Vettynyt kirjallisuus ja vanhat pontsot

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin jälleen. Joka vuosi päätän olla välittämättä koko seremoniasta, mutta joka vuosi sekä ehdokkaiden julkistaminen että voittajan palkitseminen kuitenkin liikauttaa minussa jotain. Maaria kiinnitti jo puolestani huomiota moniin eri puoliin koko spektaakkelissa, esimerkiksi siihen, että vain päivää ennen Helsingin Sanomien vuotuinen kirjallisuuspalkinto meni romaanille, ei runokokoelmalle, joita sentään oli ehdokkaina useita, samoin siihen, kuinka HS pelaa omaa peliään kauhistelemalla sitä, kenen teokset eivät mahtuneet ehdokkaiden joukkoon. Oma kantani on, että jos jollain saralla suomalaista kirjallisuutta jotain kiinnostavaa, älykästä ja haastavaakin tapahtuu, on se runouden maasto. Proosan puolella on joitakin ansiokkaita tekijöitä, mutta kuten tiedettyä, ylimalkaisesti nähden proosan suomalainen maasto on koko lailla väritöntä ja halpahintaista.

Vaikka julkistetut palkintoehdokkaat ovat ihan kelpoja - voin myöntää esimerkiksi olevani ihan mielissäni että ehdokkaana on myös Olli Jalonen, jonka runsaan kymmenen vuoden takainen Kenen kuvasta kerrot (1996) kuuluu allekirjoittaneen muistoissa kaikkien aikojen parhaiden kotimaisten romaanien joukkoon - loistaa valinnoista tietyt, melko puistattavat seikat. Kauas näkee, että Finlandia-palkinto jaetaan vanhojen pontsojen päätöksellä vanhoille, tai ainakin keski-ikää läheneville ja yleensä melko sovinnaisille tekijöille ja näiden romaaneille. Totta kai vaikkapa Juha Seppälä on omalla sarallaan räväkkä, mutta samalla tavalla kuin edesmennyt Arto Salminen, on Seppäläkin myyntiartikkelina kategorisoitavissa ja nimenomaan sellaiseksi artikkeliksi, jota kansa uskaltaa ostaa joulupäivän lukemisekseen. Ei sitten lanttulaatikko kierrä liikaa vatsassa.

Moni kirjallisesti orientoitunut taho kaipaili esimerkiksi Antti Nylénin sinänsä mainion Vihan ja katkeruuden esseiden valintaa ehdokkaaksi, mutta vaikka pidänkin Nylénin esseekokoelmaa kelpona, perustuu myös Nylénin näkyvyys hänen markkina-arvoonsa, joka on ärhäkkä, koomisen tiukka katolinen vegaani - kaksi jälkimmäistä määrettä pitää tietenkin mainita jokaisessa pikkujutussakin, mieluiten kursiivilla. Ehkä hänen kokoelmaansa ei rankattu ehdokkaiden joukkoon siitä syystä, että Finlandia-palkinto pyritään jakamaan näennäisesti kirjallisuudelle, ei sen edustajalle? Korostan sanaa "näennäisesti". Nyléniä lukisimme turhankin biografisesti ja tuo biografinen muotokuva, joka Nylénin kirjailijakuvasta piirtyy, niin, tunnemme sen ja luulenpa, että meidän on myönnettävä sen olevan tahattomankin provosoiva, vaikkakin (monien vastarinnan äänten mielestä) tuore ja tärkeä. Tuollaisia hahmoja ei kuitenkaan palkita itseään arvokkaana pitävässä instituutissa kuten Finlandia.

Eniten minua hävettää Finlandian puolesta se, että se pyrkii luomaan itsestään kuvan, jossa on kysymys parhaan kirjallisen teoksen palkitsemisesta, vaikka samalla on ilmiselvää, että kyseessä on puhtaan kaupallinen spektaakkeli. Finlandia toisin sanoen todentaa täydelleen huomiotalouden lait. Jonkinlaisen ruodun Finlandian raadit ovat vuosittain säilyttäneet ja pyrkineet nostamaan koko kansan tietoisuuteen - sinne Linnan ja Waltarin läheisyyteen, mutta niin olennaisen kauas - myyntilistojen ykkösiä laadullisesti tasokkaampaa kirjallisuutta; niitä myyntilistojen ykkösiä en viitsi edes nimeltä mainita, nimet tuntuvat kirosanoilta. Kirjamyynnin skaala on toisin sanoen saatava joka vuosi, sopivasti ennen joulua, tarpeeksi laveaksi. Siten yksi keskeisimmistä syistä Finlandian jakamiselle on edistää joulumyyntiä ja lisätä kulutusta. Finlandia, totisesti: kyseessä on yksi, pieni mutta kulttuurisesti tärkeäksi koettu, tapa koota kansa yhteen ja edistää kansallista kilpailukykyä: on kansallisesti tärkeää osoittaa kiitollisuutta globaalille kapitalismille vaalimalla kansan ostokykyä. Se on menestystarina, josta en välittäisi tietää, kuten en siitäkään, mihin ne palkitut romaanit jäävät, kun isä tai äiti on ne väliviikolla lukenut (todennäköisesti ei ainakaan meitä "taviksia" askarruttavaksi, eksistentiaaliseksi dilemmaksi).

Eniten minua puolestaan ärsyttää, että Finlandian myötä se oikeasti terävin kärki, joka tällä hetkellä löytyy, uskokaa papat tai älkää, nuoresta polvesta, jää huomaamatta: ja heille pedataan vaivihkaa asemaa, jossa sellaiset palkinnot voidaan antaa heille vasta sitten, kun nuoruuden särmät ovat hioutuneet ja kapina kukistettu. Toisaalta kuten tiedämme, Finlandian takana ovat kustantajat, enkä saata uskoa, että raadissa ääneen pääsevät ne pienimmät, hiljaisimmat ja mahdollisesti myös vapaimmat pienkustantamot - eihän niiden kirjoja löydä enää edes kirjakaupoista! Isoissakin kustantamoissa on tietenkin helmensä, oma vähälevikkinen siipensä, mutta sellaisten puusilmien kuten Paavo Lipposen valitseminen lopulliseksi Finlandia-palkinnon valitsijaksi takaa, että ei, voittajaksi ei todellakaan valita niitä, jotka sen ehkä oikeasti - teoskohtaisesti - ansaitsisivat. Liityn tietenkin tässä valittajien kööriin, mutta viime vuosina esimerkiksi Mikko Rimminen ja Laura Lindstedt ovat olleet ehdokkaina lähinnä kuriositeettiarvonsa takia; tänä vuonna saman kohtalon kokee ilmeisesti Katri Lipson, joka voitti jo HS:n esikoispalkinnon ja jonka kirjoittaman romaanin tasoa hiukan arvuuttelen sekä todennäköisesti myös Sofi Oksanen, joka on kylläkin viime vuodet paistatellut suhteellisen paljon julkisuudessa ja jonka Puhdistus on varmasti tasokas romaani, mutta joka on aivan liian "uransa alussa" ja habitukseltaan kuitenkin liian eksentrinen lauhaan, seisovaan ja vettyneen pullan hajuiseen salonkiin.

Mukava tietenkin, että ihmiset lukevat. Palkintojakin ehkä jossain määrin tarvitaan, ehkä juuri tuon myynnin edistämiseksi ja kulttuurisen tietoisuuden nostattamiseksi. Toivoisin kuitenkin, että suomalainen kirjallisuus pääsisi esiin tasapuolisesti ja moniäänisesti, ettää meidän portinvartijamme, nämä haudan tai ainakin dementian partaalla kelluvat pekkatarkkamme ja paavolipposemme, saisivat vähän tuoretta verta nivusiinsa, ranteisiinsa ja ennen kaikkea aivoihinsa, esteettisiin tunnekeskuksiinsa, jotta taitaisivat tuoda esiin mahdollisuuksien mukaan myös erilaisia vaihtoehtoja. Vettynyt kirjallisuus ei nimittäin muuta mitään ja jos jotain, muutosvoimana fiktion minä mielelläni näkisinkin.