"Arbeit macht frei", kiljuu suomalainen yhteiskunta. Päivän Helsingin Sanomien (22.8.2008) mielipidepalstakin tietää, että nuorten täytyy osata valita pääaineensa ja aineyhdistelmänsä työllistymistä silmälläpitäen. Ymmärrän, että taustalla on huoli - ja raivo, jonka kirjoittaja eksplikoikin: "voin kertoa olevani raivoissani kustantaessani ansiotulojeni verotuksella tällaisten akateemisten työttömien toimeentulon" - mutta vahvistamalla tällaista mukautumisen asennetta ei viedä yhteiskuntaamme millään tavalla eteenpäin. Pääministeri Matti Vanhanen huolehti toissapäivänä nuorten syrjäytymisestä, useat kun ovat vaikeasti työllistyviä (HS 21.8.2008), eilen puolestaan Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen kuuluvat kiistelleen hallituksen verolinjasta, jonka yhteydessä toisteltiin molemmin puolin vanhoja mantroja työnteon kannustavuudesta (HS 22.8.2008).
Urpilainenkin hiekkalaatikkovasemmistolaisena voisi perehtyä taannoin julkaistuun ohjelmajulistukseen Vasemmisto etsii työtä (2008), jossa terveellä tavalla käydään läpi niitä todellisia realiteetteja, joita kansalaisina yhteiskunnassa kohtaamme. Onpa puhuttu jopa SDP:n nuorennusleikkauksesta, mutta ei se ainakaan Urpilaisen puheissa näy - päinvastoin: hän toistaa samaa ajatuspinttymää joka suurelle ikäluokalle oli oikeasti merkitsevää, so. unelmaa vakituisen työpaikan tarjoamasta varmuudesta ja sen mahdollistamasta perheenperustamisesta, joka kiihtyy äärimmilleen Vanhasen mallintamassa Nurmijärvi-Suomessa. Kritisoitu automarket-istuttaminenkin näyttää olevan tämän unelmaidyllin johdosta. Omassa sukupolvessani on varmasti niitä, jotka ovat ehdollistuneet samaan ajatteluun, ja itsekin silloin tällöin antaudun saman lintukotoilluusion valtaan, mutta on myös niitä, etenkin suuremmissa kaupungeissa, joille työteko ei ole millään tavalla vapauttavaa, ja vakituinen työpaikka pikemminkin vankila kuin onnen tyyssija. Virallinen konsensus kutsuu heitä tietenkin työnvieroksujiksi, pullamössösukupolveksi ja vastaavin eksklusiivisin määritelmin, joilla nostaa itseään. Saman toistuvan syytöksen ovat saaneet vuosikymmenien ajan osakseen esimerkiksi Suomen romanivähemmistöt.
Perustavanlaatuinen kysymys on tietenkin siitä, mitä merkitystä työllä on ja kenelle siitä on hyötyä? Nykyinen puoluevasemmisto on omaksunut saman pörssikurssien liikahduksiin ja globalisaation kiukutteluihin mukautuneen asenteen kuin porvaritkin, asenteen jossa työttömyyden poistaminen koetaan kansalliseksi tehtäväksi, koska siitä on hyötyä paitsi kansantaloudelle myös yhteiskuntaorjuudelle. On hattaramielistä luulottelua, että työllistämisessä olisi oikeasti kyse yksilön vapauden lisäämisestä. Tuo työn määritelmä tuo nimittäin tullessaan välittömästi kokopäivätyön määritelmän, joka ei näissä olosuhteissa ole muuta kuin vain yksi yhteiskuntaorjuuden muoto. Tästä näkökulmasta esimerkiksi osapäivätyö on pelkkää puuhastelua, näpertelyä, joka valmistaa opiskelijoita ja muita pärekainaloita vakituiseen kokopäivätyöhön.
Työ kaipaa kipeästi uudelleenmäärittelyä, myös julkisessa keskustelussa, ja siihen liittyvän paradigman vaihdosta. "Perinteiseen", fordistisen työn määritelmään tyytyvät kansalaiset, joita Suomestakin löytää vielä huomattavia määriä, katsovat totta kai esimerkiksi kotityön ja virastotyön välille selvän eron. Molemmat ovat monessa mielessä "pakollisia", mutta ensimmäinen on vain omaa hyvinvointia lisäävää, välttämätöntä ja ylijäämäistä, hyödytöntä työtä, eikä lainkaan verrannollista jälkimmäiseen, josta saa palkkaa. Räikein esimerkki on varmasti lasten kasvattaminen, joka käsitetään lähinnä vapauttavaksi leikiksi, joka ei rasita, eikä siten voi olla työtä. Edellä mainittu pääministerikin kannustaa äitejä ja isiä palaamaan pikaisesti oikean työn nimeen ja laittamaan lapset hoitoon, "lapsen työpaikalle", kuten joku keksi väläyttää aiheeseen taannoin liittyneessä keskustelussa. Kotiäidiksi jääminen merkitsee nimittäin samanlaista syrjäytymistä kuin toisen asteen oppilaitoksesta kieltäytyminen. Kun kotiäidin toimet lapsen kanssa nähdään oikeana työnä, näyttäytyy esimerkiksi oma osa-aikatyöni naurettavana tietoverkkoihin ja -kantoihin liittyvänä puuhasteluna, puoliprofessiona, jonka arvo yhteiskunnallisesti on aidosti paljon vähäisempi kuin lapsen kasvattaminen. Työn eri puolien uudelleenarvioiminen täytyy siis ylettää niihin toimiin, joita emme ole perinteisesti tottuneet näkemään "oikeana työnä". Työn perusta ei saa olla palkkatyössä, vaan alhaalta ylöspäin lähtevänä ihmisen arkisten ja henkisiä arvoja tuottavien toimien kartoittamisessa.
Näkökulma on hallituksen mielestä täysin mieletön ja vaarallinen, sehän uhkaa nykyisiä ylhäältä alaspäin vuotavia valtarakenteita. Yksilön vapaus on nimittäin pahinta, mitä porvarihallitus (mutta niinikään oppositiopuolueet) voi sallia. Uusliberalistiseen näkökantaan kytkeytyneet ovat toki sallineet sen tiettyyn rajaan asti, mutta ainoastaan tiettyjen ehtojen täyttyessä: yksilön vapaus on kuin vapautta valita automarketin valikoimista tietty tuote. Kun pääministerille esitettiin, että suomalaisen yhteiskunnan kiinteäksi osaksi tuotaisiin perustulomalli, tämän hätä ja huolestuminen tiivistyi muotoon: "silloin nuoret syrjäytyisivät, jäävät kotiin juovat kaljaa" (vaikka kaljan juominen tuo toki verotuloja valtiolle). Työn, vapaa-ajan ja ihmisen kulttuurisen toiminnan kenttä on kuitenkin niin monisyinen ja -kytköksinen, että on vaikea havainnoida, mitä ihminen tekisi "perustilan nollapisteessä". Työn ja vapaa-ajan tiukka erottelu ja vallitseva työn määritelmä ovat luoneet puusilmäisen näkökulman, jossa mahdollisuutta ihmisen vapauden lisäämiseen ei voida kokea mielekkäänä perustana tai edes vaihtoehtona, koska tuossa näkökulmassa ihmisen perustila on laiskottelu ja kaikenlainen pahanteko ja sehän merkitsee uhkaa yhteiskuntajärjestykselle. Voisiko kuitenkin olla, että juuri ylenpalttinen palkkatyön ihannointi on luonut tuon uhan kuvitelman?
En oikein jaksa uskoa, että työtön päätyisi erilaisissa olosuhteissa pahantekoon ja laiskotteluun. Useasti tavatut syrjäytyneet (yllättävän usein kainuulaiset) nuoret päätyvät väkivaltarikoksiin ja itsemurhiin, mutta voisiko tämä johtua myös nuoren tuntemasta ahdistuksesta ei niinkään työtä, vaan sitä yhteisöllistä painetta kohtaan, jonka jaamme, käsitystämme palkkatyön oikeasta asemasta? Että nuori ajautuisi syrjään, koska elää vahvasti osana kulttuuria, jolle palkkatyö merkitsee oikeamielisyyttä, kunniallisuutta, kansalaisuutta ja työttömyys huonompaa kansalaisuutta, alempiarvoisuutta, yhteiskunnallista surkeutta, ja että tämän takia nuori syystä tai toisesta työttömänä ollessaan ei kestä itseään, koska ei ole "mitään"? Sen sijaan uskon, että ihmisen perustarpeisiin liittyy halu osallistua yhteiseen toimintaan, mikä on perusviettien ylijäämää, mutta ei suinkaan vähempiarvoista. Psykologian hierarkioissa ihminen siis tyydyttää ensimmäisenä omat välttämättömät tarpeensa, mutta suhtautuu uteliaan kiinnostuneesti ja osaaottavasti yhteisiin toimiin. Nuo tarpeet ovat tietenkin kulttuurikonteksteittain määrittyviä, ja meillä eräs merkittävä haittatekijä sen suhteen on kuvitelma, ettei liikaa ole koskaan liikaa ja että nykyinen elintasomme on aina hyvinvointimittareilla alhaisin mahdollinen, josta emme voi kuin parantaa. Rahan kytkeytyminen työhön estää niinikään meitä täysin ymmärtämästä työn perusfunktiota, so. yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja niiden mentaalisesti ylentäviä vaikutuksia. Tämä toki ilmenee myös välillisesti, sillä usein myös yksin tehtävässä työssä eräs osapäämäärä on saattaa lopputulos yhteisön saataville, oli sitten kyseessä maanviljely, lapaset tai runoteos.
Helsingin Sanomien mielipidepalstallakin väläytellyt opiskelija jankuttaa, kuinka elämme raa'assa kilpailuyhteiskunnassa. Kilpailuun osallistumisen ei kuitenkaan pitäisi olla millään tavalla välttämätöntä, eikä varsinkaan osa ihmisarvoa. Nykyäänhän työnantajat satsaavat enemmän potentiaaleihin kuin aktuaalisiin taitoihin, mutta tuohon työntekijän potentiaaliin pitäisi pystyä sisällyttämään aina myös oikeus kieltäytyä palkkatyöstä, mikä sitten syy onkin. Tämänhetkisessä yhteiskunnassa se on vain haluttu tehdä mahdollisimman vaikeaksi, mikä näkyy konkreettisessa toimeentulossa, mutta myös erityisesti pinttyneissä asenteissa. Niinikään vapaa-ajan ja työn välistä erottelua on pystyttävä tarkastelemaan uudesta, kestävämmästä näkökulmasta: nythän nimittäin emme oikeasti edes ajattele, että vietämme suuremman osan arkipäivästämme vieraiden ihmisten kanssa kuin rakkaidemme, ja siinä jos missä, on jotain perustavanlaatuista vialla. Ihminen tarvitsee toki lepoa myös kotityöstä, mutta sitä enemmän hän tarvitsee vapautusta palkkatyöstä, työstä kodin ulkopuolella ja lähimmäistään kaukana. Siihen ei auta työtuntien pudotus parilla tunnilla, vaan viikottaista aikaa, jota kulutamme töissä, on leikattava vähintään puoleen. Yli neljä tuntia perinteistä palkkatyötä päivässä uhkaa jo tehdä ihmisistä orjia.
4 kommenttia:
Niin. Suistumatta liialliseen ylemmyyteen tai vainoharhaisuuteen, minusta tuntuu, että ympäröivä kulttuurimme on niin täynnä sentyyppisiä väkivaltaisia vaikutteita ja ajatuskäytänteitä, joita kunniallisen ihmisen ei tulisi sietää. Mediakulttuuri, mutta myös arkielämän puheenparret ovat täynnä vihamielisyyttä ja sietämätöntä kaunaisuutta, joka ei millään tavalla ruoki ihmistä terveelliseen ja elinvoimaan elämään. Suuri osa ihmisistä tunnustaa asian sitä tiedusteltaessa, mutta samaan aikaan samainen osa – me kaikki – käyttäydymme jatkuvasti, päivittäin väkivaltaisesti joko ajatuksen tai rakenteellisen todellisuuden tasolla. Tuon takia olisi samanaikaisesti tuotava kulttuuriin tervehenkisempää käyttövaraa ja kieltäytyä ottamasta osaa tuohon väkivaltaan. En esimerkiksi haluaisi ajatella pahaa Matti Vanhasesta, mutta ajattelen. Mies on läpimätä. Samaan aikaan hän on kuitenkin vain osoitus pahan banaliteetista, nyhverövalkokauluksesta, jonka toimia pyörittää aivan toiset ajatuskäytänteet kuin hän itse sisimmässään haluaisi. Osa kokonaisuutta on osa kokonaisuutta.
Ja mitä tulee niihin työttömiin, itsemurhaajiin ja väkivaltaisiin ahdistuneisiin nuoriin, kyllä siinä täytyy tehdä aika paljon enemmän kulttuurisesti kuin vain lisätä määrärahoja mielenterveystyöhön. Ja jos koko kulttuuri pelaa aineksella, joka kannustaa kilpailuun, toiseen polkemiseen jne., ei siinä paljon joku videopelin sensuroiminen auta. Arjen ajatuskäytänteet, joita myös omaksutaan pitkälti mediasta, ovat aika lailla merkitseviä, sanoisin.
Kun kyse on yhteiskunnallisista epäkohdista joihin ei puututa, saattavat voimakeinot olla tarpeellisia, jotta voisi pelata edes hetken ajan samaa peliä ”kilpailuyhteiskunnan” kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita väkivaltaa, sillä väkivalta kohdistuu suorana muita eläviä olentoja kohtaan ja siitä on välttämätöntä pysyä erossa. Jos vihaa on, ja sitähän on, se on kohdistettava järkevästi tai ylevöitettävä. Mutta kuten Patrick Swayze sanoi: ”Be nice”.
Tosiaankin. Jokela-tapauksen yhteydessä totesinkin jo että tämänkaltaiset ilmiöt ovat, elleivät pakollisia, niin ainakin odotettavissa olevia, onneksi hyvin marginaalisia ja tuomittavia, ylijäämiä tämänhetkisessä kulttuurissa. Joka vaatii eräänlaisten epäluonnollisten rakennelmien hyväksymistä, ja jokatapauksessa, hyväksyy ne tai ei, päätökseen sisältyy aina annos mielenvikaisuutta. Toisille se on pienempi, normaali määrä, joka mahdollistaa työmaailmassa toimimisen, toisille liikaa.
Itse olen jonkinlainen työnarkomaani, sillä jatkuvasti havaitsen olevani töissä ylipitkiä päiviä. Mutta tässä onkin erilainen käsitys "työstä". Onnekseni olen voinut tehdä "töitä" jotka, ainakin tässä vaiheessa koen hyvin mielekkäiksi ja ymmärrän miksi niitä teen ja pidän siitä.
Mutta tiedän sen myös itestäni että jos joudun tilanteeseen jossa minun täytyy kellontarkasti tehdä jotain minkä koen tarpeettomaksi tai epävirikkeelliseksi, rupean saamaan ahdistus- ja raivokohtauksia..
Eli toisesta näkökulmasta minua voisi pitää työn välttelijänä.
Nyt lähden töihin.
oikeastaan sanoin kaiken oleellisen jo siinä mielipidekirjoituksessa viime marraskuussa. tuo yllä oleva kommenttini taas menee vähän väärille urille välillä, pyrkimyksenä oli / on kyetä esittämään jotain sellaista, joka on täysin yksinkertaista ja yksinkertaisesti järjestykseen saatettavissa olevaa, mutta ilmeisesti mahdotonta avata järkevällä tavalla käyttäen nykyään yleisesti hyväksyttyjä "termejä". viittaan taas jälleen siihen samaan mihin olen viittaillut viimeisen reilun vuoden aikan koko ajan. mutta olen huomannut, ettei niitä oikeasti pysty kunnolla selventämään netissä, eikä muutenkaan julkisesti, heh heh, taas se tuli sieltä, eikä varsinkaan kun oma netinkäyttöaikani rajoittuu muutamaan (kymmeneen) minuuttiin.....:)))))
tietyllä tavalla "herkemmät" ihmiset joko löytävät sisältään sen rauhan täysin riippumatta noista "rakenteellisista epäkohdista" yms, tai sitten sortuvat siihen mediavirran hulluuden vaikutuksiin. tämä näyttäisi olevan jatkuvaa.....
eipä sillä, minua eivät nuo jutut oikeasti enää huoleta. Good Friday Spellissä käsiteltiin 8 vuotta sitten (Sleepissä 7 vuotta sitten) täsmälleen nämä asiat, joista on kyse, ja joihin viittasin tuolla kommentillani yllä, jonka nyt poistan ja kehotan ihmisiä sen sijaan lukemaan ne runot, jos haluavat tietää mitä ajattelen näistä asioista ja mikä on. nähdäkseni, niihin ainoa toimiva lääke. And you speak to me....
Lähetä kommentti