Suomalainen elokuva ei ole vuosikausiin - mahdollisesti ei koskaan - yltänyt laadussa ja syvyydessä muun eurooppalaisen elokuvan tasolla. Tämä on tiedetty jo pitkään. Suomessa on toki ollut muutama varteenotettava tekijä, mutta heidän aikansa päättyi jo parisenkymmentä vuotta sitten. Oma uniikki elokuvakieli on korkeintaan paljon hehkutellulla Aki Kaurismäellä. Satunnaisesti pieniä valonpilkahduksia tapaa silloin tällöin, sieltä täältä. Markku Pölöstä olen muistanut aina välillä hehkutella, mutta en ole aivan varma olenko ollut aina tosissani: hänen elokuvillaan on ansionsa ja kansantajuisessa hyvänsuopuudessaan ne puolustavat paremmin paikkaansa kuin kunnianhimoisemman Aku Louhimiehen iljettävä sosiaalipornografia. Kuultuani Pölösen viimeistelevän tällä hetkellä komediaa rallista, aloin kuitenkin nieleskellä. Ralliraita (2009) tulee kaikesta huolimatta ensi-iltaan maaliskuussa. Toisaalta on muistettava, että Suomessa on tehty myös rallikansaa kosiskelemattomia elokuvia kuten Risto Jarvan mieleenpainuva Bensaa suonissa (1970).
Valtaosa suomalaisesta elokuvatuotannosta on tehty palvelemaan mittavissa määrin sivistymätöntä, yhtäältä amerikkalaisesta elokuvasta toisaalta suomalaisesta mentaliteettioletuksista tyydytystä ammentavaa väestönosaa. Pahinta on, että vuodesta toiseen elokuvia tekevät ne ohjaajat ja näiden tuotantotiimit, joiden lopputulokset uusintavat suomalaisessa mielenmaisemassa iljettäviä ja taantumuksellisia asenteita. Tälläkö suomalaiset pidetään herran nuhteessa? Esittämällä uudestaan ja uudestaan kertomuksia epäonnistujista, nurkkaan ajetuista pikkurikollisista, jotka eivät pääse kaidalle polulle ja tarttuvat siksi vesuriin?
Suomalainen elokuva ei tarvitse enää yhtäkään elokuvaa kolmikolta Louhimies-Westerberg-Selin, mutta vielä vähemmän se tarvitsee umpisurkean ja viihdyttävän toimintaelokuvan suurinta hännystelijää, Aleksi Mäkelää. Lähes joka vuosi Mäkelä palaa surkimusmaisine ideoineen, jotka on nyysitty palaveripöydällä lojuvasta Seiskasta vahingossa ja jotka esittelevät vässyköitä ja pikkurikollisia tyylikkäästi ja komiikkaa viljellen, mutta kuitenkin haluten tehdä näistä normaaleja kuolevaisia. Surullista kyllä, tuottaja Markus Selin ja Aleksi Mäkelä ovat vastuussa Suomen tiettävästi kaikkien aikojen menestyneimmästä elokuvasta katsojaluvuilla mitaten.
Nyt ensi-iltaan tuleva Rööperi, "rikollisen hyvä elokuva" pohjautuu osin Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin romaaniin ja ilmeisen etäisesti myös "tositapahtumiin": Nykäsen ja Sjöbergin romaani perustui Punavuoren rikollisuutta muistelevien haastatteluihin. Kuten elokuvissa Pahat pojat (2003), Vares - yksityisetsivä (2004), Matti (2006) ja V2 - jäätynyt enkeli (2007)- luoja meitä armahda kaikelta tältä - Mäkelän dramatisointi näyttää tälläkin kertaa tarkoittavan todellisuuden uudelleensepittämistä, huonoja vitsejä ja väkivaltaa, karrikoituja rikollishahmoja ja ennen kaikkea sellaisten olentojen käsittelyä, jotka eivät tarvitse sitä. En sano, etteikö "jokainen ihminen olisi laulun arvoinen", mutta Mäkelän tietotaito ei kerta kaikkiaan riitä tekemään kertomusaineksesta millään tavalla kiinnostavaa.
Suomalaisen elokuvan mahdollisesti keskeisin ongelma on, että vähäisen määränsä takia sen tulisi edes jollain tapaa ottaa huomioon, millaisia kertomuksia se tarjoaa katsojille ja kantaa siitä vastuu. En ole populismin kannalla, sillä en halua, että Mäkelän kaltaiset tunarit ohjaavat enää yhtään Varesta tai Mattia; mutta haluan sanoa, että suomalaisen elokuvan kentälle tarvitaan kipeästi teoksia, jotka puoltavat yhteiskunnallisen mielikuvituksen ja uudistumiskyvyn kannalta tärkeitä arvoja, kuten optimismia, kuvittelun mahdollisuutta, vaihtoehtoisuutta.
Jos siis on välttämätöntä luoda trendejä, kuten ilmeisesti Selin haluaa kaikella viihdehakuisuudellaan tehdä, nostettakoon suomalaisen elokuvan eturintamaan uusia, kestäviä arvoja, eikä anneta tekohengitystä kuolleelle genrelle ja siinäkin epäonnistuen. Jos quentintarantinojen ja guyritchien katselu ei tee hyvää kenellekään, ei sitä tee myöskään suomalaiset yritykset tyylillisesti ja ideologisesti apinoida näitä. Gangsterielokuva on lähes kaikilla ihmisyyttä puoltavilla mittareilla iljettävä genre, enkä vielä tänäkään päivänä ole ymmärtänyt, miksi tuhannet, mahdollisesti miljoonat ihmiset ihailevat esimerkiksi The Godfatheria (1972), Once upon a Time in Westiä (1968) tai Scarfacea (1983). Umpimielisyyden uhallakin olen sitä mieltä, että vaikka on toisaalta ihan hyvä, että katsojille on esitetty versioita rikoksen ja vallan turmelemisesta, ohessa tuleva tyylikkyyden, rahan ja vallan kuvasto itsessään on hyvin sumeilematta ajanut itse sanoman ohitse. Samoinhan on laita myös niissä sotaelokuvissa, joiden alkuperäiset intentiot ovat olleet pasifistisia. Genreä vain tietyllä tavalla lukevien silmissä ne ovat muuttuneet elokuviksi, joita katsoessa silmät kiiluvat ihastuksesta, kun niiden tulisi samentua kauhusta ja pelosta.
Tässä on tietenkin kyse luonnollisesti katsojan kompetenssista katsoa elokuvia - ja juuri se tulisi Suomen kokoisessa elokuvamaassa ottaa huomioon. Tässä mielessä Pölösen elokuvat toimivat huomattavasti paremmin: niiden pohjavire on elämänmyönteinen, kannustava, niissä rikollisuus puuttuu lähes kokonaan, ne ovat yleistajuisia ja tavoittavat potentiaalisesti laajoja ryhmiä. Klaus Härö tavoittaa niinikään tuhannet katsojat ja esteettisen alueella operoidessaan molempien elokuvat saavat katsojan mielellään mukaansa, ratkaisemaan myös niitä arkisen elämän ongelmatilanteita joihin arkijärki ei löydä vastausta (ks. Sentimentaalinen elokuva). Mäkelä sen sijaan nysvää päinvastaisella tavalla ja vie meidän lokaaleita kulttuureitamme alaspäin luomalla elämänvastaisia tursottimia, joissa ongelmat ratkaistaan kirveellä, viinapullolla, hidastuksilla sun muilla "tyylikeinoilla".
Tällaisenaan Mäkelän elokuvat vetoavat samaan, sosiaalisen rakenteen iskostamaan haluun ihmisessä, joka saa ostamaan iltapäivälehtiä, enkä usko että tällaisen halun uusintamista tarvitaan enää yhtään enempää. Mäkelän elokuvat ovat paitsi elokuvia, joiden henkilöhahmoissa on "läsnä samanaikaisesti sekä herkkyyttä, lämpöä että huumoria: ominaisuuksia jotka pakottavat katsojan pitämään heistä, itkemään ja nauramaan heidän kanssaan – ja heidän puolestaan." myös monien mielestä "harmitonta viihdettä". Viihde ei kuitenkaan koskaan ole harmitonta - kuten sanottu, myös Pölösen elokuvat ovat viihdettä, mutta niiden taustalla on eettinen pohjavire joka pyrkii kohottamaan tukahduttamisen sijaan. SolarFilmsin verkkosivulla kerrotaan Mäkelän elokuvista myös mm. seuraavaa: "Mäkelän elokuvia yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori." "Lajityypistä riippumatta" on selvää, että tämä näkökulma on mielenvikaisen infantiilin tulosuunta. Aika olisi jo suomalaisenkin elokuvan kypsyä.
Samojen naamojen kierrättäminen vuodesta toiseen tuottaa kaiken lisäksi sumentavan ja ummehtuneen auran elokuvan ylle. Mäkelä ei ole missään vaiheessa edes halunnut tehdä kunnianhimoisesti elokuvaa ja siksi on surullista, että tällaiset kaveriporukan puuhailut pääsevät näin vahvasti esille suomalaisissa teattereissa. Hyvä on, Mäkelä on tietyillä amerikkalaisilla mittapuilla parantanut teknistä osaamistaan kuin sika juoksuaan, mutta siinäkö kaikki? Elokuvat, jotka muuntuvat insinööritaidon ja tekniikan jatkeiksi, ovat sieluttomia ja onttoja. Ville Laakso kirjoittaa arviossaan Ylen verkkosivulla, kuinka "kerronnallisesti elokuva painottaa välillä enemmän aikakauden kuvausta, välillä panostetaan ympäristön kustannuksella draaman kaareen. Varsinkin loppukohtaus lunastuksineen on lainattu suoraan oppikirjasta." Mitä on luettavissa rivien välistä? Mäkelä heilastelee jälleen kerran raiskatun Aristoteleen kanssa ja painottaa elokuvan sisäisen voiman kannalta täysin epäolennaisia seikkoja. Puusilmäiset arvostelijat, enkä puhu nyt vain Laaksosta, tuntuvat puolestaan ummistavan silmänsä kaikelta rikollisuudelta, jota paitsi Mäkelän henkilöhahmot myös Mäkelä itse harjoittavat. Kunhan "bisnekset menevät hyvin", kriitikot kirjoittavat samaa mairittelevaa roskaa vuodesta toiseen ja Mäkelä tekee elokuviaan.
Näyttääkin itse asiassa, että Mäkelä onnistuu tekemään lähes kaikista elokuvistaan sananmukaisesti itsensä ja tuotantotiiminsä näköisiä: ne ovat kuvauksia hurtista Vintiöt-joukosta, jotka näyttelevät hahmoja, jotka ovat heidän itsensä näyttelijöitä. Opittuaan oppikirjallisen verran muodon sääntöjä Mäkelä onnistuu uudestaan ja uudestaan hämäämään ja kusettamaan kriitikoita ja katsojia niin paljon, että hänelle siunaantuu toistuvasti mahdollisuudet elokuvantekoon. Mitenkö kusetus onnistuu? Juuri tuomalla keskiöön kertomusaineksia, joita "yhdistävät lajityypistä riippumatta miehinen näkökulma, reipas toiminta ja poikamainen huumori" ja maustamalla niitä teknisellä osaamisella Mäkelä kätkee itsensä ja kaveriporukkansa ringissäpiereskelyn - mikä tietysti kuuluu postmodernin muotoestetiikan perustavimpiin sääntöihin: kätke itsesi rakentamalla tekstuuri joka koostuu useista teksteistä, useista aiemmista elokuvista ja konsensuksista. Ja tässä Mäkelä on taitava. Jopa syntyneen tekstuurin muoto on niin ulkoaopitun oloista ja näköistä, että ellei rintamaitomäkeläläistä seurapiiriä pidettäisi yllä kerhomaisella roolijaolla, ei mitään Mäkelää edes välttämättä edes huomaisi. Se ei kuitenkaan riitä syyksi edes visiteerata Rööperissä, ei anneta katsojina Mäkelälle enää uutta mahdollisuutta, eihän?
2 kommenttia:
Hyvä ja hyvin kirjoitettu artikkeli hyvästä elokuvasta.
Mukava, että pidit molemmista.
Lähetä kommentti