torstaina, elokuuta 20, 2009

Puute ja tasapaino

Timo Hännikäinen nousi viime kevättalvella median parrasvaloihin hetkeksi aikaa pamfletillaan Ilman (2009). Ainakin median ja monet feministit Hännikäinen sai takajaloilleen, sillä huonomuistiset ja valikoivat joukkotiedotusvälineet muistivat Hännikäisen vaatineen kirjassa mm. julkisia bordelleja ja naisille yleistä seksuaalivelvollisuutta (siinä missä suomalaisilla miehillä on yleinen asevelvollisuus). Yksiulotteistava vallankäyttö aktuaalistui jälleen. Unohdettiin, että osa esityksestä oli pitkälti myös provosointia ja Ilman niputti yhteen paljon tärkeämpiäkin huomioita.
Hännikäisen pamfletin keskeinen ideologinen kritiikki kohdistui 60-lukulaiseen seksuaaliemansipaatioon, joka yhden tarinalinjan vietävänä on johtanut yhteiskuntamme läpipornoistumiseen. Seksuaalinen kilpailu individualistisessa kulttuurissa on yhä tavallisempaa, ja pornografian merkitys yhä suurempi sekä pedagogisena kuvastona että taloudellisena mahdollisuutena. Läpipornoistumisen allekirjoittavat yhteiskunnassa varmasti hyvin monet, mutta, hämmentävää kyllä, monikaan ei pariutumisensa suhteen koe sitä minkäänlaisena ongelmana: ongelma pornosta tulee, kun se joutuu lasten ja nuorten käsiin - iljettävää porno on lähinnä aikamiespoikien ja muuten yksinäisten miesten tietokoneella tai DVD-soittimessa. Kun kaupalliset tiedotusvälineet lanseeraavat yhä uusia seksioppaita, joissa erotiikkaa haetaan yhä useammin myös pornografian puolelta, se on kiehtovaa, eksoottista, ja nostaa esiin yhä uusia julkkiksia.
Olin lukenut Hännikäisen edellisen esseekokoelman (Taantumuksellisen uskontunnustus) ennen Ilman-pamfletin julkaisua ja mediasta lukemani perusteella petyin mieheen: aivan kuin sinänsä kelvollista ajattelua esittänyt nuori mies olisi taantunut seksinnälkäiseksi, vihaiseksi mieheksi, joka narsistisesti esittelee omia puutteitaan. Ilman-pamfletin lukeminen kuitenkin edellyttää kirjoittavan ruumiin analyysia. En tunne Hännikäistä ihmisenä, enkä näe mitään syytä tutustua häneen median välityksellä - riittää, että tunnen hänen kirjoittavan ruumiinsa, joka on Ilman-pamfletin muotoa. Ruumis kaikkine avuineen ja puutteineen on olemassa pamfletin sivuilla, kannanottoina, valituksena, suuntina edetä.
Ilman onnistuu jollain hyvin oudolla tavalla toimimaan lukijan viettelijänä, eräänlaisena kirjallisena soidinmenona, jossa lukija haluaisi vietävästi pornoistaa kirjoittavan ruumiin, tehdä hänestä seksiobjektin itselleen. Jos seksin suhteen aletaan asettelemaan objekteja, päädytään hyvin nopeasti tilanteeseen, jossa omia haaveita, haluja ja himoja projisoidaan toiseen: tämä projisointi jättää tuntevan ruumiin, asetetun objektin ja sen vaitiolon, todellisuudessa huomiotta. Seksiobjekteilla operoiva, pornoistava ajattelu on sokeaa onaniaa.
Hännikäisen pamfletti ei yksin tyydy esittelemään sitä, kuinka yksittäinen kirjoittava ruumis ei ole ollut seksisuhteissa vuosikausiin tai kuinka pornoistunut kulttuuri tuottaa seksuaalisia väliinputoajia, jotka sotatantereeksi muuttuneessa sosiaalisessa elämässä jäävät ilman, siinä missä tuhannet kevytmielet iskevät partnereita käytännössä joka ilta. Eräs selvä kertomuslinja, jota Hännikäinen kuljettaa esseekokoelmansa lävitse, on pornon muodonmuutos kapinallisesta, erilaisuutta, tavallisuutta ja vapautuneisuutta korostavasta, avoimesta nautiskelusta 90-00-lukulaiseen alien-pornoon, joka on mahdollisimman kaukana ns. tavallisista ihmisistä. Seksuaaliemansipaation eräästä tärkeästä ilmentymästä on tullut siis homogeenisyyden fasistista teatteria, jossa koomiset sivuhahmot jäävät ilman ja lihaksikkaat, tatuoidut miehet saavat mitä älyttömimmissä paikoissa naisia, jotka hädin tuskin muistuttavat naisia kaiken sen meikki-, vetyperoksidi-, botox- ja silikonikerroksen alla. Tämän päivän pornosta on niinikään leikki kaukana: se on niin kylmän laskelmoitua myös asentojärjestystensä puolesta, että vain hullu puhuisi pornon kohdalla emootioista. Suurin paradoksi onkin, että pornografiassa yritetään maksimoida nautinto ilmeillä, eleillä ja asennoilla, mutta kauas paistaa, että porno on peli, jota pelataan niin älyllisesti kuin peliä voidaan pelata.
Omalla tavallaan Hännikäisen pamfletti on jopa koskettava. Sehän kertoo väliinputoajista, jotka ovat juuri noita tavallisia ihmisiä. Pamfletin heikkous kuitenkin on, että kirjoittava ruumis on liian tavallinen erityisesti sen vuoksi, että se on yrittänyt vokotella partnereita ympäristöissä, jotka ovat kaikkein ilmeisimpiä iskupaikkoja: baareissa. Entä ne olennot, jotka eivät syystä tai toisessa baareissa käy? Vaikka Hännikäinen ehdottaa, että pariutumisia tulisi mahdollistaa myös sinänsä hyvin tavallisissa paikoissa - kirjastoissa, kaupoissa, puistoissa - ja hyvin avoimesti, jää tämä huomio sinänsä irralliseksi, koska siltä puuttuu kirjoittavan ruumiin kokemus. Voi tietenkin olla, että ruumis joka on nähnyt jäävänsä ilman, on kokenut enemmän kuin ruumis joka ei ole koskaan ollutkaan näkyvillä. Yhtä kaikki on surullista, että Hännikäisen kirjoittava ruumis hukuttaa tämän vuoksi seksinnälkänsä pornoon, viinaan ja kirjoittamiseen. Mikä olisi apeampaa kuin kirjoittaminen työnä, viina ja porno huvina?
Sinänsä tämä jo valmiiksi yksiulotteistunut yhtälö ottaa itsestäänselvänä olettamuksen, että selibaatti, johon ihminen on pakotettu, on kurjuutta josta on ponnisteltava kaikin keinoin pois. Kuka kirjoittaisi pamfletin vapaaehtoisesta selibaatista ja sen autuudesta? Entä kuka uskoisi pamfletin kirjoittajaa? Hännikäiselle selibaatti on kuitenkin kieroutuneisuuden muoto, minkä vuoksi hän sivuuttaa sen mahdollisen henkisen ulottuvuuden. Vuosisatojen saatossa on kuitenkin elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet tietoisesti ilman seksiä, tavoitellakseen korkeampaa pyhyyttä. Kenties Hännikäisen kirjoittava ruumis ei ymmärrä, että viha jota selibaatti hänessä synnyttää on todellisuudessa seksuaalienergiaa. Eikö seksuaalienergian tietoinen kanavointi pikemminkin kasvata ihmistä, irrota häntä perustarpeiden liiallisesta toistamisesta? Emmekö me tulisi toimeen vähemmälläkin kuin päivittäisellä runkkausrupeamalla? Siksi onkin ongelma, että Hännikäisen kirjoittava ruumis paljastuu kulttuurinsa lapseksi: se janoaa osaksi kulttuuria, jonka kokee sairaaksi, kulttuuriin joka sanoo, että seksuaalisuudesta kieltäytyminen johtaa patologioihin ja tukahtuneisiin tunteisiin ja edelleen väkivaltaan. Se voi tosiasiassa johtaa niihinkin, mutta myös muualle. En usko, että kenenkään oman seksuaalienergian kärsivällinen työstäminen tekisi kenellekään suoranaista pahaa pitkällä tähtäimellä. Mahdollisesti se hyödyttäisi huomattavastikin yksin henkistä kehitystä. Vaikka esimerkiksi joogafilosofiassa tunnetaan käsite brahmacharya, pidättäytyminen, meillä se koetaan lähes järjettömänä. Miksi kukaan kieltäytyisi nautinnosta? Seksuaalienergian jopa monien silmissä mieletön tuhlaaminen taas tuntuu yhtä mielekkäältä kuin kuluttaminen. Pidättäytyminen - osittainen, ei absoluuttinen - voi kuitenkin olla tie siihen kulttuurivallankumoukseen, jossa vastuullisuus - Hännikäisen peräänkuuluttama hyve - saisi arvonpalautuksen, myös makuuhuoneissa.
Oli miten oli, Hännikäisen pamfletin ongelma on sen kaksinaisessa luonteessa: toisaalta se yrittää kritisoida nykyistä seksuaalisuutta ylikorostavaa kulttuuria, toisaalta se tukee tuon kulttuurin olemassaoloa pitämällä taas yhden narisevan monologin seksistä. Jälkimmäinen tarkoittaa, kuinka sen sijaan että siirtäisimme huomiotamme "karkeista" tarpeista "hienovaraisempiin", päädymme jauhamaan edellisistä. Kirjoittavan ruumiin ongelma onkin selvä utopiattomuus: hän haluaa vain porvarillisen elämän, ei muuta. Ihmisen muuntaminen, jalostaminen, ei kiinnosta häntä. Hän on täydellisen immanentti, tekisi mieli jopa sanoa, sieluton. Hänen ihmisensä on tarpeilleen elävä, hyväntahtoinen, mutta pahanluontoinen hölmö, jolla ei ole halua tai kiinnostusta muuttua millään tavalla sielullisesti.
Tarkoituksenani ei ole sanoa, että seksuaalisuudessa kaiken painon tulisi olla energian sublimoimisessa - siitä ei vain tällä hetkellä puhuta yhtään. Siksi onkin kiinnostavaa, mutta toisaalta hyvin näköalatonta, että Hännikäisen kirjoittava ruumis sulkee sublimaation lajeina sisäänsä vain kirjoittamisen ja urheilun. Sanallakaan hän ei mainitse henkisiä perinteitä, joissa henkisen kilvoittelun ja seksuaalivietin tietoisen vähentämisen välisestä yhteydestä on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Hännikäisellä sublimaatiokeinojen välillä ei ole olemassa laatueroja.
Toistan vielä kerran: seksuaalienergian kanavoimisella ei välttämättä pyritä seksuaalisuuden poistamiseen, vaan sen kulttuurisen merkityksen suhteuttamiseen: jonkinlaista askeesia harjoittava voi saada ja antaa hyvää seksiä, kun taas seksuaalisuuteensa liikaa käpertynyt voi hioa tunnerepertuaaria, poistaa kokemisen syvyyttä, arkistaa ja laimentaa seksuaalisuutta. Pidättäytyminen muuntaa siis ihmisen kiinnostuksenkohteita (ja katso! naisistakin tulee ihmisiä, naisia, eikä vain seksiobjekteja) ja elämisen mieltä. On luonnollista, että tämä aiheuttaa joissakuissa pelkoa ja kateutta. Siksi onkin hyvä, että Hännikäisen kirjoittava ruumis tunnustaa tämän, se kun on jo puoli voittoa:
"Tunnen sellaisia ihmisiä, joilla ei käytännössä ole romanttis-eroottisia seikkailuja vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja jotka eivät vaikuta mitenkään tyytymättömiltä elämäänsä. He eivät myöskään näytä etsivän seksille korviketoimintoja. En tiedä, mikä heidän salaisuutensa on; kenties heidän sukupuoliviettinsä on laimeampi tai psykologinen rakenteensa erilainen kuin muilla, tai sitten he ovat vain tyynen kuulaasti päätelleet, ettei viettelypeliin heittäytyminen todellakaan ole vaivan arvoista. En usko, että he ovat seksuaalisesti kylmiä; jos tilaisuus seksiin tarjoutuu, he varmasti tarttuvat siihen ja suhtautuvat siihen mukavana bonuksena, mutteivät turhaudu vaikkei niin kävisikään. He ovat vapaimmat yksilöt, joita seksin kyllästämästä kulttuuristamme löytyy ja heidän sisäinen tasapainonsa on kadehdittavaa." (2009,56.)

8 kommenttia:

Satunnaisuus kirjoitti...

Tänään on erittäin hyvien tekstien päivä: jo kolmas pysäyttävä postaus. Mainio uudelleenarviointi Hännikäisestä, voisi koittaa lukea miehen jomman kumman kirjan.

Henri Antikainen kirjoitti...

Tärkeä näkökulma tärkeään aiheeseen. Itselläni oli pamflettia lukiessani usein tunne, ikään kuin sisin ja tärkein, itse asia, jäisi sanomatta, hohkamaan rivien tai oikeastaan taustalla olevan elävän kokijan lausumattomasta maailmasta, mahdollisuutena, jota ei tuoda esiin – jos näin on, niin miksi? Mitä kertookaan ajastamme, että Hännikäisen kaltainen runoilija, epäilemättä herkkä ja sielullinen olento, on ”aikansa lapsi”, sisäistänyt kritisoimansa kulttuurin läpikotaisin, oman tietoisuutensa hahmottavan osan perustaksi, ja ”janoaa osaksi kulttuuria, jonka kokee sairaaksi, kulttuuriin joka sanoo, että seksuaalisuudesta kieltäytyminen johtaa patologioihin ja tukahtuneisiin tunteisiin ja edelleen väkivaltaan”?

Toisaalta, myös ilmentämisellä on ansionsa, sillä että tuo ongelmia esiin mahdollisilla "yksiulotteisilla yhtälöillä", henkimällä ongelmakenttää itse, rehellisesti.

Vaikka olen samaa mieltä kanssasi oikeastaan kaikesta, en voi olla tuntematta tiettyä empatiaa Hännikäistä ja hänen karkeitakin puoliaan kohtaan. Hieman sopivasti tulkiten Hännikäinen on varsin sympaattinen julkisuuden hahmo, joka on laittanut itsensä likoon tuodakseen ajatuksia esiin valtakulttuurissa, sympaattinen puutteistaan ja mahdollisesta porvarillisuudestaan huolimatta, tai ehkä jopa niistä osittain johtuen. Tiedättekö, vähän niin kuin joku, jonka lauseista kuultaa kärsimys ja yksinäisyys, toisinaan myös tietty pakon ja arkuuden sanelema egoa suojaava ilkeys ja karkeus...

Vai mitä pitäisi ajatella miehestä, joka on bordellivisioiden ohella kirjoittanut tällaisiakin säkeitä:

”Edessä bussissa ohuita takaraivoja
jotka kätkevät sivistyksen: niin suuren
tukahdutetun hellyyden, ihmettelen mikseivät sodat
ole tuhoisampia.

Ihmistä ei lueta niin kuin arabiaa.
Pitää nähdä kasvot tietääkseen mitä sanomalehdellä kätketään
puoli kahdeksalta aamulla

olen vaiti, vanhin kieli jota opiskelen,
jota en osaa.”

Istun vastapäätä, 2002, WSOY

Polaris Koi kirjoitti...

Syvästä seksuaalisuudesta pitäis todellakin kirjoittaa enemmän, ja tässä tekstissä sie näytätkin ottaneen sen tehtäväksesi vaivihkaa. Hienoa, hienoa!

Mika kirjoitti...

Tässäkin on vaikea hioa universaaleja normeja seksuaalisuudelle subjektiivisten kokemusten pohjalta. Ongelmana ei mielestäni ole niinkään kulttuurin erotisoituminen tai pornoistuminen, vaan erotiikan ja ruumiillisuuden spektaakkeliluonne kapitalismissa: moneuden ja erojen sijaan kaiken kokeminen abstraktien ja ennalta annettujen kuvien välittämänä.

Marcusen jo 50-luvulla tekemä rinnastus Eroksen ja vallankumouksen välillä pätee edelleen, vaikkakin koko vallankumouksellisen seksuaalisen kenttä on rekuperoitu, käännetty ja kietoutettu toivottomalla tavalla kulutusyhteiskunnan toimesta.

Itse peräänkuuluttaisin askeesin ja pidättymisen sijaan juuri tätä yhteyttä ekstaattisen seksuaalisuuden ja kapinallisen luovuuden välillä. Ainakin oman kokemukseni valossa "villi" (ei-sublimoitu) seksuaalisuus resonoi täydellisesti yleisen aistiherkkyyden ja läheisyyden lisäämisen kanssa. Eli mitä korkeammalla Apollo liitää, sitä syvemmällä Dionysos voihkii! Amen.

Santeri Nemo kirjoitti...

Hyvä tarkennus. Jos puhutaan puhtaasti pornon kuvista, joita kulttuuri levittää ympäriinsä, erityisesti netissä, niin siellähän tuota moneutta ja eroja varmasti on olemassa. "Valtavirta" on sitten erikseen. Mutta huomionarvoista on, että porno on spektaakkelia nimenomaan siinä määrin kuin se on näkyvillä, nähtävää. Se ei ole itse tekemistä, vaan katsomista. Juuri ruuduillaan pornoa tuijottavat ammottavat silmät kertovat kaikkein karuinta kieltään kulttuurin pornoistumisesta. Lisäksi näen selvänä ongelmana sen, että tuo katsominen synnyttää sitä imitoivaa käyttäytymistä.

Mika kirjoitti...

Mutta onko todella niin että toisen ihmisen ruumista - ja sitä käsittämätöntä moneutta joka ilmenee ruumiinmuotojen loputtomina variaatioina - voi katsoa vain passiivisesti, oli sitten kyse pornosta tai vaikkapa satunnaisesta kohtaamisesta kadulla? Miksi katse olisi väistämättä passiivinen? Tai sitten loukkaava, hyökkäävä tai alistava? Eikö katsomistapoja ole yhtä monia kuin katsojiakin?

Mut tuo mun yllä oleva kommentti ei niinkään liittynyt pornografiaan, vaan siihen että mä en oikein ymmärrä miksi ei-sublimoitu, suora, välittymätön jne. seksuaalisuus pitäisi asettaa jollain tavalla henkisyyden tai täydellistymisen tai kasvun tai elävöittämisen vastakohdaksi... Tää on tällasta paavalimaista, augustinuslaista ja lutherilaista kristillistä perinnettä, jossa ruumis, ja ennen kaikkea ruumiin nautinnot, nähdään uhkana hengen pelastumiselle ja puhtaudelle. Ongelmana tällaisessa "henkisen" ylikorostumisessa on se, että fiksoituminen kohoamisen, sublimoinnin ja täydellistämisen ajatuksiin hävittää konkreettiset elämänprosessit ja näyttää ne pelkästään abstraktien ideaalien ja ajatusrakennelmien kautta. Ja tästähän spektaakkelissakin on pohjimmiltaan kysymys: illusorinen ja repressiivinen ajatusrakennelma korvaa konkreettiset elämänprosessit ja kokemukset. Me tarvitaan kokonaisvaltainen "revolution of the whole body", joka vapauttaa aistimellisuuden näkemään maailman monimuotoisuuden ja sen ettei esimerkiksi seksuaalisuuden tarvitse rajoittua niihin kapeisiin kulttuurisiin kehyksiin, joissa sitä olemme tottuneet lähestymään. Tämä tarkoittaa myös sitä, että "alhainen" ja "likainen" sotkeutuu "ylevään" ja "jumalalliseen", ettei mitään muuta kuin hybridejä ole olemassa, että pakahduttavin orgastinen hetki voi olla syvin oivallus siitä että "minä olen elossa".

Tai kuten Benjamin kirjoitti joskus surrealismista, olennaista on "to win the energies of intoxication for revolution".

Mika kirjoitti...

Ohhoh, osuipa samalla kirjoitellessani teemaan sopiva lainaus silmiin:

”Indeed, radical politics has traditionally alternated between the two classical options or ‘levels,’ between the image of the triumph of the collectivity and that of the liberation of the ‘soul’ or ‘spiritual body’; between a Saint-Simonian vision of social and collective engineering and a Fourieresque of libidinal gratification; between a 1920s Leninist formulation of communism as ‘the soviets plus electrification’ and some more properly Marcusean 1960s celebration of an instinctual ‘body politic’.”

Jameson, The Political Unconscious, Routledge 2006, 58–59.

Santeri Nemo kirjoitti...

Alkuperäisessä kirjoituksessahan pyrin antamaan ymmärtää, että seksuaalisuuden yletön kanavoiminen pornoteollisuuteen ja toisaalta seksualisoituneisiin kulttuuriobjekteihin voivat olla esteenä yksilöllisen mielen kehittämiselle. Se voi olla - ja onkin - osa kulttuuriteollisuutta, jossa ihmiset janoavat, sitä minkä saavat jo muutenkin, nauttivat omasta alistamisestaan. Jos seksuaalisuus aistillisuuden muotona nousee omasta sisäisestä luovuudesta, eikä mimesiksestä, hyvä! Se, että nuo tunteet mielensisältöinä ovat monien kulttuuriteollisuuden parissa eläville jatkuvasti läsnä, tässä on ongelma. Ne eivät ole henkisen kulttuurin vastakohta, missään nimessä, toisin kuin esimerkiksi kristinuskon vastustajat yleensä pyrkivät argumentoimaan (ja paikoin jopa ihan syystä), mutta ne voivat haitata ihmisen pyhittäytymistä - riippuen tietenkin siitä, mille haluaa pyhittäytyä (kyllä vai ei elämälle, elämän myöntäminen vai elämän kieltäminen, kuten Deleuze kirjoittaa Nietzschestä). Kulttuuriteollinen pornoistuminen uhkaa siis oikeastaan sitä vapaata aistillisuutta, jos asia nähdään elämän myöntämisen näkökulmasta, koska se pyrkii standardisoimaan ja yksiulotteistamaan sen; se määrittelee normaalin, haluttavan seksuaalisuuden, mutta myös ei-haluttavan, epänormaalin seksuaalisuuden - ja paitsi käytännössä myös tunteina: lapseen kohdistuva "seksuaalinen" tunne on tästä vinkkelistä epänormaalia ja ei-toivottavaa, mutta laajemmin katsottuna se ei ole samastettavissa siihen, mitä pidetään pedofiliana. Lapsi voi olla "haluttava" muullakin tapaa kuin joko äitiyden janona TAI kierona perversiona.

Oikeastaan luulen, että tuo "henkisen" korostaminen ei johda välttämättä ruumiin negaatioihin, vaan hengen ruumiillistumiseen ja päinvastoin, ruumiin hengellistymiseen, jos se toimenpiteenä nähdään oikein. Esim. askeesi voi olla keino irrottautua tuosta kulttuuriteollisesta puolesta, koska kulttuuriteollisissa käytänteissä jatkuvasti elämällä me emme välttämättä voi oikeasti ymmärtää sitä täyttä aistimellisuutta, joka kulttuuriteollisuuden "ulkopuolelle" tai sen nimeämättömiin katveisiin jää.