Aurinko seuraa itseään –blogista kävi haaste esittelemään kymmenen parasta artistia juuri nyt. Tavallani olen tällaista HS:n NYT-liitteen silppua vastaan, mutta jokin pinnallinen osa minua tahtoo tämän silti tuoda julki. Mutta ensiksikään en kyllä näe, että tämä blogi olisi mitenkään pinnallinen sanan mediaan liitettävässä merkityksessä, eikä tämän blogin lukijakunta ole muutenkaan kovinkaan suuri. Toiseksikaan en usko, että kukaan joka tätä varsinaisesti eksyy lukemaan, päätyy pitämään minua tuon edellämainitun silppurin äänenkannattajana – he kun näet tuntevat minut, näin oletan. Vaikka onhan näitä listoja ollut maailman sivu, ja ystävien kanssa niistä on toki ihan mukava lörpötellä. Joten annetaan mahdollisuus.
Aural Holograms vol. 1
Helixes-kollektiivin ja ilmeisesti myös perkussionisti Janne Tuomen viimeisin levytys. Ensinmainitun linjasta poikkeavaa painostavaa, tuonpuoleista ambientia. Ylitse käyvät kuolleet, aurojen aallot voi aistia.
Current 93: Soft Black Stars
Turhankin selvän tulkintani mukaan levy on omistettu David Tibetin edesmenneelle nuoruudenrakastetulle. Pianopohjaiset, äärimmäiset surulliset kappaleet koskettavat, ja Tibetin lyriikat paljastavat hienoutensa, vaikka paperinukkekristuksia voisikin joku kritisoida – minusta se on tuoretta ja henkilökohtaista.
Karjalan sissejä ei hyvällä omallatunnollakaan voi sanoa hyväksi, ja moni varmaankin mielellään lahtaisi minut tämän esiinnostamisen nimiin, mutta olen kuunnellut tätä töissä ja oikeastaan, kröhöm, pitänyt siitä. Karjalan sissit on Ruotsissa asuvan suomalaisen tekemää yltiösuomalaisisänmaallista paatosta yhdistettynä arkirealistiseen juopottelujulistukseen. Korvat punehtuu, kun tätä käy kuuntelemaan.
Maeror Tri: Myein, Ambient Dreams, Meditamentum I
Troum-yhtyeen esiaste. Maanläheistä dronea sekä kitaroin että luonnollisin äänin.
Orthodox: Gran Poder
Espanjan Sleep. Hurjaa doomia, jossa on vieläkin hurjemmat ulisevat (jopa munkkikuoromaiset) vokaalit ja tiukkaa soittoa. Geryon’s Throne -kappaleen nopeaa osaa en osaa vieläkään käsitellä: joko se on ilmeisen nerokas tai sitten täysin päin helvettiä soitettu.
Ovro: Gegendurchgangenzeit
Suomalaisen dark ambient-neidon debyyttilevy on yllättäen kuulostanut paljon paremmalta kuin esimerkiksi myöhempi Mosaick the Serpent/Vipera Aurea, joka kärsi Black Sun Productions –Massimon irstaasta läsnäolosta ja sisäisestä epätasapainoisuudesta (sekä em. Massimoa ja muitakin dark ambient –piirejä vaivaavasta, suoraan sanoen kammottavasta tavasta lausua englantia). Gegendurchgangenzeit on ehkä minimalistisempaa ja ”tavallisempaa”, mutta minun korvaani se juuri nyt miellyttää enemmän.
Turhankin nuivia arvioita saanut tuore levy sisältää kyllä hienojakin biisejä, esimerkiksi Chelsea Rodgersin. Myönnettäköön kuitenkin, ettei Prince nyt tällä levyllä mikään erityisen innovatiivinen yritä olla.
Nimisävellyksen lisäksi CD:llä mukana oleva Sarah was Ninety years old nousi jo viime talvena yhdeksi Pärtin sävellyksien helmiksi.
Talking Heads: Remain in Light
Upea, upea levy, jossa afrobeat yhdistyy turhankin nokkelaan älykköestetiikkaan. Tämä on ensimmäinen kuulemani TH-täysosuma, yhtyeen myöhemmät levyt eivät vakuuttaneet samalla tavalla. Remain in Lightilla jokainen biisi kasvaa nakuttavien ja hoilottavien vokaalien myötä täydelliseksi, ja soiton tiukkuudesta ei tingitä. Taattua David Byrne/Brian Eno –yhteistyötä.
Troum&All Sides: Shutûn
Saattaa olla yksi niistä ensimmäisistä dark ambient/drone-levyistä, jotka menevät kaikkien aikojen liikuttavimpien levyjen joukkoon. Kertakaikkisen upeaa.
15 kommenttia:
Tuus Vesku kattoo Psychic TV:tä lokakuussa! Sua tarvitaan yleisössä.
-t.v
Harkitsen kyllä. Se on huonosti taas keskellä viikkoa, mutta kun kerran nuo helixes-iltamatkin lykkääntyivät, voi olla että olenkin katsomassa Genesistä. Milloinkas se nyt olikaan ja paljonkos liput? Tavastialla?
Ehkä hain muuten (ohimennen sanottuna) tuolla listauksella ennemminkin bändejä joita pitää vähän pitkäikäisemmin tärkeimpinä sellaisen "näitä levyjä olen viimeisen viikon aikana kuunnellut" -listauksen sijaan. Mutta minulla on vain henkilökohtaisesti nyt ollut sellainen pitkä kausi, että olen kuunnellut tiettyjä bändejä aika paljon ja löytänyt itsellenikin yllätyksellisiä suosikkeja, joten se vain sopi omiin tarkoitusperiini hyvin. Vastaan beat-aihelmiin myöhemmin, en jaksa nyt keskittyä enempää.
Ymmärsin näet tahallani väärin. En osaa oikein yleensäkään oikein tuollaisia "paras bändi"-listauksia, koska minusta levyt yksittäisinä kulttuurituotteina ovat verrattain totuudellisempisia ja kokemuslähtöisempiä kohtia. Ei yksi bändi välttämättä tee koskaan kahta hyvää levyä. Jos ylipäätään olen kuunnellut jotakin artistia kuukausitolkulla on se sitten varmaankin Troum. Ei siitä kymmentä saa tiristämälläkään. Sori.
Genesis on ti 2.10.
liput on vain kympin, joten ei syitä olla tulematta.
tv
Ei tuo Gran Poder mitenkään huono ole, ei. Mutta Sleepiin verrattuna minun makuuni vähän liian kulmikkaasti soitettua. Laulajan ääni on toki omaa luokkaansa. Enpä tiedä.
Kommentoidakseni jotain tuohon, millaisia levyjä nyt piti listata ja mitä hyvä musiikki on, niin ainakin itselleni musiikin merkityksellisyys on hyvin pitkälti kiinni siitä, miten joku kappale, levy tai muu kokonaisuus resonoi jonkin tietyn elämäntilanteen, tunnetilan, tai muun ajankohtaisen asian kanssa.
On toki artisteja, joiden puuhia mielelläni seuraan ja joiden useimmat levyt hankin melkein joka tapauksessa, mutta en tiedä, edustavatko ne musiikkimakuani tai mitään muutakaan minusta yhtään sen paremmin kuin enemmän tai vähemmän satunnaisesti vaihtelevat kuuntelunkohteet.
Sen kai voin sanoa, että Ulveriin luotan aina. Se on kai pitkäikäisin musiikkimieltymykseni, jos ei jotain Black Sabbathia lasketa. Ja aika ankealta kuulostaa, jos sen hehkuttamiseen tyydyn. Ja voi kulua pitkiäkin aikoja, etten kuuntele sitä lainkaan. Ja ovathan norjan sudet tehneet nimensä mukaisia levyjäkin. Silti luotan heihin aina. Ja Shadows of the Sun tulee olemaan mahtava, uskokaa pois.
Ulver jakaa kyllä mielipiteitä. En sano, että viimeisimmät julkaisut olisivat jotenkin erityisesti kiinnittyneet minuun ajassa ja tilassa elävänä olentona ts. Matin mainitsemalla resonanssilla, mutta Ulveriin suhtaudun aina innokkaasti vaikkakin se usein jättää minut – tahdoin tai en – paikoin kylmäksi. Lähinnä koen heidät tavallaan hyvinkin innovatiivisina musiikintekijöinä (mitä nyt turhankin selviä Coil-vaikutteita tapaa löytyä) ja kun innovatiivisuus on mielestäni artistin elinkaaren pituuteen ja hedelmällisyyteen nähden yksi tärkeimmistä tekijöistä, on tämä puhtaaseen mielenkiintoon perustuva kunnioitus ja ihailu kai näin ollen perusteltua. Toisaalta, seuraan (melko vähäisellä) mielenkiinnolla jonkun Apulannan kehitystä, vaikka yhtyeen kunnian päivät ovat olleet ja menneet, eikä bändissä ole oikein innovatiivisuutta ja Wirtanenkin on paljastunut ties kuinka monta vuotta sitten aikamoiseksi juntiksi.
Mitä tulee tuohon resonanssiin, olen aina kokenut albumikokonaisuudet voimakkaammin kuin yksittäiset kappaleet. Siksi albumille on voinut mahtua täysiä hutejakin, kunhan kokonaisuus on minun kokemukseeni nähden tasapainossa – se riittää tekemään levystä kuin levystä upean, kestävän ja kokemuksellisen.
Minusta Ulverin ja Coilin yhtäläisyydet ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enemmän mentaliteetin tasolla. Esim. Blood Inside ei muistuta musiikillisesti mitään Coilin tuotosta, silti se tuo kyseisen poppoon hyvin selvästi mieleen. Enkä pane pahakseni. Blood Insidesta tuli muuten mieleen, että sehän on oikeastaan aika epäonnistunut levy. Ylitehty, ylihiottu, täyteen ahdettu, pelkkää pusausta koko paketti. Mutta juuri sellaisena se on aika ainutlaatuinen kokonaisuus.
Mutta siltä osin, mitä olen tulevaa levyä kuullut, ovat Ulvit tällä kertaa tehneet ihan biisejäkin.
Toistettu juttu, mutta tavallaan tuntuu, että Ulver on yrittänyt 2000-luvun ajan apinoida Coilia ja epäonnistunut, mutta tavalla, joka on johtanut täysin oma- ja ainutlaatuiseen soundiin ja “kieleen”.
Blood Inside, muistan kun sitäkin levyä fiilisteltiin ja eihän se huono ole, vaikka yhdyn arvioosi. Turhankin kliininen ja tuotettu se on, mutta tässä tapauksessa se kuuluu kuvioon (sairaala-teemaan). Odotan innolla uutta levyä, ja uteliaana, mitä ”henkilökohtaisin” Ulverin levy oikein tarkoittaakaan. Perdition Cityä en ole kuunnellut varmaan kolmeen neljään vuoteen, vaikka se upeita muistoja onkin täynnä ja hieno levy muutenkin. Mites se ja William Blake tätä nykyä?
William Blake -teemat on, outoa kyllä, Ulverin kestävimpiä levyjä. Se on, kaikessa suuruudenhulluudessaan, ihan aidosti progressiivinen levy, koska kuulostaa koko ajan siltä, että muusikot puskevat yli taitojensa. Toisaalta musiikki myös tämän seurauksena kuulostaa välillä siltä, etteivät muusikot oikein tiedä mitä ovat tekemässä. Yhtä kaikki levy sisältää yksinkertaisesti hyviä biisejä, elementtejä, oivalluksia, henkeä, ja kaikkea tätä niin paljon, että se avautuu vieläkin toisinaan uudella tavalla. Kestää siis vielä lähes 10 vuoden aktiivisen kuuntelun jälkeenkin.
En muuten tarkoittanut, että Blood Inside ei olisi minulle mieluinen levy. Mutta se on mieleeni ehkä sen takia, että se on mielestäni tavallaan epäonnistunut. Se olisi voinut olla levynä parempi jossain muussa vaiheessa (bändihän korosti, että levyä vain hiottiin ja käänneltiin ja väänneltiin loputtomiin ja lopputulos on itseasiassa täysin mielivaltainen versio levystä), mutta toisaalta se ei ehkä olisi ollut niin omaperäinen. Ja onhan siinä nytkin hienoja biisejä.
Perdition City on sekin aika ainutlaatuinen ja voimakastunnelmainen levy...paikoitellen. Ihmettelen toisinaan, miten vahvalla näkemyksellä warp-soundin ja soundtrack-musiikin yhdistelmästä se alkaa (tai miten innokkaasti yhtye haluaa matkia Dj Shadowta) ja miten kummasti se hajoaa loppua kohden. Tämä on erityisen outoa, kun ottaa huomioon miten kauan levyä valmisteltiin. Mutta kuuntelin levyn tuossa kuukausi tai pari sitten, eikä se huono ole, ehkä yhtä biisiä lukuunottamatta.
Minua viehättää Ulverissa tietysti eniten bändin etsijä-mentaliteetti. Musiikki on ennen kaikkea väline, jonka kautta etsitään ilmaisua jollekin muulle, eikä painopiste ole niinkään itse musiikilla. Jostain näkökulmasta kyse on tosiaan pahimmanlaatuisesta harrastelusta, harhailusta ja keskittymiskyvyttömyydestä mutta minkäs teet, kun tulokset vetoavat.
Ainoat Ulverin levyt, joihin minulla ei ole oikein mitään suhdetta ovat 1st Decade in the Machines ja Svidd Neger Soundtrack.
Täytyy sanoa, että muita Ulvereita (kuin Blood Insideä) en ole kuunnellut oikein pitkiin aikoihin. Siksi suhteeni koko yhtyeeseen on tällä nimenomaisella hetkellä aika epämääräinen. Levyt löytyy, mutta en ole laittanut niitä soittimeen aikoihin.
Blake-levyt on kyllä Ulverin elektro-ajan levyistä yhtä aikaa yksi parhaista ja yksi etäisimmästä. Se ei ole missään vaiheessa tuntunut mitenkään sellaiselta levyltä, jolla olisi erityisen paljon tarttumapintaa, pikemminkin se on luonteeltaan analyyttinen ja jopa ”kylmä”. Kylmä on tietenkin väärä sana, koska levyn soundi on tavallaan lämmin ja teemat itsessäänkin kaikkea muuta kuin koleat. Silti pidän sitä tällä hetkellä yhtyeen levyistä kiinnostavimpana.
Perdition Cityssä minua ei ole milloinkaan haitannut albumin ”hajoaminen” loppua kohden. Se on ollut minulle ilmestymisestään lähtien mielenkiintoinen kokonaisuus, jonka keskivaiheille on eksynyt muutama tyhjänpäiväinen biisi.
Sen sijaan, kun Silence-kaksikon jälkeen ilmestyi Lyckantropen themes, olin melko lailla innoissani. Hiljainen, seestynyt ja silti uhkaava soundtrack. Svidd Neger jätti aika kylmäksi ja Silence-kaksikko muistuu mieleen tavallaan aika kiinnostavana, mutta pohjimmiltaan melko tylsänä levyparina.
Näistä muistikuvista nouseekin kysymys: onko Ulver lopultakaan tehnyt yhtäkään levyä, joka olisi kokonaisuutena kestävä, ehyt ja monipuolisuudestaan huolimatta vahva? Kaikki levyt junnaavat mielessäni pelkästään hyvinä, erilaisia elementtejä sisältävinä, epämääräisinä kokonaisuuksina. Jokaisella levyllä on kappaleita, oikeassa järjestyksessä, mutta silti ne ikäänkuin hajoavat, tai kaihtavat haltuunottoa (siis mentaalisella, ei teknisellä tasolla).
Hyvä läpileikkaus Ulverin viime vuosista. On todella kiinnostavaa, että kommentoit positiivisimmin Perdition Cityä, johon itse olen aina suhtautunut vähän ristiriitaisesti, odottanut siltä enemmän kuin se oikeastaan on voinut tarjota. Totta on, että ainakin itselleni se ilmestyi juuri oikeaan, herkkään aikaan, jolloin kykenin samastumaan Ulverin silloin edustamaan post-heavy etsiskelyyn täysin.
Silence-kaksikko on itselleni Ulverin elektronisen identiteettikriisin rakkain kokonaisuus, vaikka myös Lyckantropen Themes onkin tehnyt eheydellään vaikutuksen ensi kuulemasta lähtien. Etenkin Silencing the Singing sisältää jotensakin ainutlaatuista, melodista rapinaa, joka on innoittanut minua kovastikin ajoittain.
Ulverin levyjen eheys on hyvä kysymys. Tietysti black metal -trilogia on aika tasaisen korkealaatuista, ja kesällä huomasin myös kolmikon epäilyttävimmän lenkin, Kveldssangerin uppoavan minuun täysillä (ainakin oikeissa olosuhteissa, vuonojen varsilla). Mutta monista syistä noista varhaisista levyistä on parempi olla liikoja puhumatta.
Itse pidän William Blakea ja Lyckantropenia (tähän asti) onnistuneimpina kokonaisuuksina. Molemmat toimivat parhaiten mielestäni juuri kokonaisina nieltynä. Ei Blood Insidekaan huono kokonaisuus ole, mutta sen verran tuhdeista paloista rakennettu, että hengästyttää välillä (ja on oudosti samalla mielestäni liian lyhyt, tai ainakin tuntuu loppuvan kesken).
Oma suhteeni bändiin on siis selvästi aika erilainen kuin sinulla. Olen jo ties kuinka kauan suhtautunut bändin levyihin henkilökohtaisella mielenkiinnolla, kokenut ne huonoimmillaankin jotenkin läheisiksi itselleni. Kykenen yhä virittäytymään sille aaltopituudelle, jolla bändi toimii. Kuten sanoin, kyse ei ole niinkään musiikista itseisarvona kuin välineenä. Mutta mille...jatkuvalle identiteettikriisille, ehkä?
Kyllä Ulverin paras levy on Bergtatt ja asiasta ei edes kiistellä!
No pakko se oli sanoa.
Jaska kuuntelee hevii.
Lähetä kommentti