torstaina, lokakuuta 19, 2006

Hair ja musikaalit


Milos Formanin Hair-musikaali (1979) pääsi yllättämään täysin puun takaa. Ei elokuvaa nyt erinomaiseksi voi sanoa, mutta holtiton se ainakin oli, sanan täydessä merkityksessä. Holtiton. Tavallaan voi tulkita harmilliseksi senkin tosiasian, että 60-luvun hippiestetiikka oli vedetty jonkinlaisen itseironiaa pursuilevan funk-filtterin lävitse, jolloin tuloksena oli maalin yli sinkoutuva Vietnam-kritiikki maustettuna jokseenkin kömpelöllä juonella ja saatanallisesti rullaavilla bassokuvioilla. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen oli aika pitkälti selvää, mistä tulisi olemaan kyse: vesimiehen ajasta, vapaasta rakkaudesta ja Vietnamiin matkaavista nuorista miehistä. Mutta elokuvan juonellinen loppuratkaisu oli kyllä niin ala-arvoinen, ettei sitä voi perustella kuin korkeintaan väärinpäin olevalla rauhanmerkillä. Hölmöjä nuo hipit, kun vapaudessaan niin sinisilmäisiä ovat?

Juonesta puheenollen, olen aika pitkään miettinyt, mitä merkitystä musiikkiesityksillä on musikaalissa - ovatko ne narratiivin kannalta olennaisia vai onko musikaali niin umpimielinen genre, että esitysten tarkoitus on lähinnä ilmaista ääretöntä tunteenpaloa ja erinäisiä "fiiliksiä" ts. viihdyttää, mutta ei kiihdyttää? Joku Jacques Demyn Les Parapluies de Cherbourg (1964) on ihan oma luku sinänsä, enkä oikeastaan edes katso sitä musikaalina. Perinteisemmän musikaalin saralla olen kuitenkin vasta vastikään alkanut ymmärtää, että vastaus (em.)kysymykseeni lienee sekä että. Toki musiikkiesitysten tulee viihdyttää (vanhaan malliin; Jean Renoirin French Cancanin (1955) hengessä), mutta myös perustella kertomuksen mieli. Juonen kannalta keskeiset emotionaaliset myrskyt käydään nimenomaan musiikkiesitysten aikana, ei niiden välissä.

Toki on myös niitä elokuvia, joiden keskeiset teemat esiintyvät lähinnä esitysten välillä ja esityksiä sitoo kertomuksen yhteyteen vain hulvaton hurmos. Esimerkiksi Herbert Rossin Footloose (1984) keskittyy nimenomaan tarjoamaan katsojalle tanssi- ja laulukohtaukset hengenhaukkomiseksi, viihdyttääkseen, mutta mitään syvempää se ei oikein tule paljastaneeksi. Tanssit pysyvät tansseina, laulut lauluina ja kuvat kuvina. Hairin suhteen eräänlaiseksi loppukaneetiksi pitää kyllä antaa pisteitä vähintäänkin oivaltavista - joskin holtittomista - lyriikoista. Vai mitä pitäisi ajatella elokuvassa toisena tuutatun Sodomy-kappaleen säkeistä:
Sodomy
Fellatio
Cunnilingus
Pederasty

Father, why do these words sound so nasty?

Masturbation
Can be fun
Join the holy orgy
Kama Sutra
Everyone!


Vastaavaa järjen säkenöintiä (totisesti) löytyy myös elokuvan juonellisen alamäen aloittavasta Black Boysista:

Black boys are delicious
Chocolate flavored love
Licorice lips like candy
Keep my cocoa handy
I have such a sweet tooth
When it comes to love

Once I tried a diet
Of quiet, rest, no sweets
But I went nearly crazy
And I went clearly crazy
Because I really craved for
My chocolate flavored treats

Black boys are nutritious
Black boys fill me up
Black boys are so damn yummy
They satisfy my tummy
I have such a sweet tooth
When it comes to love
Black black black black
black black black black
Black boys


Onko siis ihme, että Hair tuli puun takaa ja kumautti?

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos olet kiinnostunut musiikin emotionaalisesta integroimisesta elokuvan narratiiviin, niin tsekkaa Bob Fossen karhean omaelämänkerrallinen All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Santeri Nemo kirjoitti...

Hei, kiitos!