Jos katsoo Jon Turteltaubin Instinct-elokuvaa (1999) Daniel Quinnin alkuperäisromaania Ishmael vasten, päällisin puolin ainoa yhteinen nimittäjä näyttää olevan se, että molemmissa on gorilla. Quinnin romaani kertoi kieltämättä melko yksiulotteisesti ihmisestä, joka hakeutuu gorillan oppilaaksi. Ishmael ei ole mitään erityisen taidokas kaunokirjallinen näyte, mutta sen syvyys piilee sen sanomassa. Filosofisen oppikirjan tai pamfletin muotoon saatettuna sen voima olisi paljon heikompi. Tavallaan Quinn kuitenkin lainaa rekisterinsä sokraattisesta dialogismista, jossa itsestään ja maailmastaan varma oleva yksilö joutuu luopumaan illuusioistaan, kun opponentti paljastaa ne heikoin argumentein, uskomusten ja suoranaisten valheiden ylläpidettäviksi.
Entä Instinct? Turteltaubin elokuva on Hollywood-mittakaavan, sinänsä ihan viihdyttävä elokuva, joka kertoo Afrikasta Amerikkaan tuodun viidakkoon vuosiksi kadonneen antropologin tarinan. Ethan Powell (Anthony Hopkins) on nähtävästi tappanut Ruandassa useamman ihmisen ja vaiennut sitten täysin. Nuori uraohjus Theo Caulder (Cuba Gooding Jr.) alkaa tehdä hänestä psykologista profiilia, mutta kuten näissä elokuvissa yleensäkin, hän joutuu pian huomaamaan, että tehtävä ei ole niin helppo ja pelissä on hänen oma identiteettinsä.
On siis täysin arvattavaa, että tämä villiintynyt antropologi alkaa hiljalleen avautua. Hän alkaa pian puhua, ja seuraavassa hetkessä hän ryhtyykin jo kyseenalaistamaan Caulderin arvoja. Ishmaelissa keskeistä oli sen sinänsä melko moniaalle levittäytyvä, ekoanarkistinen näkemys ottaja-yhteiskuntien väkivaltaisesta luonteesta ja niiden sisäistymisestä jokaisen ihmisen elämään, elämäntapavalintoihin ja käytäntöihin. Poleemisesti Quinnin romaani asetti ottajia vastaan jättäjät, joille oleminen oli omistamista tärkeämpää (ks. aiheesta lisää esim. aiempi esseeni).
Kuten arvata saattaa Instinct ei yllä lähellekään näin pitkälle. Se kyllä mainitsee ottajat ja liittää ne kaiken kontrolloimiseen. Tätä korostaa antropologin ranteisiin ja nilkkoihin kytketyt kahleet ja vankila, jossa koko elokuva käytännössä tapahtuu. Häkkejä, kahleita, vartijoita. Yhteisöjen luonteesta, jota Ishmaelissa käsiteltiin paljon, Instinct vaikenee lähes tyystin. Siinä sommitellaan kuitenkin perheen ja vankilayhteisön kaltaisia yhteisöjä, joista ensimmäinen muodostuu siitä, että Powell on elänyt ihmisenä gorillojen keskellä kuukausikaupalla, toinen hahmottuu vahvemman oikeuteen perustuvana muodostelmana. Vankila on täyteen ahdettu ja henkilökunta pyrkii väkivallalla pitämään yllä kuria ja järjestystä. Suljetun osaston vangeille se jakaa päivittäin kullekin kortin, ja herttaässän saanut pääsee hetkeksi ulkoilmaan, kuljeskelemaan pienelle suljetulle pihalle. Vahinko vain, ennen kuin onnekas pääsee ulkoilmaan, kaikki vangit pääsevät jaloittelemaan jolloin eräs isokokoisista vangeista rökittää muita saadakseen itselleen herttaässän. Tässä elokuva näyttää haluavan korostaa, että tällaista on elämä muuallakin – vahinko vain, se ei oikeasti vähääkään näytä, millaista elämä ulkopuolella on. Ja ennen kaikkea: kulutus, jota Ishmael kritisoi kiivaasti, on elokuvassa asia, josta vaietaan täysin.
Sen sijaan Instinct korostaa vapautta, mitäpä muuta. Vankilamiljöön yhteydessä se sallii katsojalle hetken eskapistista haaveilua – sitä samaa, jota on lähes jokaisessa amerikkalaisessa elokuvassa nykyisin: älä muuta elämäntapaasi, sinun ei tarvitse luopua mistään, voit haaveilla hetkisen samastumalla tämän elokuvan henkilöihin. Mutta kuka oikeasti nielee varteenotettavana tai edes haaveiltavana sen, että yksittäinen ihminen eläisi onnellisena gorillojen laumassa? Tällaista katsojan ja aiempien yhteiskuntien halveeraamista voikin kehitellä vain banaali amerikkalainen käsikirjoituskoneisto. Jättäjien yhteiskunnathan olivat keräilijöiden yhteiskuntia, joita oli Quinnin romaanin mukaan olemassa myös tässä ajassa, alkuperäisheimojen keskuudessa. Samalla jättäjät olivat eräänlainen stimulantti, tai utooppinen avaruus, joka näytti kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella elämisen mahdollisuuksia. Ja tämän kaiken elokuva banalisoi tuhoamalla kaikki ne nyanssit, joita kirjassa oli ja asettamalla tilalle kaiken kattavan kapitalistisen maailman monoliitin, jossa mitään monimuotoisuutta ei ole – ja sitä vastaan gorillojen ihanan yhdyskunnan syvällä Ruandan viidakoissa. On ihmisiä, jotka ovat omaksuneet kapitalismin, ja on villieläimiä. Kumpaanhan on sitten helpompi samastua?
Tämä on myös eräs syy, miksi Quinnin romaanin radikaalit ainekset, oikeastaan koko sisältö, jossa länsimainen elämäntapa kyseenalaistettiin vahvoin argumentein melko kattavasti, typistyy elokuvassa lähinnä perheen vaalimisen tärkeydeksi ja mikä kammottavampaa, uskallukseksi seistä ilman suojaa sateessa. Caulder jatkaa uraohjuksena, ajelee puku päällä autollaan ja siirtyy profiloinnista toiseen. Luonnollisesti elokuva, jonka on tuottanut kapitalistista yhteiskuntaa ylläpitävä koneisto, ei voi esittää liian vahvoja argumentteja tätä koneistoa vastaan. Toivo auttaa ihmisiä jaksamaan, heräämään aamulla töihin, käymään kaupassa, kuluttamaan – toivo ylläpitää tätä järjestelmää, koska se saa ihmiset ponnistelemaan kapitalistisessa järjestelmässä, jotta nämä joidenkin ihanteiden mukaan voisivat, myöhemmin hiukan hellittää. Kovalla (palkka)työllä syntyy siis toisenlaisen elämän potentia, joka ei koskaan aktuaalistu, koska järjestelmän rakenne ei salli sitä. Se sallii haaveilun niin kauan kuin haaveilu edesauttaa järjestelmää – mutta kun haaveilu muuttuu käytännön toimiksi, ilmaantuvat viimeistään kontrollielimet, sosiaalinen paine, laki ja tottumus. Tämän tiimoilta Instinct tulee kuitenkin paljastaneeksi itsessään järjestelmän sisäisen erån, lohkeaman: koska elokuva niin itsepintaisesti haluaa ohjata katsojan haaveilemaan korostamalla pamppuja, kahleita ja telkiä ihmisen ei-vapauden metaforana, se tekee tästä niin itsestään selvää, että huomio kääntyy väistämättä toisaalle, nimittäin ihmisten kasvoihin.
On jollain tapaa uskomatonta, että juuri Instinctin henkilöiden liian selvät ja rajatut kasvot voivat edistää järjestelmän purkautumista enemmän kuin yhtään mikään, mitä elokuvassa sanotaan. Uskomattomin on kohtaus, jossa Caulderin poskessa olevaa pienenpientä haavaa puhdistetaan – aiemmin päivällä Bowell on teipannut hänen suunsa ja saanut hänet paljastamaan, että kuristamalla ja viemällä "hänen vapautensa" Bowell on tosiasiassa vienyt Caulderilta tämän illuusiot. Bowellin tyttären paikatessa Caulderia kotonaan, Caulder selittää tohkeissaan, ettei hän koskaan lopeta. Huolimatta säröstä naamiossaan Caulder ei koskaan lopeta, ei koskaan lakkaa olemasta ottaja. Niin Instinct tulee korostaneeksi sitä, ettei se, mikään saman koneiston tuottama elokuva, tai näissä kuvattu hahmo voi koskaan irrottautua tästä järjestelmästä. Mutta katsoja voi. Katsojalla on etäisyys, hän näkee kaukaa tämän mielettömyyden, särön, egomaanisen hulluuden kapitalistin silmissä, ja hänessä alkaa kuohua, hän alkaa kyllästyä, hän alkaa hiipua – ja kun tämä liike alkaa, ei pelkkä sateessa seisominen enää riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti