George Millerin Mad Max - trilogia tuntuu vakiinnuttaneen paikkansa toimintaelokuvan historiassa. Sen kuvaston tuntevat varmasti monet: yksinäinen mies aavikolla, ruosteisia ajoneuvoja, öljyä, mohikaaniasuisia rettelöitsijöitä. Trilogia ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua - eikä häikäise tasollisesti millään tavalla.
Ensimmäinen Mad Max (1979) saattaa olla koko sarjan vaatimattomin. Sen asetelma on myös paljon kauempana myöhempien osien autiomaista ja (olemattomasta) yhteiskunnallisuudesta. Ensimmäinen Mad Max kuvaa lähinnä vain turhautunutta poliisia ja häntäkin turhautuneempia roistoja. Tämä vastakkainasettelu oikeastaan täyttää elokuvasta n. 95 %. Se sijoittuu "vain muutaman vuoden päähän", periaatteessa hyvinkin tutunoloiseen aikaan ja paikkaan. Pienimuotoisia vihjeitä kuitenkin kylvetään pitkin matkaa: rettelöitsijät ovat totaalisen nihilistisiä ja heitä kiinnostaa vain ajoneuvot ja naiset - olennaisempi vihje kuitenkin on, että nämä varastavat bensaa (tämän tosin voi myös tulkita osaksi roistojen varattomuutta). Jokin yhteiskunnassa on siis pielessä: melko selittämättömästi eräs roisto vapautetaan ja poliisivoimat, jota Maxkin palvelee, luovuttavat hänet mutkitta, ainoastaan Maxin työpari Goose vastustaa tätä menettelyä. Meidän on siis pääteltävä, että Maxin yhteiskunnassa a.) öljy on vähenemässä b.) moraali on laskemaan päin.
Toiseen osaan (1981) ohjaaja George Miller nähtävästi tsemppasi: nyt ihmiset taistelevat selvästi hupenevasta öljystä. Alun yhteiskunnallinen katsaus paljastaa, että "öljyherruuden ja teräksisten kaupunkien aika" on päättynyt. Johtajat olivat neuvotelleet, mutta mitään ei ollut tehtävissä: yhteiskunta suistui "anarkiaan", kaupungit hajosivat, kaaos otti niskalenkin sivilisaatiosta. Kannibalismi yleistyi ja jengien valta maanteillä kasvoi kohtuuttomiin mittoihin. Katsauksen keskeisin lause on kuitenkin: "näinä aikoina tavalliset ihmiset menettivät pelin, kuten Max, asfalttisoturi." Tätä jatketaan kuvaamalla, kuinka Maxista on tullut "tyhjä kuori, menetetty sielu".
Koko elokuvasarjan ajan katsoja on epätietoisuuden vallassa, mikä Max on miehiään. Erityisesti ensimmäisessä osassa tällainen käsikirjoitustekniikka puolustaa paikkaansa. Yleisesti ottaen Max on joko kirjoitettu todella kömpelösti - tai sitten todella taitavasti (kuten osin ensimmäisessä osassa). Sarjan avaavassa elokuvassa menee nimittäin todella pitkään, että Max päästää suustaan mitään järkevää - vasta puolen välin paikkeilla hän kertoo vaimolleen, kuinka hän lapsena ihaili isäänsä. Siinä kaikki. Muuten Max toimii (ajaa lähinnä autolla). Ensimmäinen elokuva onkin eräänlainen preludi, jolla pohjustetaan Maxin yksinäisyys, hiljaisuus ja läpinäkymättömyys: elokuvan aikana Maxin perhe ja tärkein työpari tapetaan ja lopussa tämä hairahtuu pois poliisin moraalista - tai toiseen osan alkuun nojaten: "tavallisten ihmisten" moraalista.
Toiseen osaan tultaessa Max on paennut syrjäseuduille, joutomaille ja aavikoille, olemaan ja elämään yksin. Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia onnistuu kuitenkin tuhoamaan heti alkuunsa sen, mitä Mad Max olisi voinut olla. Sama käsikirjoitustekniikka muuttaa Maxin pelkäksi toimijaksi, joka puhuu vähän, ajaa autolla ja jonka mielenliikkeitä on käytännössä lähes mahdotonta seurata. Hyvä on: hänestä kuultaa jälkimmäisissä osissa sumea nihilismi, mutta minkäänlaista kasvua tai suunnanmuutosta - parempaan tai pahempaan - hänessä ei tapahdu. "Jos kuljeskelet täällä päämäärättä, olet kuin pahainen haaskalintu", Maxille sanotaan elokuvan toisessa osassa. Max vaikenee. Kun hänen perheestään mainitaan, Max alkaa nyrkkeillä. Kuten esimerkiksi John Rambo, Maxkin on täydellisen lukossa. Yhtäläisyyksiä Ramboon löytyy myös kiinnostavassa ensimmäisessä osassa olevassa aihiossa, jossa poliisipäällikkö kuumottaa Maxia ja pakottaa häntä pysymään poliisina, koska pitää sitä Maxin elämäntehtävänä. Kirpeämpi ja pompöösimpi paatos sentään väistetään, mutta ajatus jää elämään.
Varsinainen kysymys onkin "tavallisissa ihmisissä". Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia kuvaa etupäässä olentoa, joka on jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Max on ollut tavallinen ihminen, mutta ei ole enää. Jokin on murtanut hänet. Trilogia luo keskeiset jännitteensä asettamalla jokseenkin idioottimaisesti vastakkain "tavalliset ihmiset" ja "rettelöitsijät". Millaisia ovat nämä tavalliset ihmiset, jos rettelöitsijät ovat vain bensaa ja naisia vietinomaisesti janoavia nihilistejä? Jos ajattelemme samastumispintojen kautta, näyttää siltä, että esimerkiksi toisen osan "tavalliset ihmiset" ovat autoista viehättyneitä ihmisiä - enimmäkseen miehiä. Todennäköisesti elokuva vetoaa niihin monsteriautoja pällistelemään meneviin ihmisiin, rallifaneihin ja autotapahtumajärjestäjiin. Siksi on suoranainen harmi, ettei elokuvasarja uskalla ottaa mitään kantaa autoilun ongelmaan - ja siihen, miten autoilu suoranaisesti vaikuttaa helpon öljyn hupenevuuteen. Pikemminkin Mad Max esittää vain totena kuvittelemansa tulevaisuusskenaarion: kun öljy loppuu, ihmiset ovat niin tottuneita autoiluun ja öljynkulutukseen, että menevät täysin sekaisin ja ovat valmiita tappamaan, mutta myös muuttumaan möliseviksi ihmisraunioiksi. Mad Max liittyy toki genressään omalla tavallaan myös 70-lukulaiseen kaahauselokuvaan (esim. The Vanishing Point), jonka edustajista osa sentään järjesti katsojilleen jotain ajateltavaa. Mad Maxin kohdalla sen sijaan näyttää, että se vain pyrkii tukemaan sitä ihmiskuvaa, joka autoilusta viehtyneillä ihmisillä itsestään on. "Tavallisilla ihmisillä".
Korostamalla "tavallisuutta" voidaan niinikään sivuuttaa monia identiteettiin ja yhteiskunnalliseen osallistuvuuteen liittyviä ongelmia. Tuntuu kuin trilogia kielisi: jos muutut, etkä ole enää "tavallinen ihminen", menetät kaiken, sinusta tulee nihilisti, olet pelkkä kuori. Siten tämä tarkoittaa, että tavallisten ihmisten ei tarvitse muuttua, koska tavallisten ihmisten muuttuminen on jo aiemmin muodostanut laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnallisen ongelmat: rettelöitsijät, "anarkistit", nihilistit. Vaikka tulevaisuudessa eläisimmekin ilman öljyä, meidän on pysyteltävä "tavallisina" niin kauan kuin mahdollista: eli sarjan toisen osan mukaan suojeltava öljyämme, omaisuuttamme, toivoamme.
Näin ollen Mad Max-trilogia kuvaa kaikesta epäonnistuneisuudestaan huolimatta jännittävällä tavalla tiettyä tapaa tehdä manipulatiivista elokuvaa. Ihminen on saatava samastumaan "tavallisiin ihmisiin" ja nähtävä, ettei muuttuminen sellaiseksi, joka ei vastaa "tavallisen ihmisen standardeja" ole hyväksi, eikä kannattavaa yhteiskunnallisestikaan. Se tekee sankareista nihilistejä, tavallisista ihmisistä maanisia. Erilaisuus suistaa meidät ja yhteiskuntamme kadotukseen - ei välttämättä öljy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti