tiistaina, syyskuuta 05, 2006

"I want you to be nice until it's time to not be nice."


Sadepäivinä on hyvä palata perusasioihin kuten vaikkapa Rowdy Herringtonin ohjaamaan ja Joel Silverin tuottamaan käsittämättömän upeaan elokuvaan Road House (1988), jonka pääosassa juhlii Patrick Swayze. Elokuva on erityisen rakas minulle. Muistan katsoneeni ensimmäisen kerran Road Housen joskus 1990-luvun alkuvuosina, ja lopun verisyydestä kauhistuneina vanhempani katsoivat parhaakseni siirtää minut nukkumaan. Siihen aikaan isäni äiti eli vielä ja asui aikoja luonamme – siitä johtuen nukuin vanhempieni huoneessa, jonka ovelta oli/on suora näköyhteys televisiolla. Joten katsoin elokuvan loppuun (Wade Garrettin kuolemasta eteenpäin) avaimenreiästä. Elokuvan muisto säilyi erityisenä American Ninjan, Point Breakin ja klassisempien toimintaelokuvien (Die Hard, Lethal Weapon, Commando, The Running Man, Rambo, Cobra) keskelläkin. 2000-luvun alussa satuin sitten löytämään juuri parahiksi joulunalusviikolla Road Housen VHS-version paikallisesta Anttilasta. Pelkästään jouluaattona katsoin isäni kanssa elokuvan kolmeen kertaan. Voin sanoa isäni ja minun katsoneen elokuvan kymmeniä kertoja tälläkin vuosikymmenellä ja vieläkään emme ole voineet suhtautua puisevasti sen alkuvoimaiseen energiaan ja pulppuavaan elämänvoimaan – ja realistisuuteen suhteessa uudempiin toimintaelokuviin. Suomalaista, leikkaamatonta DVD-versiota odottelen kiihkeästi – sivumennen on käsittämätöntä, ettei sellaista elokuvaa ole vieläkään saatavilla, kun samaan aikaan julkaistaan jotain Mark L. Lesterin Class of 1984:n (1982) kaltaisia "kulttiklassikkoja".

Olen vanhan liiton tappeluelokuvien ystävä. 2000-luvun Bruckheimer-tuotannosta olen totaalisesti ulkona. En löydä juuri minkäänlaista kosketuspintaa näihin ns. matematiikka-elokuviin, joissa on paljon (liikaa) supertietokoneita, R&B-musiikkia ja nopeita autoja. Tai supersankareita, joista en lopultakaan ymmärrä juuri mitään. Voi tietenkin olla, että olen oikeasti ajastani jäljessä, mutta nähdäkseni uudempien "verioopperoiden" myötä myös mielekäs käsitys todellisuusrepresentaatiosta on hävinnyt kaiken sen "tykityksen" ja nopeiden leikkausten taakse. Ja mikä tärkeintä: sankari on muuttunut kovaksikeitetystä etsivästä tai hiljaisesta erikoisjoukkojen miehestä ylipukeutuneeksi, pönöttäväksi rikolliseksi, joka – tottakai – osaa käyttää tietokoneita. Hittoon tietokoneet! Nyrkein ne ongelmat ratkaistaan! Mutta murhaajat, rikolliset ja varkaat eivät saisi olla mitenkään ihailtavia hahmoja, rikollisuus ja väkivalta eivät saisi olla tyylikästä – vaikka toki se sitä on ollut jo kauan.


Road Housen Dalton on hyvä esimerkki sankarin kunniallisuudesta. Hän on opiskellut yliopistotasolla filosofiaa ("a man's search for faith and that sort of shit", kommentoi Dalton koulutustaan), alkanut sitten kapakoiden ulosheittäjäksi – tai pikemminkin viilentäjäksi ("You are the bouncers, I am the cooler", jäsentää Dalton työtovereilleen) jonka vuoksi hänenkin uralleen on langennut synkkä varjo: itsepuolustukseksi oikeudessa tulkittu kuolemantuottaminen. Dalton on kuitenkin ottanut selkeästi opikseen varjostaan, ja on mielestäni suhteellisen sujut piilotajuntansa kanssa.

Road Housen juoni on ytimekkäästi se, että Dalton palkataan siistimään Double Deuce-kapakka Jasperin kaupungissa, Missourissa. Jasperia hallitsee kuitenkin Ben Gazzaran esittämä Brad Wesley, jonka kanssa Daltonilla meneekin sukset ristiin [hän esimerkiksi rakastuu Wesleyn entiseen naisystävään tohtori Elizabeth Clay'hin (Kelly Lynch), josta Wesley ei ole päässyt vielä täydelleen ylitse]. Alkaa omanlaisensa oikeustaistelu; miksi kaupunkilaisten pitäisi elää Wesleyn tyrannian ja ikeen alla? Mikä mies Dalton on puolustamaan Double Deucen ja Jasperin kunniaa? Mikä on vapauden hinta? Mikä mies Wesleyn apuri Jimmy (Marshall R. Teague) oikein onkaan?


Tappelujen, bluesin ja baarielämän tuoksinassakaan ei jää epäilystä Daltonin viljelemien elämänohjeiden mielekkyydestä, eikä vähiten siitä kuinka "isompikin kaveri kaatuu, kun polvilumpio murtuu". Taustalla on kuitenkin pohjimmiltaan portsarin ammatin ja yleensäkin rauhallisuuden vaaliminen: tappelu on välttämätöntä, silloin kun se on todella välttämätöntä. Muuten kärhämät pyritään hoitamaan puhumalla. Dalton ei juo kuin mustaa kahvia, silti ja juuri siksi hän on äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mies. "Always, be nice", ohjeistaa Dalton työtovereitaan.

On tietenkin mahdollista, että katsoja saattaa sortua syyttämään Road Housea banaaliudesta, liiallisesta väkivallasta ja mustavalkoisesta hyvä-paha-asetelmasta. Toki luotu situaatio on tarkoituksellisen ylikorostunut. Symbolisella tasolla se kuitenkin kuvaa nähdäkseni hyvinkin mielekkäällä tavalla yksilön asettumista yhteisöön, alituista kitkaa keskuksen ja kehän kanssa, ja sitä ettei ylimielisellä diktatuurilla voiteta yhteisöä puolelleen. Näissä teemoissa Road House tulee hyvinkin lähelle Bruce Springsteenin musiikkia. Johtajuus – kuten yhteisöllisyyskin – tuo vastuun, ja jollei vastuuta osata jakaa myös muiden yhteisön jäsenten kesken, murtuu yhä enemmän polvilumpioita.

4 kommenttia:

MR kirjoitti...

Silkkaa neroutta.

Santeri Nemo kirjoitti...

Älä nyt. Ajattelin palata seuraavaksi American Ninjojen maagisiin elementteihin. Mieti nyt itse sarjan viidettä osaa: David Bradley ja skidi manaavat jonnekin katolle Pat Moritan, joka tulee savusta ja menee savuun, jättäen siinä välissä sirpaleita unohdetuista opetuksista: muista esi-isiäsi jotka elävät sinussa, muista sukua, muista juuria, tottele senseitäsi ja opettele siinä sivussa vähän ninjutsua.

MR kirjoitti...

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China) ilmentää jollain tavalla rehdin maskuliinisen sankarityypin kulminaatiota: Kurt Russelin esittämä Jack Burton edustaa klassista toiminnan miestä, mutta hänen laukomissaan aforismeissa ei ole samaa syvää hehkua kuin esim. Daltonin vastaavissa, vaan ne sanotaan itsetietoinen pilke silmäkulmassa, mikä jo vihjaa myöhemmän, vahvemmin lieron, nokkeluuteen nojaavan paskiais-sankarin saapumisesta. Eikä asiaa yhtään auta, että DVD:n ekstroissa Jack Burtonin kuivimpiakin heittoja hehkutetaan "burtonismeina".

Santeri Nemo kirjoitti...

Luulen, että Miami Vice edustaa tavallaan ylevän kuolevaa toimintaelokuvan ja tv-sarjan saralla. Siinä toimintasankari on vaihtunut konstailemattomasta jokamiehestä (vrt. John McClanen kaltainen rähjääntynyt heeros) tyylikkääksi ja itsetietoisen pinnalliseksi. Pinnan tasolla jonkun Cobran (kts. tulitikku suussa) ja Sonny Crockettin eleissä, ilmeissä ja ulkomuodossa on jotain samaa, mutta pohjimmiltaan Sonnylta on jo kadonnut se rehti ja suoraselkäinen moraalintaju, mitä kunnon toimintasankarilla -myös Cobralla- pitäisi minusta olla. Joku kalju läski Shieldissä, on, ok, "poliisi", ja rähjääntynyt, mutta nyt jo "paha" tai erilaisin verukkein moraalia kiertävä sellainen.

Toisaalta en tiedä lopultakaan, onko kyseessä se vanha loputon nostalgia, ja onko suoraselkäinen, ryhdikäs toimintasankari, joka vastaa pahisten uhkailuihin nyrkein, sittenkään parempi vaihtoehto nykyhetken kannalta kuin se niljakas, itsetietoinen roisto jota tänään jo valmiiksi palvotaan.