Onko luonnossa sotaa?

Terrence Malickin Thin Red Line (1998) on pitkään kuulunut yhdeksi suosikeistani. Muistan kyllä, että ensimmäisellä katsomiskerralla en päässyt elokuvaan sisään, niin konventioiden vastaista sen kerronta oli. Olin niinikään ennakko-odotusten vanki: odotin monien suosittujen näyttelijöiden koossa pitämää, selvää kerrontaa - ja taustaksi olin katsonut - tai joutunut katsomaan - liian monta sotaelokuvaa. 90-luvulla ilmestyi nimittäin useampiakin amerikkalaisia sotaelokuvia, joista Thin Red Line kuitenkin erottautuu edukseen, se kun keskittyy sotaan huomattavasti tovereitaan vähemmän. Vaikka monet sen otoksista ovatkin melko perinteisiä, jopa laskeskelevia (esim. turhankin kritiikitön suhtautuminen amerikkalaiseen hyökkääjyyteen ja japanilaisten joukkojen vieraannutettu esittäminen), Thin Red Linen vahvuus on lopulta kuvien runoudessa ja sotatilan ja luonnon asettamisessa samaan kuvaan, kysymyksenasettelusta.

Tähtinäyttelijät ovat lähinnä hauska kuriositeetti, näiden roolisuoritukset nimittäin koostuvat useimmiten vain yhdestä kohtauksesta. Jared Leton näyttelemä sotilas esimerkiksi jauhaa purkkaa kahdessa kohtauksessa, viittoo parille ryhmäläisille, nousee ja kuolee. George Clooney on nostettu Suomessa julkaistun DVD:n takakanteen, vaikka tämä näyttäytyy ensimmäisen ja ainoan kerran elokuvan viimeisen puolituntisen aikana - ja tällöinkin Sean Pennin esittämän kersantti Welshin sisäinen, murheellinen ja kyynistynyt monologi peittää valtaosan Clooneyn patrioottisesta möyhäämisestä. Sen sijaan muutamaa muuta sotilasta kerronta tarkkailee huomattavasti intensiivisemmin. James Caviezelin näyttelemä Witt on malicklaisen tuijottelun lippulaiva, onnellinen häkeltynyt, tarkkaileva, valtaa vailla oleva katse. Tallin (Nick Nolte) hahmo on sitä vastoin aivan mahtavan ristivalottunut: miehen elokuvan alkupuolella jurnuttamat sisäiset monologit sotilashierarkian järjettömyydestä ja siitä kuinka hän on joutunut uhrautumaan ja alenemaan sotilasarvoissa asettuvat erityiseen kontrastiin tämän myöhemmille, machoille ja pitkälti täysin järjettömille purskauksille. Thin Red Line tuntuukin piirtävän erityisen byrokraattisen linjan, joka kulkee sotilasarvosta toiseen, alaspäin. Sodassa purkautuva paha olo valuu muutoinkin alaspäin: ihmisestä tulee "koira" ja järki alentuu tavoittelemaan lähinnä menestystä taisteluissa ja arvomerkkien määrässä.

Kunnon taideteoksen tapaan elokuva koostuu kolmesta varsinaisesta osasta tai näytöksestä: alun ja lopun rauhallisemmat jaksot erottaa toisistaan pitkä Guadalcanalilla sijaitsevan kukkulan valloitusta kuvaava hyökkäysjakso. Keskimmäinen osa on tietenkin sitä "räjähtävää toimintaa", mitä sotaelokuviin turtuneet ovat tulleet hakemaan, mutta tämänkin näytöksen alla kulkee alituiseen outo, kiihkeä jännite, joka tekee jaksosta muullakin tavoin tavattoman voimakkaan. Ratkaisevaa on etenkin sotilaallinen tottelemattomuus, johon joukkueenjohtajana toimiva kapteeni Staros (Elias Koteas) ryhtyy kieltäytyessään tottelemasta Tallin käskyä. Tässä kohtaa hierarkkinen ketju katkeaa ja Staros säästää sekä joukkueensa että katsojan kahta kauheammalta verilöylyltä - mikä on ratkaiseva momentti koko elokuvan intensiteetin kannalta. Tämän jälkeen hyökkäys kyllä jatkuu, eri tavalla kuin Tall suunnitteli ja päättyy valtaajien kannalta suotuisasti, vaikka itse tottelemisen ketju on lyöty katki. Kun elokuvan viimeisessä osassa Staroksen korvannut kokematon ja epäröivä joukkueenjohtaja määrää tiedusteluun joukkueen kaikkein heikoimmat yksilöt, katsoja äkkää viimeistään, että jotain on peruuttamattomasti hajonnut sotilasyksikön organismissa. Sen eheys perustui tottelevaisuuteen ja kun Staros kieltäytyi tottelemasta, organismi sairastui entisestään. Tietenkin sotilasyksikön organismi on jo alkujaan muilla mittareilla sairas organismi, mutta omassaan se on tehokas toimiva kone, militantin märkä uni. Näkökulman voi kääntää toisinkin päin: sotilasorganismin hajoaminen merkitsee sen sotilaallisten asenteiden ja mielikuvien häviötä ja universaalin pasifismin nousua. Kun tottelemattomuus lisääntyy, sen osan, jossa tottelemattomuutta on noussut esiin, muissakin jäsenissä - tässä tapauksessa Staroksen ryhmäläisissä - alkaa esiintyä haluttomuutta, kurittomuutta ja sanalla sanoen: tervettä asennetta sodan mielettömyyteen.

Staroksen henkistä aisaparia Wittiä ei voi varsinaisesti lukea mukaan taisteluihin. Ensimmäisessä osassa tämä on sotilaskarkuri ja toisessa edellisestä rangaistukseksi paarinkantajaksi siirretty sotilas. Kolmannessa hän ilmoittautuu vapaaehtoisena tuohon surulliseen tiedustelukolmikkoon ja - kuten arvata saattaa - kuolee piirityksessä. Täysin en sisäistä vieläkään Wittin halua olla mukana sodassa, halua hakeutua pahimpiin paikkoihin - alun paratiisimukaelmat Wittin elämästä paikallisen heimon keskuudessa ja tämän puheet "toisesta maailmasta" saavat minut kuitenkin ajattelemaan, että Witt haluaa pelastaa mahdollisimman monet sodan todellisuudelta - tai ainakin nähdä sen äärimmäisen rajan, jossa sota yltyy ja vihdoin tyyntyy. Varsinaisesti Witt kuitenkin vain keskittyy tuijottamiseen, onnellisin koiransilmin ihailemaan luontoa ja ihmettelemään luonnossa riehuvaa sotaa. Analoginen on myös toisen osan lopussa oleva kohtaus, jossa amerikkalaiset hyökkäävät vauhdilla kylään ja ottavat paikallisia vangeiksi - siinä nimittäin on yksi erityisen tärkeä kuva, jossa keskellä amerikkalaisten ja japanilaisten - ottajien ja antautujien - nahistelun tuoksinaa istuu japanilainen meditoimassa. Tuossa yksittäisessä kuvassa tiivistyy jotain tavoittamatonta koko sodan todellisuudesta, se on kuin jonkinlainen veitsi joka vetää kirkkaalla valontäyteläisellä viillollaan tuon todellisuuden halki.

Luonto jos jokin on Thin Red Linen varsinainen päähenkilö. Se on todellisuus, joka liian usein jätetään pelkiksi sodan kulisseiksi, jonka keskeisyyttä ymmärretään aivan liian harvoin. Paitsi ensimmäisen ja kolmannen osan rikkaissa yksityiskohdissa, keskimmäisessä näytöksessä olennaisempia kuin sotilaat ja näiden pyrkimykset näyttääkin olevan vehreä luonto ja heinän tavaton kahina, joka peittää ajoittain jopa räjähdysten ja konetuliaseiden äänet. Wittin monologi elokuvan alussa kysyykin: onko sota kiinteä osa luontoa?

Niin, onko se? Ihmisen perspektiivistä perustelemme usein tappamisen osana luonnollisuuttamme. Luonto on täynnä tappamista, ajattelemme. Mutta tarkemmin katsoessamme huomaamme, että (muut) eläimet tappavat toisiaan vain tarpeesta, petoeläin nappaa mahdollisesti laumasta yhden ja jättää lauman muut jäsenet rauhaan. Toisin on ihmisen laita. Ihminen tappaa paitsi tarpeeseensa, myös huvikseen ja halustaan laajentaa, ottaa, suojella valtaamaansa. Sota on tässä mielessä klassinen esimerkki väkisin ottamisesta, kuviteltujen rajojen murtamisesta ja toisten alueelle tunkeutumisesta. Daniel Quinnin romaanissa Ishmael (1992) samanniminen gorilla esittää toisen: Kainin veljesmurhassa on kyse tuntemamme agraarispohjaisen kulttuurin synnystä. Maanviljelylle perustava Kain tappaa Aabelin, joka on metsästäjä-keräilijä: valtaava, "ottava" ja paikoilleen jäävä elämänmuoto lyö kiertelevän elämänmuodon, jättämiseen perustuvan toiminnan. Sama tendenssi näkyy edelleen näinä aikoina suhtautumisessamme romaneihin, juutalaisiin ja muihin kiertolaisverta suonissaan kantaviin väestönosiin.

Maanviljelyyn perustuva kulttuuri onkin keskeinen erottava tekijä ihmisten ja muun luonnon välillä. Juuri maanviljelyyn pohjaa myös ajatus ihmisen ja luonnon erillisyydestä - mikä teollistumisen jälkeen on ollut tärkeä edellytys välineellisen järjen muotoutumiselle ja luonnon loputtomalle hyväksikäytölle. Sota muuta luomakuntaa, ts. hallittavia, vastaan on siis tässä suhteessa vain edellisen suora johdannainen. En kuitenkaan tunne eri eläinten käyttäytymistä niin hyvin, että voisin sanoa luonnossa olevan käytössä samankaltaiset sodan lait. Vaikka olemme valjastaneet itseemme asenteen, että luonnossa on meneillään "kaikkien sota kaikkia vastaan", minusta ei lainkaan näytä siltä. Monilla eläimillä on kyllä reviirinsä, joista ne pitävät kiinni, mutta niiden elämänmuoto ei millään tavalla pyri toisten eläimien - edes saman lajin muiden yksilöiden - reviirien valtaamiseen ja toisten eläinten tietoiseen hävittämiseen. Tietenkin eläimet käyvät keskenään kamppailuja, mutta niissäkin häviäjä siirtyy useimmiten muualle ja voittaja mahdollisesti hylkää sen seudun jolla eli sitä ennen. Eläimillä on pesänsä, mutta ne eivät ole viime kädessä vakituisia koteja, vaan usean lajin luonnollinen käyttäminen perustuu kiertelyyn.

Alkaakin näyttää siltä, että luonnossa sotaa ei ole kuin agraariseen elämänmuotoon sopeutuneen viljelijän mentaalisissa kerrostumissa. Tämän suhteen voitaneenkin ajatella, että niin kauan kuin tuota suhdetta maatalouteen itseensä ei korjata, vaan pidetään sellaisenaan oikeutettuna, sotia ilmenee maailmassa siellä ja täällä. Samalla kysymykseen tulevat väestösäätelyyn liittyvät seikat. Malickin elokuvassa Wittin voi hyvin nähdä metsästäjäkeräilijän henkisenä perillisenä, vetäytyneen elämänmuodon edustajana, nykyisen, valtaamiseen ja ottamiseen perustuvan vaitonaisena tarkkailijana. Todellisuus, jonka Witt on omien sanojensa mukaan nähnyt viittaa ennen muuta aboriginaalien elämään, joka kuten tiedämme, on vielä joiltakin osiin "jättäjien" kulttuuriin perustuvaa. Sen suhteen onkin kiintoisaa katsojana panna merkille, kuinka räikeä kontrasti on näiden kahden maailman välillä: sotaisan valkoihoisten valtaajien kulttuurin ja hiljaisen aboriginaalien "jättämiseen" perustuvan kulttuurin välinen juopa ei välttämättä olekaan veteen piirretty viiva, vaan se viiva on viljelysmaan raja - ja tuo viiva läpäisee jokaisen tajunnan.