Let me try now to suggest in which sense the results of our trip toward the roots of the Hermetic legacy can be of some interest for understanding some of the contemporary theory of textual interpretation. Certainly, a common materialistic point of view is not sufficient to draw any connection between Epicurus and Stalin. In the same vein, I doubt that it would be possible to isolate common features between Nietzsche and Chomsky, in spite of Gilbert Durand's celebration of the new Hermetic atmosphere. Still it can be interesting for the purpose of my lectures to list the main features of what I would like to call a Hermetic approach to texts. We find in ancient Hermetism and in many contemporary approaches some disquietingly similar ideas: namely that
A text is an open-ended universe where the interpreter can discover infinite interconnections.
Language is unable to grasp a unique and pre-existing meaning: on the contrary, language's duty is to show that what we can speak of is only the coincidence of the opposites.
Language mirrors the inadequancy of thought: our being-in-the-world is nothing else than being incapable of finding any transcendental meaning.
Any text, pretending to assert something univocal, is a miscarried universe, that is, the work of a muddle-headed Demiurge (who tried to say that 'that's that' and on the contrary elicited an uninterrupted chain of infinite deferrals where 'that' is not 'that').
Contemporary textual Gnosticism is very generous, howerer: everybody, provided one is eager to impose the intention of the reader upon the unattainable intention of author, can become the Übermensch who really realizes the truth, namely, that the author did not know what he or she was really saying, because language spoke in his of her place.
To salvage the text - that is, to transform it from an illusion of meaning to the awareness that meaning is infinite - the reader must suspect that every line of it conceals another secret meaning; words, instead of saying, hide the untold; the glory of the reader is to discover that texts can say everything, except what their author wanted them to mean; as soon as a pretended meaning is allegedly discovered, we are that it is not the real one; the real one is the further one and so on and so forth; the hylics - the losers - are those who end the process by saying 'I understood'.
The Real Reader is the one who understands that the secret of a text is its emptiness. (Umberto Eco et al: Interpretation and Overinterpretation. 1992/2004. Cambridge: Cambridge University Press. s. 38-40)
perjantaina, tammikuuta 12, 2007
Hermeettisestä luennasta
Tunnisteet:
HERMENEUTIIKKA,
KIRJALLISUUSTIEDE,
UMBERTO ECO
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
35 kommenttia:
Vaikutti melkoisen subjektivistiselta tuo Econ väite. Samaistetaanko tässä merkitys täysin intentioon? Ja kun intentiosta ei voi saada suoraa kokemusta, todetaan että tekstin tulkinta on täysin avoin (ääretön). Voisikohan tässä soveltaa type-token jakoa? Eli tyyppeinä symbolit joista teksti koostuu perustuvat merkittäviin eroihin, jotka eivät redusoidu saavuttamattomissa olevaan yksilölliseen motivaatioon. Juuri tässä mielessä teksti kirjoittaa tekijänsä(?). Tällä tasolla tekstiin pääsisi käsiksi ilman että tarvitsee julistaa jotain pohjimmaista lukutapaa. Moniäänisyyskään ei ole satunnaista, kun katsomme mitä ihmiset teksteillä/symboleilla tekevät.
Vähän puuta heinää, mutta en jaksa ajatella selkeämmin nyt...
Heitin sen näihin ojiin, että joku tonkisi sitä ja huomaisi jotain, mitä…
Niin, myöhemmällä iällähän Eco kävi puolustamaan nimenomaan tekstistä itsestään nousevaa intentionaalisuutta (ja muotoili yllä olevassa sitaatissa lähinnä sen, mitä vastaan oikeastaan haraa), ja sikäli kuin olen käsittänyt, sen muotoja siinä määrin kuin (tiedetyn) viestin kirjoittajan intentiot sitä rajaavat. Mitä tahansa ei voi pistää tekijän, muttei myöskään viestin tulkitsijan piikkiin, eikä toisaalta myöskään kielen joka tuo tekijän (ja tulkitsijan) huomaamatta viestiin jotain sisäänrakennettuja dikotomioita jne. Ei mitä tahansa, mutta varmasti paljon. Ja jos tietäisin, mitä tuohon tekstin intentioon (tietenkin tekstikohtaisesti) sisältyy, en sitä täällä kysyisi. Ehkä se, että kaikenlaisien kirjoittajien ja lukijoiden takana on jokin coincidentia oppositorum-tyyppinen tila, josta käsin tekstin kaikkien mielekkäin (ei ainoa) merkitys voisi nousta esiin. Nousisiko tuo tekstin mahdollisesti mielekkäin merkitys esiin sitten vasta käytyään lävitse erilaisia tulkintakonteksteja, käytyään jopa vastakkaisten tulkintayhteisöjen (pahoittelen fishiläistä konnotaatiota) lävitse?
Aavistelinkin että Eco esittää tässä kannan myöhemmin kritisoitavaksi.
"Mitä tahansa ei voi pistää tekijän, muttei myöskään viestin tulkitsijan piikkiin, eikä toisaalta myöskään kielen joka tuo tekijän (ja tulkitsijan) huomaamatta viestiin jotain sisäänrakennettuja dikotomioita jne."
Kai sitä voisi yksinkertaisesti sanoa että tekstin suhde lukijaansa ja tulkinnan kontekstiin on relationaalinen atribuutti...joita taas on yhtä paljon kuin lukijoita (ilman että teksti muuttuu tyhjäksi tai tulkinta sattumanvaraiseksi).
Austin muistaakseni jakoi tekstin merkityksen ns locutionary ja illocutionary tyyppeihin. Eli mikä on tekstin propositionaalinen sisältö ja toisaalta mitä tekijä sillä tekee. Yksinkertainen esimerkki on "minä tahdon", jonka semanttinen merkitys ja performatiivinen merkitys häissä voidaan selkeästi nähdä erillisinä.
Toisaalta tulee mieleen Clifford Geertzin kuuluisa esimerkki silmänräpäytyksen ja silmäniskun erosta (fyysistä eroa ei ole, mutta symbolinen ero on luettavissa kontekstista).
Jos teksti ajatellaan aina osana laajempaa toiminnallista (ja tulkinnallista) kontekstia, ei yhtä essentialistisesti oikeaa tulkintaa ole. On ainoastaan enemmän ja vähemmän mielekkäitä tapoja käyttää tekstiä (tämä ei ole kuitenkaan tarkoitettu "tekijän kuolema" polemiikiksi). Sanotaan vaikka: mielekkyys määräytyy sen mukaan miten hyvin teksti avaa meille toiminnallisen (ei staattis-essentialistisen) maailman.
"Nousisiko tuo tekstin mahdollisesti mielekkäin merkitys esiin sitten vasta käytyään lävitse erilaisia tulkintakonteksteja"
Hmm...Jotta paras mahdollinen tulkinta nousisi lukuisten aikaisempien suosta (dialektisesti?), olisi meidän matkattava kohti parasta mahdollista maailmaa, jonka aktualisoitua pääsisimme lopulliseen ratkaisuun (olisiko tällä jotain tekemistä Hegelin tai Marxin kanssa).
Semiotiikan lueskelusta on kyllä niin kauan etten tunnu saavaan mitään järkevää sanotuksi. Pitää näköjään palata peruskysymysten äärelle heti kun ehtii...
Muistan aikanaan pitäneeni paljon Paul Ricouerin artikkelista The model of the text: meaningful action considered as a text. Siinä käsiteltiin juuri tekstin, toiminnan ja intention ongelmia.
Niin, periaatteessa monienkin tekstien keskeinen funktio yksilön reseption suhteen on se, että ne herättää fiiliksiä? En tiedä muista, mutta itse en lue vaikkapa Baigent-Leigh-Lincolnin Holy Blood, Holy Grailia sen takia, että sillä olisi jossain reaalisessa maailmassa jonkinlaista pätevyyttä (siihen en ota kantaa), vaan koska "se herättää fiiliksiä" (tämä lienee se kaunokirjallisuuden ja kielen maaginen aspekti, johon toivon jonkun tätä lukevan myös ottavan kantaa?) - sama homma John Boormanin mahtavan Excaliburin suhteen. Silti, pitää/pitäisi pystyä tekemään ero tiettyjen tekstien suhteen, lukeeko niitä jonkin relevantin tulkinnan kannalta vai sen, millaisia fiiliksiä se herättää. Yksilökohtaista, joojoo. Silti, oli fanatismia tai ei, näiden kahden puolen yhdessäkuljettaminen on nähdäkseni hyvinkin merkityksellistä, ja liittyy pitkälti niiden välille lukijan kehittämään kitkaan. "Relevantti tulkinta" (ts. tekijän intentoima tekstin merkityskenttä jonka laitamille tekijä voi etsiytyä) on silloin tällöin myös se tylsin, ja moni puolustanee yksinkertaisesti yltiöreseptiviistä kantaa, niin kauan kuin tekstistä nyt vain "saa jotain", se on merkityksellistä. Silti ja siten pitäisin merkityksen ja mielekkyyden erillään.
Jotain dialektiikkaa kai haeskelinkin. Tekstin mielekkäin merkitys noussee useimmiten juuri sille annettujen tulkintojen ristipaineessa ja elävyydessä, ei niinkään sen ansiosta, kuinka joku tietty arvovaltainen tulkintayhteisö antaa sille milloin mitäkin merkityksiä. Toki tämäkin on vain puuhastelua, niin monia kysymyksiähän tämäkin sivuaa, mutta…
Boormanin Excalibur on kyllä mainio. Suosikkejani. Se tehoaa niin hyvin koska sen rakenne perustuu vielä myytin logiikkaan. Sitä ei ole liikaa yritetty keriä auki.
Ja ehkä se mielekkyys piilee jossain tuolla rationaalisen ajattelun tavoittamattomissa. Olen Mr. Filpun kanssa puhunut aikoinaan paljonkin tuosta mielekkyyden ja merkityksen erosta.
Kun analysoimme vaikka vitsin merkitystä, ei tutkimuksemme tulos ole sen "mielekkyys" (se ei naurata). Toisaalta analyysillä on oma mielekkyytensä, joka on relevantti omassa kontekstissaan, jossa siitä saa toisenlaista älyllistä mielihyvää...tai jotain.
Eli mielekkyydelle ei ole metakieltä?
Mielekkyys (yksilöllisesti motivoituna) ja yleisesti jaettu merkityskenttä tukevat tietenkin toisiaan. Ei toista ilman toista. Jos tekijä olisi kokonaan kuollut, emme tarvitsisi kirjoja ollenkaan kehitellessämme omia fabulointeja. Toisaalta miten paljon tekijällä on kontrollia tekstinsä suhteen? Esim. Bob Dylan on monesti sanonut ettei hän ollenkaan tiedä mitä tekstinsä tarkoittavat, mutta ovat ne silti mielekkäitä.
Olen samaa mieltä siitä että tulkinta syntyy dialektisesti (tai dialogisesti) monien tulkinnallisten diskurssien ristipaineessa. samaa voisi kai sanoa myös mielekkyydestä.
Voin jotain historiallisesti merkittävää klassista elokuvaa katsoessa nähdä sen esteettisen arvon elokuvan silti koskettamatta. Voin "lukea" (ainakin rajallisesti) elokuvasta piirteitä, jotka tekevät siitä merkittävän. Toisaalta jotkut teokset kolahtavat henkilökohtaisesti, enkä osaa selittää välttämättä miksi näin on.
En haluaisi kuitenkaan rajoittaa mielekkäitä kicksejä yksilötasolle. Monesti "kolahtaminen" on yhteisöllinen tapahtuma. Ääriesimerkkinä vaikka ekstaattiset uskonnot, joihin verrattuna protestanttinen kristinusko on aika logosentristä ja pyhyyden kokemus etäännytettyä.
Taiteissa länsimaiset kulttuurit tuppaavat arvostavamaan erityisesti niitä tuntemuksia, jotka tuntuvat korostavan yksilöllisyyttämme.
Siinäpä ne ongelmat. Uskoisin, että oikeastaan hyvin harvoin tiedämme tekijästä senkään vertaa, että osaisimme lukea jotain tekstiä "oikein" - ainoita mielekkäitä merkityksen kannalta tärkeitä osviittoja voisivat olla pikemminkin ne yliyksilölliset sosiaalis-poliittiset kontekstit (vrt. Jameson) joissa teos on synnytetty, joskin samaan hengenvetoon on toki todettava, että tällaisen suunnistamisen vaarana on tietenkin kokonaismerkityksen kaventuminen ja samalla sekä tekijän merkityksen alikorostuminen ja "systeemin" ylikorostuminen. Jonkun Excaliburin sosiaalis-poliittisen merkityksen haravoiminen on täysin triviaalia, korkeintaan jotain pöljiä allegorioita voinee kaivaa esiin (tai universaalia puurolta näyttävää syötävää), mutta niissä teoksen (myyttinen) merkitys on jo kadonnut kopeloinnin alta.
Kun jokin "kolahtaa" minussa henkilökohtaisesti, se tarkoittaa melko usein (ehkei aina) sitä, että teoksen samastumispinta koskettaa niitä puolia minussa joita olen henkilöhistoriassani jollakin tasolla kokenut, jossakin assosioittain etenevissä muodoissa. Tyttö tapaa pojan-romanttiset komediat vetoavat luultavasti niihin osiin kansaa, joka on joskus ihastunut, samoin Breakfast Clubin teinit niihin jotka ovat joskus käyneet koulua. Olkoot kuinka sentimentaalista roskaa tahansa (eivät ole, jos minulta kysytään).
Tekijällä on lopulta aika vähän valtaa käsistään lasketun teoksen suhteen. Se että tiedän oikeasti jossakin teoksessa kuvattujen paikkojen alkuidut ja tiedän mitä tekijä on ajatellut luodessaan teosta, ei tee tulkinnastani välttämättä yhtään sen oikeampaa kuin jonkun tekijää yhtään tuntemattoman lapsuuden leikkikentilleen mielikuvissaan sijoittamat tapahtumat ja niistä luodut tulkinnat. Toinen esimerkki: kirjailija- tai taiteilijakuva ja sen suhde teoksen sisäiseen logiikkaan. Tekijällä ei ole lopultakaan kovinkaan paljon mahdollisuuksia, edes intertekstuaalisessa mielessä, ohjata lukijan tulkintoja. Ja sitten on niitä, kuten Eco itse, jotka näyttävät lähinnä kusettavan kirjailijakuvallaan tietoisesti. Ja sitten on se kirottujen kolonna (Babylon Whores), joka tuskin olettaa että heidän teoksistaan tulee sellaisia kulttiesineitä vain sen takia, että niitä joillain vähäjärkisillä foorumeilla toitottaneet. Hämmästyn harva se päivä, mitä kaikkea soopaa olen nostannut jonkun Death of the Westinkin kappaleista. Ja se jos mikä, tuntuu mielekkäältä.
Oh, sori.
Breakfast Club onkin ihan klassikko :)
Monet elokuvat, jotka ovat minulle olleet järisyttävän vaikuttavia kokemuksia, eivät välttämättä puhuttele suoraan jotain omaa elämänalaa (esim. Kurosawan Rashomon, Kubrickin Barry Lyndon, Bergmanin Seitsämäs sinetti, Malikin Badlands etc.) Helppo vastaus on kai että elokuvissa on juonen pintatason lisäksi jotain yleisinhimillistä, eksistentialistista...romanttisissa komedioissakin tämä voisi olla yleisemmin inhimillisen yhteyden kaipuu. No joo, tuo on vähän liian standardi kamaa...
Eri tulkinnalliset näkökulmat (esim. strukturalistinen, henkilöhistoriallinen, psykoanalyyttinen...) on ehkä parasta ajatella osaratkaisuina, joita voi arvioida sen mukaan miten ne tuntuvat kutakin tapausta valaisevan. Puhtain silmin emme kuitankaan voi mitään tekstiä lukea.
Taisin tuossa jo aiemmin mainita jotain puurosta, ja lähinnä viittasin sillä (esim.) Peter Lamarquen ja Stein Olsenin -tavallaan ihan söpöönkin - kantaan: fiktiossa mielekkäin tulkinta on usein se "ylikertomuksellinen", taustalla olevat, pohjimmiltaan melko humanistiset eetokset, tässä tapauksessa siis valistuksellinen aines. Jamesonin kantaa en tähän juuri nyt muista, mutta eittämättä humanistisen eetoksen latteimmillaan korvaa tässä tapauksessa aikansa poliittinen aines (tai tiedostamaton) ts. se, mitä yli tekijän tekstiin tai taideteokseen on pursunnut - juurikin, millaisessa yhteiskunnallisessa miljöössä teos on synnytetty. No joo, perusmatskua.Heh, kyllä joku Nasta laudassa tarjoaa minulle näkymän "viimeiseen vapaaseen sieluun Amerikassa" ja siten hilpeän eskapistisen tunteen joka sitoutuu makuarvostelmiini. Mutta niin, en tiedä sitten, miten paljon "töitä" pitää tehdä, että merkityksen voi kaivaa esiin - epäilemättä tulkintani Nasta laudasta on mielekäs ja vaikka se teoksena melko "suljettu" onkin en voi täysin varmasti tietää osuuko teoksen mielekkyys ja teoksen (itsenäinen) merkitys (ei sama asia kuin "merkitys minulle") tässä tapauksessa yksiin. "Tahdon" voi olla yhtä hyvin häistä kuin rituaalimaagikon suusta.
Silti melko mielelläni lähtisin sille kannalle, että teoksen kestävä kuluttaminen (uhhuh) on yhteydessä siihen kuinka eri mielekkyyskontekstit asetetaan vuoropuheluun silti niin, että teoksen mielekkyyskontekstit pyrkivät koko ajan teoksen (itsenäistä) merkitystä kohti.
Olen samaa mieltä, vaikken usko että teoksella voisi olla täysin itsenäistä mielekkyyskontekstia, tai että oma motivoitu tulkinta voisi olla sellaisen kanssa täysin identtinen. Jos nyt ryhtyisin oikein halkomaan hiuksia voisin sanoa että teoksella on oma merkityskonteksti, joka voi synnyttää useita vaihtoehtoisia ja ristiriitaisia mielekkyyksiä. Voimme kuitenkin pyrkiä aina toimivampaan dialogiin teoksen kanssa omista tulkinnallisista lähtökohdistamme (olisiko tuo sitä kestävää kuluttamista, kummatkin kontekstit rikastuttavat toisiaan).
Kowalskin tulkintaa en näkisi mitenkään pähkinänä. Easy Rider sukupolven arvot ja 70-luvun alun Amerikan kulttuurinen ja poliittinen miljöö paistaa aika selvästi läpi. Ja onhan lännen myytti ollut aina nonkonformistisen yksilön ylistyslaulu. Amerikkalaiseen unelmaan on aina kuulunut tietty nomadisuus. Ei ihme että road movie on niin suosittu lajityyppi ja Lucky Lucke ratsastaa aina lopuksi auringonlaskuun.
Oma suosikkini 70-luvun amerikkalaisen "uuden aallon" anti-establishment elokuvista on ehkä Five Easy Pieces. Jack on niin siinä niin armoitettu kusipää.
Uskaltaisin muuten väittää että häät ovat eräänlaista rituaalimagiaa (jossa todellisuutta muokataan "loitsun" avulla) trivialisoimatta yhtään magian käsitettä.
Nyt lupaan lakata terrorisoimasta blogiasi enemmillä kommenteilla...
“Jos nyt ryhtyisin oikein halkomaan hiuksia voisin sanoa että teoksella on oma merkityskonteksti, joka voi synnyttää useita vaihtoehtoisia ja ristiriitaisia mielekkyyksiä. Voimme kuitenkin pyrkiä aina toimivampaan dialogiin teoksen kanssa omista tulkinnallisista lähtökohdistamme”
Joo, tätä ehkä yritin sanoa. Se miten nuo mielekkyydet kohtaavat teoksesta pusauksella nostettavan relevanteimman merkityksen on sitten eri asia – ja siinä on tietty vaarana fanatismi. Otetaan lunkisti.
Ja kun tälle vaihteelle on astuttu, täytyy sanoa, että otan mielelläni vastaan muita suosituksia Easy Riderin, Vanishing Pointin ja toisaalta Excaliburin ja Zardozin kaltaisista elokuvista – parasta hupii! Siis siinä mielessä, että niitä on helppo katsoa, mutta ne tarjoavat lopulta paljon, mistä ammentaa.
Et sinä terrorisoi, mukava vain jos edes joku sanoo, puhuu, räyhää, kommentoi. On niin kaun... öh, hiljaista muuten.
Uh, vaarallinen ehdotus. Mikään ei ole niin hauskaa kuin tyrkyttää omaa leffa/musiikkimakua toisille - minusta ainakin - joten listasta voisi tulla loputon.
Excalibur ja Zardos olivat poikkeuksellisen hyvää fantasiaa samalta ohjaajalta, enkä nyt äkkiä keksi mitään vastaavaa. John Boormanilta löytyy kyllä muutakin hyvää: Syvä joki (1972), The General (1998) ja erityisesti Point Blank (1967). Lee Marvinin johtama kostokertomus on paikoitellen niin innovatiivisesti leikattu että ihme etteivät studiot vastustelleet.
60-luvun loppu ja 70-luku nyt muutenkin oli sitä Hollywoodin kulta-aikaa. Yritin jollain tavalla valita samanhenkisiä viihdyttäviä elokuvia...
Sidney Lumet: Serpico (1973) on paras poliisikorruptio elokuva koskaan. Al Pacino loistaa ilman myöhempiä maneerejaan. Hikinen Iltapäivä (1975) on hieno tragikomedia ryöstöstä, joka menee pieleen.
Terence Malick: Paha maa (1973) on kuin runollinen versio Natural Born Killersistä (paitsi siis oikeasti hyvä). Onnellisten aika (1978) on seesteinen (jumalaisen kauniisti kuvattu) kolmiodraama Texasilaisella farmilla suuren laman aikaan. No, tuo on ehkä vähän jähmeäliikkeinen ollakseen viihderaina.
Robert Altman: Pitkät jäähyväiset (1973) on tragikoominen mutta samalla surumielinen Raymond Chandlerin uudelleentulkinta.
Sam Peckinpah: Bring Me the Head of Alfredo Garcia (1974) on elokuva johon Tarantino ei koskaan pystyisi. Se syöksyy tragikoomisuudesta epätoivon kautta niin järkähtämättömään nihilismiin että oksat pois.
Monte Hellman: Two-Lane Blacktopin (1971) eksistentialistinen autoilu on aika lähellä Vanishing Pointia.
Cool Hand Luke (1967) esitteli Paul Newmanin cooleimman anti-establishment sankarin etelävaltiolaisessa chain gangissa.
Five Easy Piecesissa (1970) Jack Nicholson on kuin 70-luvun vieraantuneisuuden ruumiillistuma. Musiikillisten nerojen perheen musta lammas palaa kotiin, oltuaan slummailemassa öljykentillä, mukanaan kaltoin kohdeltu alaluokkainen tyttöystävä. The Last Detailissa (1973) Nicholson taas esittää merimiestä, joka on komennettu saattamaan nuori laivastotoveri vankilaan.
Catch-22 (1970) on Mike Nicholsin vähälle huomiolle jäänyt filmatisointi Joseph Hellerin romaanista. Aikaansa edellä oleva epälineaarinen satiiri sodan mielettömyydestä ei saanut ansaitsemaansa arvostusta. On muuten erityisen ajankohtainen tällä hetkellä.
Cutterin kosto (1981) on rikollisen vähälle huomiolle jäänyt melankolinen uus-noir elokuva, raajarikosta vietnam veteraanista ja playboysta, jotka selvittävät naisen murhaa. Suosittelen.
Withnail and I (1986) on todella hauska elokuva kahdesta rappiotaiteilijan elämää viettävästä Lontoolais näyttelijästä, jotka päättävät selvittää päänsä maaseutulomalla.
Ja vielä...Jim Jarmuschin Down By Law (1986) on mainio New Orleansiin sijoittuva vankilaelokuva, jossa radio DJ, parittaja ja italialainen turisti päätyvät samaan selliin.
Suosittelen vielä yhtä häpeilemätöntä toimintaleffaa. Pakojuna (1985) yltyy tavainomaisen vankilapako alkunsa jälkeen eksistentialistiseksi vapauden ylistykseksi. Pidin tästä nuorempana paljon, ja myöhemmin on selvinnyt että elokuva perustui Kurosawan tarinaan, ja venäläinen ohjaaja kirjoitti aikanaan mm. Andrei Rublevin Tarkovskin kanssa.
Ai niin vielä...tämän näin ensi kertaa juuri äsken. Walter Hillin The Warriorsissa (1979) on kaikkea mitä kulttielokuvalta voi pyytää. Riisuttu juoni: The Warriors niminen jengi lavastetaan syypäiksi karismaattisen jengijohtajan murhaan ja joutuu kulkemaan läpi New Yorkin kymmenet muut jengit kintereillään. Miksi jengit pukeutuvat erikoisiin kuteisiin kuin Clockwork Orangen extrat on epäselvää (missään vaiheessa ei selitetä sijoittuuko leffa esim. lähitulevaisuuteen). Aivotonta, toki, mutta ah niin viihdyttävää. Mielummin tätä katsoo kuin nykypäivän pöhöttyneitä toimintaelokuvia.
Sori listan pituudesta.
Nyt, peace out.
Popcorn viihteestä suosittelisin vielä John Carpenterin Escape From New Yorkia (1981). Kurt Russell murisee kuin Eastwood konsanaan, pelastaessaan pakkolaskun tehnyttä presidenttiä vankilasaareksi muutetulta tulevaisuuden Manhattanilta. Ja loppu (jossa oikeasti haistatetaan paskat auktoriteetille) on hieno.
Loputtomaksihan tämä lista meni...
Huhhuh. Osa noista on kyllä jo hallussa: Malickin Badlands, Lumet'n Serpico, Boormanin Syvä joki (olen myös lukenut alkuteoksen enkä voinut olla näkemättä Burtin vartaloa niissä kuvauksissa), Jarmusch ja jopa tuo Pako New Yorkista (jonka nerokkuuden ylistykseen en kyllä lähtisi, heheh). Muut vaikuttavat kiinnostavilta tuttavuuksilta, vielä kun kerrot mistähän noita saisi? Jotain suomalaisia DVD-julkaisuja olemassa? En liittyne enää Pirkanmaan Elokuvakeskukseenkaan, joten sekin aika lienee nyt ohi.
Katsoin joskus Boormanin Smaragdimetsän, joka lähinnä häkelsi muttei sekoittanut päätä. Antropologit lienevät innoissaan? Lumet'n Hikisen iltapäivän olen ajatellut ostaa. Muuten listasi on niin murskaavan timanttinen, etten mitään vastaavaa osaa sinulle tyrkyttää.
No eihän se Pako New Yorkista mikään nerokas leffa ole, mutta minusta oiva vaihtoehto Mission Impossible kolmelle. Tuntuu että kun iän myötä on tietty leffasnobismi karissut, voi fiilistellä myös lapsena rakkaita B-elokuvia (varoituksen sana siis myös Pakojunasta ja The Warriorista.) Patrick Swayzen Dalton vastaan Russelin Snake Plissken taistelussa...?
Olit kyllä nähnyt monet noista parhaimmista...Hikinen iltapäivä löytyy ainakin Anttilasta (7,99). Voisin myös suositella Jack Nicholson Classics 3 leffan komboa Anttilasta (18,95). Sieltä löytyy Five Easy Pieces (rajut kuviot), Kings of Marvin Garden (vain unelmilla on siivet) ja Last Detail (saattokeikka). 70-luvun Amerikkalaista elokuvaa parhaimmillaan, ja Jackin parhaat suoritukset (ehkä Käenpesää lukuunottamatta).
Cutterin kosto, Onnellisten aika, Pitkät jäähyväiset ja Catch-22, pitäisi myös löytyä, joko hyvínvarustetusta videovuokraamosta tai suht halpaversioina kaupan hyllyltä (esim. Filmifriikki). Muita ei taida löytyä suomipainoksia, mutta minulta voi kyllä lainata :)
Keihaistaan vielä paria ihan kelpo leffaa, jotka ainakin pitäisi jostain löytyä. Robert Altmanin McCabe ja Mrs Miller (1971) on runollisen rupinenen revisionisti western, jonka soundtrackina toimii yksinomaan Leonard Cohen. Louis Mallen Atlantic Cityssä (1980) taas leijuu surumielisyys kuin tunkkainen parfyymi Burt Lancasterin esittämän gangsterin muistellessa menneitä kunnian päiviä (löytyy muuten Anttilasta 5,99).
Menipä kauhean kapitalistiseksi mainostamiseksi. Todella vilpittömät pahoittelut. Missä se askeesi kun sitä tarvitsee...
Dalton tietenkin voittaisi? Heh, joo, vaikka olen (tiettävästi) vuosikaupalla sinua nuorempi, samat vinkeet löytyvät myös näiden korvien välistä: lapsuuden klassikoita osaa fiilistellä, eikä uudemmat toimintaelokuvat sytytä ollenkaan. Kuten sanottu, en ymmärrä nykyisistä matematiikkaelokuvista mitään. Ennen vanhaan elokuvissa esiintyvien laitteiden kunto mitattiin lähinnä sillä, kuinka paljon ledejä niissä oli, mut siihen se sitten jäikin – muuten hommat hoidettiin nyrkein (kts. Patrick Swayze-merkintä), eikö? Joku uusi Bond esimerkiksi; kun lehdet löylyttelee sen ”realistisuutta”, realistisuus tarkoittaa sitä, että sankarimme saa turpaan mutta mikä pahempaa on ”rankempien” tilanteiden ympäröimä. Joku Lethal Weaponin kidutuskohtaus oli lapsena tosi hurja, mutta mitä se on jonkun Casino Royalen kidutusten rinnalla? Bond, jolta riisutaan eskapismi – mitä jää jäljelle?
Anttilasta ja kapitalismista vielä sen verran, että nykyisin minulla on Anttilan TopTenissä poiketessani, riippumatta kaupungista, tunne suunnattomasta informaatio- ja mediaähkystä, eikä hyllyjen välissä samoilu oikein enää inspiroi; kävin taannoin etsimässä Godardin Our Musicia (sellainen on kuulemma kaupoissa?), löysin jotain Antonionia ja Melvilleä, eikä ruuhka minua häirinnyt vaan kaikki ne boxit ja ties mitkä tarjoukset, lootat laarit ja tuntikaupalla roskaa, kaiuttimista pursuava roska, huonot levyt, huonot elokuvat eikä järjestystä missään. Järki lähtee, taju sumenee, kuka piru näitä itselleen ostaa. Etsi siellä sitten jotain Burt Lancasteria. Käsittämättömän roskan seasta voi kuitenkin joskus löytää jotain kultaa, ja sehän se ongelma onkin – jos ei jaksa etsiä.
Ai joo! Suosittelen Capricorn 1:stä, vaikka se vähän eri kaliiberia onkin. Mainio ”sci-fi”-elokuva suuresta huijauksesta, O.J. Simpson on hölmistyneen oloinen, astronautit harhailevat erämaassa ja Elliot Gouldin ja sankarimme viime sekuntien juoksukohtaus on jotain jota kannattaa odottaa.
Puolet noistakin elokuvista on varmaan Brucen suosikkeja, heheh – Badlands nyt varmasti, mut en usko että Atlantic City, Point Blank... ja Two-Lane Blacktopia vois varmaan fiilikseltään verrata River-klassikkoon. No joo, diabolikko löytää aina yhteydet, mutta niin löysi renessanssin oppineetkin.
Hetkinen kuka Bruce? Etkä varmaan tarkoita Jean Renoirin "River" elokuvaa? Putosin kärryiltä...
Tsekkaan Capricorn Onen. Vanhana scifin harrastajana avaruusleffat aina vetoaa...
Vaikka fiilistelenkin joitain 70- 80-luvun B-leffoja, olen tullut myös herkemmäksi väkivallan käytölle. Toisaalta kasari actionissa "might makes right" fasismi oli usein niin törkeän läpinäkyvää että se ei jotenkin haittaa niin paljon kuin elokuvissa, joissa se on sofistikoituneesti piilotettu ironian tai moraalisen ambivalenssin alle. Käytännössähän sankarit on (vieläkin) niitä jotka on parhaita väkivallassa.
Ajatellaan vaikka Die Hardin loppua jossa joviaali pullea poliisi, joka on traumatisoitunut väkivallattomaksi ammuttuaan vahingossa pikkupojan, pystyy sankarillisesti taas tappamaan, kun kuolleeksi luultu ilkeä rosvo vielä kerran nousee maasta iso pyssy tanassa. "Hienoa se sai munansa takaisin." Tai olikohan se Leathal Weapon ykkösen tai kakkosen loppu, jossa Gibson pidättämisen sijasta pätkii rosvoa samalla kun kymmenet ympärille kerääntyneet poliisit hurraavat.
Muutenkin tuo henkilökohtaisen väkivallan oikeutettu käyttö, ns. natural justice, on monesti "nerokkaalla" tavavalla ympätty loppuratkaisuun. Kuinka monta kertaa olet nähnyt kostovan sankarit antavaan turpaan rosvolle ja sitten seisovan pyssy vapisten tämän yllä. "Ammu vaan paskiainen" ilkkuu roisto, mutta eihän sankari aseetonta miestä voi tappaa. Toisaalta oikeusjärjestelmä on niin epätyydyttävä (epäpersoonallinen) loppuratkaisu, että sankarin käännyttyä selkänsä pahis vetää aseen vielä alkkareistaan ja Mel Gibson/Bruce Willis/Will Smith voi vapaasti päästää siitä ilmat pihalle itsepuolustuksena.
Anttilasta olen kyllä ihan samaa mieltä, karsea paikka. Mutta kun kaiken sen loan keskeltä löytää helmiä suunnilleen halvemmalla kuin mistään muualta...
Oliko Antonioni muuten Blow Up vai Ammatti: reportteri? Melville on myös rautaa (suomeksihan taitaa löytyä vain Tuntemattomat sankarit).
Uups, olipas taas paljon typoja...
Jos asenteeni jäi epäselväksi: Vanhoissa toimintaleffoissa suhtautuminen väkivaltaan on usein niin poskettoman röyhkeää ja elämälle vierasta että ne on helpompi sulattaa hekotellen fantasiana. Toisaalta väkivallan ihannointi niissäkin aiheuttaa monesti yökkimistä. (Ja onhan paljon elokuvia jossa väkivallan käyttö problematisoidaan.)
Toivottavasti en nyt kuulostanut liian moralisoivalta tylsimykseltä...
Kommentoin väliin: minulta löytyy Five easy pieces ja Saattokeikka - Nicholsonin 70-luvun elokuvat on kyllä rautaa, kuten Pacinonkin. King of Marvin Gardens oli pieni pettymys, kuten myös McCabe ja Mrs. Miller. Oletko, Harri, nähnyt Altmanin Nashvilleä? Sitä olen metsästänyt jo pitkään, mutten ole löytänyt. 70-luvun amerikkalaisista elokuvista Cassavetesin parhaat (Naisen parhaat vuodet ja Aviomiehet) ovat ehdotonta kärkeä, myös Coppolan Conversation ansaitsee maininnan.
HS, Bruus, Bruce Springsteen. Lethal Weaponin loppukohtauksen taistelu pihanurmella on se, mistä puhut: pahiksena vanha kunnon Gary Busey. Vanha kunnon Gary Busey.
Antonioni oli Ammatti: Reportteri, Melville, jollen nyt väärin muista, joku punakantinen. Olen nähnyt herralta Punaisen ympyrän ja Yön sudet.
Mikko, onks ne nyt VHS:llä vai DVD:llä? Mun pitää varmaan tulla katsoon, jahka saan jostain nipistettyä aikaa.
Mut joo, päästän asiantuntijat vauhtiin...
Aah, THE BOSS. Olin selvästi huono Diabolikko, kun en nähnyt yhteyttä. Melvillen paras on muuten ehkä Ajojahti (Le Samourai).
Busey parka. Sekin katosi ö-luokan elokuvien ja Reality TVn suohon.
Mikko:
Joo, King of Marvin Gardens oli noista kolmesta Nicholsonista huonoin, mutta silti ihan katsomisen arvoinen (minultakin löytyy vain Saattokeikka ja Five Easy Pieces omana).
McCabe & Mrs Miller oli minulle kyllä yllätys, kun sen ensi kertaa näin. Luulin että se olisi Altmanin Buffalo Bill and the Indians tasoa, mutta sehän olikin ihan mahtava (minusta). Ainoana kauneusvirheenä Leonard Cohenin musiikki, josta tavallisesti pidän paljon, kuulosti ehkä vähän siirappiselta ja anakronistiselta leffan taustalta.
Minulta löytyy kyllä Nashville, mutta se taitaa olla Jenkeissä muiden kamojen kanssa. Tsekkaan. Itse ehkä ihastuin eniten Altmanin 70-luvun "pikku" leffoihin, kuten The Long Goodbye, California Split ja jopa 3 Women (outoudessaan).
Cassavetes oli todellista uutta aaltoa Amerikassa. Olen nähnyt kyllä vain The Killing of a Chinese Bookien ja Woman Under the Influencen. Onko noita julkaistu DVDllä Suomessa?
Entäs Peter Bogdanovichin The Last Picture Show?
The Conversation on myös yksi 70-luvun suosikeistani. Coppolahan sai idean Antonionin Blow Up elokuvasta (joka on vielä parempi). Sitten Brian De Palma vielä matki The Conversationia omalla Blow Out leffallaan. Tietysti joukon huonoin, mutta silti parempaa De Palmaa. Olisi mielenkiintoinen leffailta katsoa nuo kaikki järjestyksessä...
CDON.comista voi (ainakin) tilata Cassavetesin viiden levyn pakettia hintaan 49.95 (uh), mukana Opening Night, Faces, A Woman under the Influence, The Killing of the Chinese Bookie (ainoa näkemäni) ja Shadows. Kiinnostaisi kyllä. Mikkohan on löylytellyt noista käsittäkseni tuota Woman Under the Influencea? Am I ri-ight?
Gary Busey, tosi-TV:ssä? Uah. Mut heiluihan se vielä Lost Highwayssa ja Fear & Loathing in Las Vegasissa.
Five easy pieces (suom. Rajut kuviot, whoot?) löytyy dvd:nä, Saattokeikka on VHS:nä (ja Haminassa). Ei kyl kannata tääl mun luona kattoo, kun ei oo enää sohvaa; ellei haluta makoilla vieretysten sängyllä (uuuh).
Woman under the influence, kyllä. On varmaankin Cassavetesin paras. Husbands on hupaisampi ja tavallaan miltei yhtä hyvä. Faces pitäisi nähdä suomenkielisten tekstien kanssa, siitä ei välillä saanut mitään selvää ja se vaikutti vähän katselukokemukseen.
Melvillen ajojahti (kyynikko puhuu) oli minusta vähän naiivi, jotenkin alleviivailtiin sitä lintua häkissä (hieman halpa eksistentialistinen symboli), ja koko homma jäi puolitiehen. Vaikka on siinä aika hyvä tunnelma kuitenkin ja hyviä kohtauksia.
Huh, kova tuomio Le Samouraille. Minä ehkä näin sen naiiviuden ja "puolitiehen jäämisen" taas tyylipuhtautena. Meliville riisuu elegantisti elokuvastaan kaiken turhan kiteyttäessään täsmällisesti genren formaalin ytimen. Ja voisin väittää että tuo ydin on tavallaan naiivi.
Nouvelle vaguellahan on juurensa (italialaisen neorealismin lisäksi) juuri film noirissa, joka konseptina syntyi kun ranskalaiset saivat toisen maailmansodan loputtua nähdä Amerikassa sodan aikana tehtyjä moraalisesti kolkkoja gangsterielokuvia (joita usein kuvasivat Saksasta paenneet ekspressionismista vaikutteita saaneet kameramiehet). Jos ajatellaan vaikka Jules Dassinin Du Rififi Chez les Hommesia, Melvillen Bob le Flambeuria, Godardin À Bout de Soufflea, tai Truffautin Tirez Sur Le Pianistea on film noir genren dekonstruktio ja "ranskalaistaminen" (lempeä satirisoiminen ja toisaalta kunnioitus) ollut tärkeä osa uuden ranskalaisen elokuvan alkemiaa, jossa amerikkalainen "cool" muuttu kulttuurisen mimesiksen (lue poseerauksen) kautta itsereflektiiviseksi. En näe Le Samourain edustavan psykologista realismia, vaikka se on psykologinen, vaan sen vaikutus perustuu minimalistiseen pastissiin. (Eksistentialismi sinänsä ei ollut vierasta Amerikkalaisillekaan, kts. vaikka Nicholas Ray). Lopulta pidän Le Samouraissa sen puhdaslinjaisuudesta, johon verrattuna esim Le Cercle Rouge notkuu oman painonsa alla. Jos puhutaan itsetietoisesta kulttuurisesta passtissista niin seka Le Samourain että Le Cercle Rougen alussa esiintyvät "idän viisaudet" ovat tuosta oiva esimerkki. Eihän tuota ole tarkoitettukkaan luettavaksi kyynisellä silmällä.
No joo, ehkä tuo on puuta heinää ja leffan filosofia on raskaskätisesti esitettyä viiden pennin eksistentialismia. Samaahan on sanottu mm. Aikra Kurosawan Rashomonista, josta myös pidän ja joka myös oli genren konventioita käyttävä, mutta ne sisällöllisesti ylittävä leffa. Mitkä sitten olisisvat hyviä "eksistentialistisia" elokuvia?
Siis Tarkovskien lisäksi...
Hmm, varmaan jotkut Godardit voisivat olla, esim. Hullu-Pierrot (joka päinvastoin kuin Le Samourai ei ole tyylipuhdas elokuva, vaan venyttää rajoja siekailematta) tai vaikka Aviovaimo Pariisissa tai Elää elämäänsä. Truffaut'n Antoine Doinel -sarja voisi myös mennä kevyestä eksistentialismista. 8 1/2:n ja La dolce vitan voisi varmaan liittää listaan, kuten myös Woody Allenin tai Bergmanin yksilökohtaisimmat elokuvat. Vaikea tietysti sanoa, mikä olisi tismalleen eksistentialistista ja mikä vain eksistentialismiin vivahtavaa.
Mutta Le Samourain näin varmaan joskus lukioikäisenä, voisi olla aiheellista katsoa se uudestaan. Punaisen ympyrän aikana nuokuin (johtui varmaan enemmän lyhyistä yöunista kuin elokuvasta), tavallaan pidin siitä ja tavallaan en; kahden elokuvan perusteella Melvillessä samaan aikaan viehättää ja ärsyttää juurikin tyylipuhtaus ja painavuus, kokonaisuuden matemaattinen jämäkkyys: itse pidän enemmän pursuilevuudesta ja sopivasta holtittomuudesta, vaikka ymmärrän toki, että Melvillen tyylisissä elokuvissa merkitys syntyy jossakin tapahtumien raoissa, nyt-hetken tuolla puolen.
Kiitos vinkeistä. Aviovaimoa Pariisissa ja Elää elämäänsä en olekaan nähnyt.
"Melvillessä samaan aikaan viehättää ja ärsyttää juurikin tyylipuhtaus ja painavuus, kokonaisuuden matemaattinen jämäkkyys: itse pidän enemmän pursuilevuudesta ja sopivasta holtittomuudesta"
Tavallaan Le Samourain formaali kuri on verrannollinen Japanilaiseen estetiikkaan (josta pidän paljon). Ainakaan se ei ole Godardin gansterielokuvien tapaan leikittelevä. Tuo ilmaisun ankaruus, joka genre-elokuvissa voi avata odottamattomia mahdollisuuksia, on piirre jota olen alkanut arvostaa enemmän ja enemmän silloin kun se luo tuon "nyt-hetken tuolla puolen" olevan merkityksen. Toisaalta pidän yhtä lailla myös Fellinin barokkisesta rönsyilystä ja Godardin impulsiivisuudesta.
Suhtautumiseni vähän vaihtelee. Esim. ensin lukiossa pidin Marquezin Sadan vuoden yksinäisyydestä, sitten aloin inhota sen ryhdittömyyttä, kunnes taas onnistuin hahmottamaan sen rakenteen uudella tavalla. Toisaalta jos minun pitäisi valita Truffautin tai Godardin välillä, valitsisin varmaankin Truffautin. Ymmärrän silti miten Melvillen hermeettisesti suljettu tyylittely voi tuntua jostain steriililtä. Entäs matemaattisen kylmäksi kritisoitu Kubrick? Iskeekö?
Rönsyilystä tuli mieleeni itse katselukokemukseen liittyvä sattumanvaraisuus. Katselin juuri suuresti nauttien Terry Gilliamin Brazilin, ja muistelin kaiholla kuinka Gilliamin elokuvat vaikuttivat minuun pienenä. Kun lapsena katsoin elokuvia joita hädin tuskin ymmärsin, juoni alkoi elää omaa elämäänsä kohtausten yksityiskohdissa. Pienen lapsen mielikuvituksessa vieraskielisistä elokuvista tuli vapaasti tulkittavia kauniita ja kauhistuttavia mosaiikkeija. Nykyään kaikki mysteeri on riisuttu, ei pelkästään juonen ymmärtämisen kannalta, vaan DVD dokumenteilla, ohjaajien kommenttiraidoilla ja teknisen ja kulttuurisen taustan läpinäkyvyydellä.
Toisaalta jotain hallitsematonta voi aina hiipiä tulkinnan saumakohtiin kun ylitetään kieli- tai kulttuurirajoja. Truffaut puhui tavallaan aiheesta kommentoidessaan dubbausta ja tekstitystä:
"When we talk about a certain attraction that hard-boiled detective novels have for French people, we have to remember that it is not only the American material in which we find a certain poetry, but because this material has been transformed in the translation, we get an almost perverse pleasure out of it...We even like the distortion. When I wrote an article for Cashiers du cinema on Humprey Bogart, I not only described what I liked about Bogart but also paid homage to the two actors who used to postsynchronize his voice. Dubbing, like subtitling, is a technique that distorts and sometimes enhances the meaning. The printed word reinforces and makes things funnier. This is what happened to some of my films when they were shown at the New York Film Festival. It is the only time I ever saw my films in the States. I noticed more laughter than in France at certain points, just because of the printed word."
Itse olen huomannut että Bergmanin elokuvat ovat hauskempia suomeksi kuin englanniksi käännettynä.
Hm, sori taas viestin pituutta... Ehkä minun pitäisi vaan perustaa oma Blogi.
Kubrick iskee kyllä, en kyllä osaa ihan heti sanoa, miksi Melvillen kurinalainen ilmaisu vetoaa vähemmän, ehkä koen että Kubrickilla on enemmän sisältöä pinnan alla, en tiedä. Eyes wide shut tuntui ensin hieman liian kylmältä, mutta on parantunut kerta kerralta. Avaruusseikkailu 2001:n katsoin jostain syystä ensimmäisen kerran vasta toissa syksynä, sen loppuun asti mietityt kuvat (ja hitaus) miellyttivät kovastikin.
Godardilla oli aika päinvastainen suhtautuminen tekstityksiin kuin Truffaut'lla: hän on ehdottomasti tekstityksiä vastaan ja dubbauksien puolesta, koska tekstitys vie huomiota pois kuvalta, joka on elokuvan tärkein asia. Vaikea suhtautua noin jyrkästi, kun on pienestä pitäen tottunut tekstityksiin. Ehkä juuri siitä syystä onkin aina tullut kiinnitettyä enemmän huomiota dialogiin kuin toimintaan. En oikein osaa katsoa ulkomaisia elokuvia ilman tekstityksiä, koska vaivaa jos yksikin lause menee ohi; tuntuu kuin menettäisi jotain elokuvan kokonaisvaltaisesta kokemuksesta.
Pitää muuten mainita yksi tuntemattomampi, mutta mielestäni mainio elokuva 70-luvulta: Harry ja Tonto. Siinä vanha pappa saa häädön asunnostaan ja muuttaa lapsensa perheen luo asumaan. Hän päättää lähteä tapaamaan muitakin lapsiaan, ja matkalla tapahtuu tietysti kaikenlaista. Siinä on vähän samanlaista henkeä kuin Saattokeikassa, 70-luvun ilmapiiri välittyy.
Minulla oli joku kysymyskin, mutta olen unohtanut mikä. No, ehkä se vielä muistuu mieleen.
Kyllähän se on totta että Melville on rajoittuneempi ohjaaja kuin Kubrick. Eyes Wide Shutista minulla oli vähän samanlainen kokemus. Elokuvissa en lämmennyt, mutta kun näin sen vuosi sitten DVDltä se vaikutti jo paremmalta. Jos jaksaa sietää Cruisea...
Harry ja Tonto kuullosti mainiolta, katsotaan löytyykö sitä jostain.
Dialogipainotteisuudesta tuli mieleen Louis Mallen My Dinner With Andre, joka rajoittuu yhteen pitkään ravintolakeskusteluun. Kokeellisen teatterin ohjaaja André Gregory ja New Yorkilainen näyttelijä Wallace Shawn käyvät oikeista keskusteluistaan napattua dialogia. Korkealentoinen André kertoo hurjia juttuja ja maanläheisempi Wallace kuuntelee välillä ihmetellen välillä skeptisesti. Aikoinaan hyvinkin suosittu symppis leffa tuntuu painuneen jossain määrin unholaan.
Mallea lainasin just ja nimenomaan tuota My Dinner With Andrea hain, mutta sitä ei löytynyt Pirkanmaan Elokuvakerhon arkistoista. Vähän huono onni oli loppujenkin kanssa, Lacombe, Lucienissa kuva alkoi väpättää jossakin puolenvälin tienoilla eikä ottanut loppuakseen ja jo mainitsemasi Atlantic City oli vailla tekstityksiä, enkä mukavuudenhalussani jaksanut katsoa sitä. Vaikutti kyllä näppituntumalta hyvältä. Ajattelin, että voisi lainata Elevator to the Gallowsin vuodelta 1958, onko siitä mitään havaintoa?
Mitens Antonioni? Blowup tuli jo mainittua, mutta entäs muut? Itse pidän ehkä eniten Yöstä. Katsoin vain juuri Eclipsen ja se herätti saman tunteen kuin Punainen erämaa ja L'Avventura (kaikki kielet sekaisin nimissä, kun en tiedä suomennoksia jokaisesta): kiehtova, mutta myös jotenkin etäinen. Tai ehkä oikeammin kiehtova etäisyytensä vuoksi. Tavallaanhan Antonioni tuntuu kuvaavan samaa vieraantuneisuuden teemaa yhä uudestaan ja uudestaan, joka välillä taas saa tietynlaisia (urbaanin) panteismin muotoja: ihmiset (ts. Monica Vitti) kävelevät ääneti kaupungilla ja on aistittavissa jonkinlainen yhteyden kokemus ihmisen mielen ja ympäröivän kaupunki/teollisuusmaiseman kanssa, oli se sitten hengellinen tai hengetön kokemus. En ole varma, ovatko Antonionin hahmot vain tylsistyneitä, vai liittyykö heidän kokemukseensa jotain arvoituksellista, metafyysisempää.
Tuli vain jotenkin Eclipsestä mieleen, kun Vitti taas haahuili ja lopussa fiilisteltiin kaupunkiromantiikalla.
Elevator to the Gallows taitaa myös olla sitä uutta aaltoa enteilevää film noiria. Muistaakseni ihan kehuttu, mutta en ole nähnyt.
Hyvä kuvaus Antonionin teemoista.
L'avventura, La Notte, ja L'eclissehän muodostaa tavallaan eksistentialistisen "ennui" trilogian. Olen nähnyt vain ensimmäisen ja viimeisen. La Notte piti mennä katsomaan pari viikkoa sitten arkistoon, mutta kun en saanut Anttia sinne en itsekään jaksanut mennä.
En nyt sitten tiedä onko noissa sen syvällisempää sanomaa kuin tietyn vieraantuneisuuden tai zeitgeistin psykologisointi (ranskalainen tylsistyneisyys ON metafyysistä :).
Jack Nicholsonin miehittämä Ammatti: Reportteri taas on epäonnistunut, mutta katsottava. Parhaiten se toimii silloin kun Jack haahuilee yksin ("romanssi" osuus on aika latteaa kamaa).
Ettei juututa Ranskaan, niin kehaisen vielä Masaki Kobayashin Harakiriä. Tuli viime syksynä YLEn Teemalta ja oli kyllä ihan mahatava elokuva.
Antti ei taida kyllä olla niitä aktiivisimpia elokuvissa kävijöitä. Mut olis se kyllä voinut Marcellon filmin käydä katsomassa, vaikka onhan se hyvä muutenkin. Alussa on perushaahuilua, mutta lopun juhlakohtaus on upea.
Kun nyt sana eksistentialismi tuli taas esille, niin Antonionin elokuvista jäävä fiilis muistuttaa itse asiassa tunnetta, joka joskus Sartren Inhosta jäi päällimmäiseksi mieleen. No, en nyt siitä sen enempää.
Laitetaan Kobayashin Harakiri korvan taakse. Yritin jossain vaiheessa fiilistellä japanilaista uutta aaltoa, mutta se jotenkin jäi, kun ei mielenkiintoisimman oloisia filmejä löytynyt. IMDB:ssä hehkutettu Woman in the Dunes oli minusta vain "ihan ok". The Pornographersia ei ikinä katsottu loppuun, vaikka se periaatteessa ihan kiinnostavalta vaikuttikin. Jotenkin on kuitenkin jäänyt päähän, että Shohei Imamuran The Profound Desire of the Gods pitäisi nähdä. Siinä joku sokeritehtaan mies menee saarelle, jonka asukkaat harrastavat insestiä, ja muistaakseni jotenkin sotkeutuu niihin kuvioihin.
Minulle Inho oli ehkä vähän kouraisevampi kokemus kuin Antonionit, mutta tiedän mitä tarkoitat.
En ole oikein varma edes ketkä on Japanilaista "uutta aaltoa." Olen nähnyt kai lähinnä vanhoja klassikoita. Kurosawaa (joka kyllä kuuluu ehdottomasti lempiohjaajiini), Mizoguchia (esim. Ugetsu Monogatari on hyvä), Ozua (Tokyo Story, Floating Weeds), Kobayashia (Kwaidan on myös hyvä), Hiroshi Inagakin Samurai leffoja ja The Pornographersin. Sejun Suzukin gangsteri huuhaa (Tokion rakkikoira, Branded to Kill) ei taas kauheasti sytyttänyt. Kaneto Shindon Onibaba pitäisi joskus katsoa.
Kun Boormanista oli puhetta aikaisemmin, niin Hell in the Pacific oli minusta mainettaan parempi. Siinä Lee Marvin ja Toshiro Mifune on toisen maailmansodan sotilaina juuttuneet samalle autiolle saarelle.
Piti tarkistaa, mutta japanilaista uutta aaltoa edustivat Shohei Imamuran lisäksi Nagisa Oshima ja Masahiro Shinoda. Lähinnä minua kiinnosti kai Imamura, vaikka pläräilin kyllä kaikkien tietoja allmovie.comissa kiinnostuneena.
Myönnän (häpeillen), etten ole kuitenkaan nähnyt yhtään Kurosawan elokuvaa. Seittien linnakkeen ja Seitsemän samuraita olen kuitenkin lainannut, mutta Seittien linnaketta en saanut katsottua ennen palautuspäivää ja Seitsemän samurain nauha oli rikki. Mizoguchilta ja Ozultakin olen nähnyt molemmilta vain yhden. Pitäisi varmaan ottaa klassikot haltuun ennen kuin rupeaa öyhyämään jonkun uuden aallon kanssa.
Oshimalta olen nähnyt vain Aistien Valtakunnan (josta en pitänyt, tosin siitä on aikaa) ja Merry Christmas Mr. Lawrencen (joka vioistaan huolimatta oli todella mielenkiintoinen).
Kurosawan katselun aloittaisin Rashomonilla ja 7 Samurailla. Sitten Ikiru, Dersu Uzala, Seittien linna, Yojimbo - Onnensoturi, Taivas ja Helvetti, Ran, Kulkukoira, Juopunut enkeli, ja Kätketty linnake. Ja jos niistä piti voi katsoa loputkin.
Yksi asia mitä arvostan Kurosawassa on se että tuon paljon puhutun "eksistentialismin" lisäksi sillä on vahvasti yhteiskuntakriittinen ulottuvuus esillä (mikä esim. joltain Bergmanilta puuttuu). Sitä on joskus vähän vaikea Japanilaista kulttuuria ja historiaa tuntematta elokuvista lukea (silloin kun se ei ole niin blatanttia kuin vaikkapa Ikirussa), mutta kun on vähän lueskellut ja kuunnellut DVD kommenttiraitoja on se auennut enemmän.
Suosittelen muuten lämpimästi Kurosawan Something Like an Autobiography kirjaa. Se on lämminhenkinen, humanistinen ja hauska kirja, jossa on kulttuurisesti todella mielenkiintoisia huomioita sodanajan Japanista, sikäläisen studiosysteemin toiminnasta etc.
Lähetä kommentti