teksti potentiaalisille lukijoille. ”Koko kuvan” näkökulma on tässä kuitenkin harhaanjohtava: ei ole mitään koko kuvaa ja kustannustoimittajakin on vain ihminen. On silti oletettavissa, että juuri tekemällä valinnan lukijakunnan mielihyvän ja omien henkilökohtaisten arvostelmiensa välillä edellisen eduksi hän tekee valtavan rohkean päätöksen, jossa erinomainenkin teksti saattaa päätyä roskakoriin tai vähän lohdullisemmassa tapauksessa aiempaa löysemmäksi.

Merkillepantavaa tässä on – ja tämä on syytä muistaa aina kun puhe on kustannusyhtiöstä, etenkin suurista – että kustantamot ovat lähtökohtaisesti kirjallisuuden jakelukanavia, joiden on selvitäkseen pysyttävä jaloillaan, so. tehtävä sen verran voittoa, että taloudellinen asema on turvattu. Helsingin Sanomien sinänsä ääliömäisen rankkauksen näkökulmasta WSOY ei esimerkiksi ole onnistunut tuomaan markkinoille riittävästi a) teoksia, jotka tavoittaisivat suuren lukijakunnan ja b) teoksia, joiden ansiot miellyttäisivät palkintoraateja. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että kustannustoimittajan ja laajemmin kustannusyhtiön ja kirjoittajan välinen yhteistyö nojaa siihen, että kirjoittaja myy tekstinsä yhtiölle, joka vastavuoroisesti kannustaa kirjoittajaa muokkaamaan tekstistään tietynlainen. Pyyteettömän oloinen kustannustoimittajan työ näyttääkin tässä todelliset hampaansa: hänen on päätettävä, onko jostakin tekstikokonaisuudesta johonkin, sopiiko se kustantamon profiiliin, tuleeko se myymään tai onko se riittävän ansiokas, että se vastaisi erinäisten palkintoraatien käsityksiin hyvistä teoksista. Tässä, kuin takakautta, hänen päätöksiinsä vaikuttavat sittenkin henkilökohtaiset käsitykset (jotka liukevat ammatillisiin käsityksiin) siitä, miten hyvä teksti suhteutuu tiettynä historiallisena aikana tiettyyn historialliseen todellisuuteen. Muistamme esimerkiksi, että James Joycen teokset olivat hänen elinaikanaan hyvin marginaalisia ja Ulysseskin (1922) kohtasi paljon vastustusta kustantamoissa.

Tässä vaiheessa koko kysymys siitä, mikä valmis teksti on, on jo asettunut mielenkiintoiseen valoon. Jos ajatusleikinomaisesti ajatellaan, että teksti on valmis sitten kun se kustannustoimittajan näkökulmasta näyttää esimerkiksi siltä, että se voisi miellyttää mahdollisimman monia lukijoita tai kun se muodoltaan vastaa kustannustoimittajan käsitystä hyvästä romaanista tai runokokoelmasta. Muistetaan kuitenkin, että tämä on ajatusleikki ja osin yksipuolinen sellainen. Kuinka nimittäin on kirjoittajan laita? Hän on kuukausien, ehkä vuosienkin pyrintöjen jälkeen halukas saamaan tekstin vihdoin ”valmiiksi”, tai oikeammin painetuksi kappaleeksi, jotta hän voi siirtyä eteenpäin. Hän voi vastustaa kustannustoimittajan ehdotuksia, mutta hän voi myös nöyrtyä niihin tai pitää niitä ihan oikeasti rakentavia. Ja sitä ne voivat ollakin.

Ei ole kuitenkaan sanottu, että teksti tulisi koskaan valmiiksi. Tämä ei johda ajatukseen, että tekstejä ei tarvitsisi hioa loppuunsa tai että aivan kaikki tulisi julkaista, mutta se johtaa kylläkin siihen, että on keinotekoista mieltää teksti valmiiksi. Se on aina keinotekoista. Kirjoittajan toimessa yhdistyy kuitenkin kiintoisalla tavalla itsekäs tarve tehdä asioita ja toisaalta tarve palvella yhteisöä taiteen keinoin. Jälkimmäinen on joiltain osin utooppisempi näkökulma, mutta nähdäkseni se on lähes poikkeuksetta läsnä taiteentekemiseessä – ja jo siinä, että teksteillä on itsenäiset, tekijästä riippumattomat muotonsa, joihin on sisällytetty käsitys tietynlaisesta lukijasta; muoto on täynnä kutsuja lukijalle ymmärtää, lähestyä tekstiä.

Vanha dilemma kuuluukin: pitäisikö yrittää miellyttää mahdollisimman monia vai vain muutamaa? Suomessa runous ei kokoelmina myy kovinkaan paljon, vaikka runo kuuluu elävän erityisesti tapahtumien muodossa nousukauttaan. Ei anneta sen häiritä. Joku selvästi tarvitsee runoutta. Joku selvästi pitää sen lukemisesta. Olkootkin, että kokoelman myynti pyörisi siinä muutaman kymmenen ja muutaman sadan välimaastossa. Samaan aikaan kun suuret kustantamot työntävät markkinoille muutamien kirjoittajiensa tekstejä lähes vuosittain, tekstejä jotka voivat olla hyvinkin kuin mikrosäteilytettyä apetta itsensä kulttuuri-ihmisiksi mieltävälle väelle – ravintoarvoiltaan ja vitamiineiltaan köyhää, tyhjää massaa jolla täyttää vatsa – toisaalla muutama hassu kirjoittajanalku yrittää vuosikausien ajan saada tekstejään esiin siinä jatkuvasti epäonnistuen, vaikka joku kirjoittajanalun puolituttu olisikin lukenut tekstit ja pitäisi niitä parhaana Suomessa julkaistuna runoutena. Silti kustannussopimusta ei heru.

Esitetään siis ratkaisuehdotus vanhaan dilemmaan: ei ole tarpeen tehdä valintaa monen ja muutaman välillä, vaan ainoastaan tehdä. Tehdä, kirjoittaa, luonnostella, puurtaa, kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa, viimeistellä. Tekstien maailmassa ainakin minua miellyttää ajatuksen tasolla enemmän rehellinenkin epäonnistuminen kuin täydellinen onnistuminen. Aina ei voi onnistua. Tai oikeastaan: koskaan ei voi onnistua. Aina joku löytää tekstistä moitteen paikan, aina joku löytää tekstistä elementin joka ei vastaa hänen käsitystään hyvästä. Samalla tarvitaan tämän myöntämistä myös kustannusmaailman suunnalta: sen on enemmänkin taattava kulttuurielämän diversiteetti kuin varmat palkinnot ja taatut lukijakunnat – mikä on tietysti haastavaa todellisuudessa, jossa toiminnan jatkumisen edellytyksenä on edes jonkinlainen voitonteko. Näitä ajatuksia silloittamaan tarvitaan puolestaan väkeä, jonka turvin murtaa vakiintunutta käsitystä tietyntyyppisestä tekstistä, käsitystä isojen kustantamoiden teksteistä ”oikeana kirjallisuutena” ja erityisesti käsitystä pienkustantamon teksteistä harrastelijateksteinä. Jokainen muitakin kirjallisuuskanavia kuin ummehtuneen HS:n kulttuuriosaston komentoja seuraava ymmärtää, että korostamalla jälkimmäistä – kuten HS teki –, siis että pienkustantamoiden kirjallisuus ei ole oikeaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta, korostetaan vain omaa jälkeenjääneisyyttä. Samalla on pyrittävä murtamaan itse asiassa koko kirjallisuuskenttää kaikkinensa: on päästävä kirjailijakulteista, rankinglistoista, kirjallisuuspalkinnoista ja etenkin markkinavetoisesta kirjakauppatodellisuudesta. Viime kädessä taide on ihmisiä ja ihmisten elämyksiä varten. Se ei ole apetta.

Tiedän teoksia, jotka ovat enemmän marginaalissa kuin marginaali, joita vain harva kymmen on kuullut ja joku joukosta on huomannut, että tämä nimenomainen teos konkreettisesti pelasti hänen elämänsä. Tästä juuri on kyse. Kotimaisen musiikin saralla tilanne on jossain määrin paljon parempi: levytetyn musiikin kustannukset ovat jo sen verran alhaiset että omaa musiikkia on suhteellisen yksinkertaista saada esiin, jos vain löytää tarvittavia jakelukanavia. Tiedän musiikkiteoksia, jotka on tyrmätty arvosteluissa täysin, mutta jotka koen pelastaneen oman elämäni, antaneen elämässäni pyörittelemiin kysymyksiin vastauksia esteettisen alueella, jolle arvostelumenestykset tai ”isot artistit” eivät ole edes päässeet.

Tämä ei tarkoita, että taide pitäisi vapauttaa täydellisesti, tekijänoikeuksista pitäisi luopua ja kaikille olisi tarjolla kaikkea. Se ei luo moninaisuutta. Sen sijaan pidän selvänä, että itseään kirjoittajina tai taiteentekijöinä pitäville olisi olemassa jokin taloudellinen turva, joka kuitenkin sallisi enemmän kuin rajoittaisi. Tietenkään pienet puhdetyöt eivät tekisi kenellekään pahaa, mutta kyse on myös ajankäytöstä: taiteentekeminen vaatii aikaa ja joskus kirjoittaja joutuu antautumaan täydelliseen taloudelliseen epävarmuuteen kirjoittamisenpakkonsa tähden. Tämä ei ole kuitenkaan olennaisin kysymys. Olennaisinta on, mitä tapahtuu tekstin käsittämiselle.

Mikä teksti on? Kenelle se on tarkoitettu? Missä tekstejä voi lukea? Miten tekstejä saa esille? Tekstien vapauttamisessa on päästy viime vuosikymmeninä jo pidemmälle. Siitä huolimatta, että väki lukee tänä päivänä yhä enemmän tekstejä verkosta ja vaikuttuu niistä, on suurempi ongelma painetun materiaalin levittäminen ja yksinkertainen saatavuus. Luonnollisesti jokainen voi kirjoittaa romaanin ja maksaa itse sen tarvepainatuskulut ja levittää tekstejään itse, mutta tässä, hyvin nopeasti, törmätään olennaiseen muuriin. Internetissä mainostaminen on täysin tuhoontuomittua toimintaa, eikä useinkaan internetistä ladattava materiaali edes tunnu todelliselta, pdf-tiedostoja on helppo selata, pieraista päälle ja jatkaa sitten uutissivun selailua. Moneus synnyttää välinpitämättömyyttä: moneus pakottaa meidät siihen. Ja silti monet tekstit ovat niin hajallaan, että ilman hyvää verkostoitumista, yksilön näkökulmasta tärkeitäkään tekstejä ei koskaan tavoiteta. Siinä mielessä ensiarvoisen tärkeää erityisesti internetissä on, että yksikin kirjoittaja viittaa toisen kirjottajan tekstiin, josta hän on mielestään saanut jotain. Siinä hän tekee palvelusta paitsi toiselle kirjoittajalle myös jokaiselle ”omalle” lukijalleen, joka luultavasti pyörii vain omien suosikkisivujensa ääressä – paremman puutteessa.

Teksti kuitenkin merkkijononakin liikkuu, muuttaa muotoaan, kokee uusia tulemisia, menee matkoihinsa, mailleen. Serveri kaatuu, blogi poistetaan, lehti myydään loppuun. Samalla on tunnistettava, että tekstiin liittyvä arvokkuus saattaa ilmaantua tekstiin vasta vaivannäön kautta. Siksi on hyvä, että jotkut tekstit eivät ole vain klikkauksen tai rahatukun ojennuksen päässä. Se tietysti myös hankaloittaa ja erottaa lukijaa entisestään tekstistä – ja jos lukija on laiska hän ei koskaan näe vaivaa, vaan siirtyy eteenpäin, paremman puutteessa. Silti tämä on myös tekstin luonnossa: se sulaa lukijaan jo silloin kun se ei ole saatavilla. Jo silloin se toimii eräänlaisena lukijan kouluttajana, joka opastaa lukijaa itsekurin, uhrin, ryhdikkyyden ja vaivannäön opetuksissa. Ja voihan olla, että vasta silloin, tämän puurtamisen jälkeen teksti voi avautua lukijalle. Ehkä sitä ei oltu hänelle aiemmin, vaivannäöttä edes tarkoitettu.

Käytännön tasollakin tämä tarkoittaa, ettei teksti tule valmiiksi sillä, että kustannustoimittaja tekee päätöksen ”nyt se on valmis” ja teksti painetaan kirjaksi. Takeltelu ja tökkiminen, rakenteelliset vajaavaisuudet, kömpelö kieli ja vastaava... ne voivat olla myös seurausta siitä, että lukija ja teksti eivät pääse samalle aaltopituudelle, ja yleensä se on lukija, joka ei suostu hyväksymään tekstin kaikkia ulottuvuuksia. Tämä ei tarkoita, että meillä ei tulisi olla viihdekirjallisuutta, jota osa kulttuuriväestä pitää huonona, laimeana ja apeana ja joka silti nostetaan palkintoehdokkaiksi: tällaisissa tapauksissa kyse on enemmänkin siitä, että palkinnot pitäisi hävittää, sillä ne luovat illuusioita paremmuudesta.

Paremmuutta, objektiivista paremmuutta ei ole. On vain tekstejä, joihin reagoidaan eri tavoin. Yksi pitää, toinen mässyttää sitä appeena, kolmas vihaa sydämestään. Tämä tulkinnan moninaisuus meidän on tunnustettava. Emme voi mennä markkinoiden ehdoilla – tässäkään asiassa. On aika nostaa kadotetut mestariteokset esille. Ja etenkin: on aika antaa niille tekijöille henkilökohtaista palautetta, syyn jatkaa tekemisiään, joiden tekemisistä on vaikuttunut. Siksipä teen tämän tekstin kohdalla poikkeuksen ja päätän sen henkilökohtaiseen kehotukseen lukijalle: valitse yksi tai useampi taiteentekijä, jonka tekemisistä olet vaikuttunut, etsi hänen (tai hänen edustajansa) yhteystiedot, mieluiten sähköposti tms., ja lähetä hänelle viesti, jossa kerrot tuntemuksistasi ja annat hänelle palautetta, sillä sitä taiteentekijät eivät saa koskaan liikaa. Palaute auttaa heitä jaksamaan. Osta hänen kirjansa jos et ole vielä ostanut. Jos tapaat hänet kadulla tai tapahtumassa, pyri rohkeasti suoraan kontaktiin. Naamioiden ja roolien takana on epävarmoja ihmisiä.