torstaina, lokakuuta 05, 2006

V.I.T.R.I.O.L. ja juokseminen

En ole juossut kauaa, vasta noin vuoden. Juoksen mieluummin kuin hölkkään, vaikkei vauhtini aina olekaan erityisen kova. Moni parempikuntoinen - tai sitten vain persejalkainen - saattaa ohittaa minut. Annan heidän mennä, minä juoksen ja keskityn. Näinä päivinä, tänä syksynä yritän saada tuntuman juoksemiseen palaamaan, olen ollut aikoja juoksematta ja tahdonvoimani, kuntoni ja tahtini tuntuu rapistuneen. Tänään juoksin vain kahdeksan kilometriä. Yritän päästä sellaiseen tavoitteeseen, että aina kun käyn juoksemassa, juoksen vähintään kymmenen kilometriä. Parin kilometrin hölkässä ei nähdäkseni vielä pääse likellekään juoksemisen mieltä. Itse olen saavuttanut parhaimmat tunnelmat ja tulokset vasta noin yhdeksän kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin vielä kaukana tavoitteestani, tästä seuraavasta etapistani.

Juoksemiseen liittyy oikeastaan tiettyä mystiikkaa ja rituaalinomaisuutta. Juoksemiseen on valmistauduttava huolella. Tänään söin kasvislasagnea noin kolmen aikaan ja viisi tuntia myöhemmin tiesin senkin virheeksi. Ilmeisesti söin liian raskaasti, sillä röyhtäytti ja juokseminen oli aavistuksen tukkoista. Siksi paras tapa olisi syödä jotain kenties kevyempää noin kahdentoista aikoihin päivällä ja sitten lähteä lenkille kenties noin kuuden tunnin päästä. Aamulenkkejä olen vierastanut, koska silloin pitäisi toisaalta syödä, toisaalta olla syömättä. Tosin tänä syksynä minulla ei niihin ole oikein ollut mahdollisuuttakaan. Ruokavalion lisäksi on valmistauduttava henkisesti ja lopulta fyysisesti, venyttelemällä ja kuntoilemalla hiukan. Tällaisen valmistautumisen takia juokseminen ei todellakaan ole minulle mikään rentoutumismuoto, vaan tavalla tai toisella pyhä toimitus. Olin liian pitkään kehostani poissa, nyt haluan takaisin.

Sivumennen sanoen en ymmärrä ohi- ja vastaanjuoksijoita, joiden korviin on upotettu korvalaput. Juokseminen ja musiikin kuuntelu eivät sovi yhteen - silloin nimittäin ensin mainittu tapaa unohtua, juoksemisen funktio: juokseminen, yksin oleminen, alituinen liike kuin aurinko jahtaisi - ja jahtaakin - kuuta. Myöskin vaatetus on minulle toissijainen asia: juoksen vääränmallisissa verkkareissa, rumassa poolopaidassa, komuroissa juoksukengissä (joissa on kuitenkin hyvä juosta) - enkä oikein näytä juoksijalta, urheilijalta, miltään, tai lähinnä idiootilta. Köyhän miehen estetiikkakaan ei kuitenkaan ole juoksemisessa läheskään niin tärkeää kuin itse juoksu - ellei sitten estetiikaksi lasketa juoksemista taideteoksena.

Kun juoksen, keskityn yleensä lähinnä tunnustelemaan kehoani, sattuuko mihinkään, miltä juoksu tuntuu, sekä hengitykseen, miten onnistun rytmittämään sen, mikä tuntuu hyvältä, pystynkö suhteuttamaan juoksuni niin, että hengitän koko juoksun ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos vai onko minun päästävä päämäärääni jotakin toista kautta. Joskus, lähinnä silloin kun juoksen helppoja, tasaisia, pitkiä metsälenkkejä, saatan ajatella muutakin, esimerkiksi Umberto Econ Il Pendolo di Foucaultin kompositiota tai Theodor W. Adornon representaatiokieltoa ja osuutta modernismi-keskustelussa.

Tänään juoksin ja keskityin Atu XIV:n, koska koin sen vastaavan juoksemisen olemusta. Samalla Atu XIV vastaa vatsanseutua, Tipharethin ja Yesodin välistä aluetta, sitä josta kaikki juokseminen oikeastaan lähtee, mistä tavallaan myös KI lähtee. Ja kuten huomata sopii, tietoinen mieli keskittää (Tiphareth) ajatuksensa yhteen kohteeseen: juoksemiseen kehollisena toimintana (Malkhut). Tällä välillä juoksija voi eksyä - ja eksyykin - yöhön, tunneleihin tai tietoisen mielensä äärirajoille. Kenneth Grantille Yesodissa on Daathin lailla potentia yöpuolelle, Qlippothiin - Yesod on tietoisen mielen "alapuolinen raja" (siinä missä Daath on "yläpuolinen"), kohta josta Setin tunnelin alkavat.

Minä kuitenkin juoksin. Kahden viimeisen kilometrin aikana satoi vettä, aluksi tihkutti, sitten satoi kaatamalla, silmälasit ja vaatteet märäksi. Katselin pimeää metsäpolkua, jota vain harvat lamput valaisivat, kosteita lehtiä, rapakoita, tihkua vasten puiden varjostamia lyhtyjä. Juoksin. "What a Feeling", lauloi aikanaan Irene Cara. Sen muistin vasta kotiin tultuani.

1 kommentti:

MR kirjoitti...

Leppävaaran urheilupuiston lenkkipolku kutsuu!