Hekate ja Lentävä kalakukko

Lentävä kalakukko on otettu kiinni ja syöty. Yksityistämisen eräänä lakipisteenä Suomen yöjunaliikenne suunnassa pohjoinen-etelä on tullut tänä syksynä tiensä päähän. Vaikka en viime vuosina olekaan enää matkustanut niin paljoa yöjunissa, koen silti vääryyden puistatuksia, kun suomalainen julkinen liikenne häätää taukoamatta matkustajia kulkuneuvoistaan, kuin haluaisi kuolla yksin. Rautateitä ja rautatieasemia parannellaan, mutta keskitetysti, niille ratapätkille, joilla kulkee eniten matkustajia. Tällä mittarilla pohjoisen junaliikenne häviää auttamatta.

Rautatieasemien henki saattaa sekin olla uhattuna. Olen aina pitänyt ellen rakastanut rautatieasemia, radanvarsilla seisoskelua, odottamista, vanhojen pikajunien pehmeyttä, meluisuutta ja kolinaa. Joulunseudulla matkustaessa olen rakastanut jäätyneitä ovia, myöhästyneitä junia, kusen hajua ahtaassa vessassa, jopa spurguja ja hullattuja, jotka ovat kaikki menossa pohjoiseen.

Saattaa olla, että romantiikkani liittyy suoremmin sekä risteyksien mieleen että ylipäätään liikkeestä ja ulkopuolisuuden tunteesta kumpuaviin elämyksiin. Jälkimmäisessä tapauksessa pelkkä katsominen tuhruisen lasin takaa, matkustajien ja asemien katsominen, on toiminut mainiona itsesuggestion muotona. Liike on ollut aina pyhään ja pyhästä pois, Babyloniin ja takaisin. Lasin takaa olen käsitellyt sen mandragoran joka kaupungin alla kasvaa, ruumiin joka kaupunki on, sen merkityksen ja mielen.

Tuo pyhäksi tässä kohtaa luettava määränpää on merkinnyt minulle pimeää. Tapio Kotkavuoren sanoin:

Arkipäiväisen elämämme ulkopuolella oleva maailma heijastaa symbolisesti 'pimeydessä' olevia asioita; asioita, jotka sisältävät muutoksen voimaa, potentiaa nähdä itsemme uudessa valossa. Tämän vuoksi arkipäiväisten ympäristöjemme ulkopuolelle matkaaminen on potentiaalisesti myös matkaamista sisäiseen pimeyteemme, sisäiseen potentiaaliimme, jota voimme käyttää niin itseymmärryksemme kasvuun kuin myös kykyymme luoda Tahdollamme muutosta universumissa. (emt. 2004, 145).

On kuitenkin tähdennettävä, ettei ainakaan omalla kohdallani matkustelu muualle ole merkinnyt samaa kuin matkustaminen kotiseuduille, sinne missä neljä sukuvirtaa yhtyy. Itse olen kotiseuduilleni raivannut tilan, joka on minun pimeyttäni, minun astinlautaani, minun projisoitunut Nepheschini, yhteys Ruachin ja G'uphin välillä, mandragora ja vaarallisten käytävien suuaukko.

Tässä risteystilassa, junaradoilta vievien teiden leikkauspisteissä ja muualla, risteykset ovat kuitenkin olleet minulle aina jollain tapaa ilkeitä, mutta samalla siunattuja tiloja. Olen seisoskellut öisin risteyksissä, etsinyt jotain kai. Olen kulkenut niistä, sisään ja ulos, katsonut uneliaasti ja surullisesti joka suuntaan, jotain muistoa vatvoen kai. Ja vihdoin olen ymmärtänyt, että kyse on Hekatesta, Yesodista, Nepheschistä ja koko Euroopan okkulttisesta puolesta.


Suhteutettuna kabbalistiseen psykologiaan Nephesch Yesodina ja Lunana on tietoisen mielen (Ruach) "alapuolella" oleva piilotajunta tai tiedostamaton, jonka kanssa Ruachin on "mentävä naimisiin" löytääkseen viisauden kaiken tämän mielettömyyden keskeltä ja molempien "yläpuolelta". Tuntemusta Yesodista helpottaa, kun ymmärtää sen liittyvän (modernissa okkultismissa) olennaisesti varkaiden, noitien ja risteysten jumalatar Hekateen. Nephesch, eläinsielu ja astraaliruumis, on sekä ihmisen että Euroopan yö, torjuttu, outo, vastenmielinen, kaikki ne kerettiläiset ja huorat joista yleinen historia enimmäkseen vaikenee. Se edustaa kaikkia vaihtoehtoisia totuuksia, vaihtoehtoisia kosmogonioita, konttausta ojissa, koirien vaeltamia matkoja. Kun ottaa huomioon, että Ruachin keskipisteenä on harmoninen Tiphareth, johon tavataan liittää Jeesus (Kristus) ja risti kristillisenä symbolina, asettuu tämä vaihtoehdon toteutuminen Nepheschissä ilmeiseksi: onhan myös Hekaten symbolina risti. Samalla se lienee ainakin okkulttisesti (jollei ajallisesti) vanhempaa kerrostumaa eurooppalaisen kulttuurin psyykessä. Puhtaasti näissä kristillisissä puitteissa voitaisiin kai ehdottaa, että Hekaten risti edustaa juuri myös elossa säilynyttä, mutta esoteerisempaa eurooppalaisuuden puolta, josta valtaväestö ja julkiset hallituselimet ovat joko olleet autuaan tietämättömiä tai sen tuomitsevia. Hekaten risti, josta nykyisin puhuvat vain (kolmipäiset) koirat, wiccalaiset ja uuspakanat, edustaa näin eurooppalaisuuden maanalaista virtaa.

Kyse ei ole varsinaisesti siitä, saako pohjoisessa kasvanut nuorukainen juurikaan mitään esiin jostain menneestä kreikkalaisesta jumaluudesta sellaisenaan - onhan meininki ollut melko lailla erilaista täällä likempänä napapiiriä kuin Välimeren seuduilla. Sen sijaan kyse on jälleen kerran siitä, mitä kaikkea Hekate voi edustaa ja millainen historia sillä kulttuurin tiedostamattomassa on (miten se on -kuten jo mainitsin- kulkeutunut kulttuurin syrjässä esimerkiksi wiccojen ja uuspakanoiden puuhasteluihin). Symbolina ja mielen unohdettuna jumaluutena sitä ei kannata ohittaa olankohautuksin. Kaikki ne ovat siellä.

Palataan kuitenkin lentävään kalakukkoon. Samannimisessä elokuvassa (1953) esiintyi nimittäin koko rillumarei-hupailun kulminoituma Esa Pakarinen (1911-1989), mies joka myöhemmin tuli tunnetuksi koko kansan Pekka Puupäänä. Näinä kapinattoman rock-musiikin aikoina on hyvä muistaa myös Suomen kulttuurihistorian (ja siten itseymmärryksen) kannalta, että Esa Pakarisella ja Hekatella on kuin onkin yhteys: kun 60-luvun alussa televisio tuli osaksi jokakodin arkea, iltamakulttuuri näivettyi hiljalleen pois - samalla tapaa rillumarei joutui väistymään rockmusiikin vallatessa esiintymislavat. Näin se jäi suurten ikäluokkien eläväksi muistoksi, uuden polven kauhistukseksi: toissapäivän jumalasta tuli eilispäivän demoni ja tämän päivän vitsi. Vitsin räväkkyyttä ohentanee kuitenkin se tosiasia, että Pakarinen haudattiin 1989 viimeisenä suomalaisena kulttuurin edustajana valtion kustantamana. En suoranaisesti osaa toivoa tai rukoilla Esa Pakarisen kaltaisten kansantaiteilijoiden nostamista jalustoille - onhan meillä ruonansuumme ja koivusalomme mikä lienee jo riittävä todiste "koko kansan huumorintajusta" ja sen elinvoimaisuudesta - mutta ehkä tämä esiin nostamani yhteys olisi hyvä muistaa ennen tuomitsemista - ainakin nuorten intellektuellien ja pökerryttävään elitismiin taipuvaisten pikkutakkinuorison keskuudessa. Tässäkin tapauksessa pelissä on koko havainnoijan itse, hänhän on rihmojen leikkauspiste - ja valitettavan usein hän lapsekkaasti torjuu käsittelemättöminä kaiken kulttuurisen "kuonan", farssit ja Kiljusen herrasväen, jonka kokee tasapäistävänä, tylppänä ja idioottimaisena. Kuitenkin, yön pimeydessä ja pimeissä olohuoneissa hän sittemmin joutuu kuitenkin kohtaamaan sukupuolielinten hallitseman osansa itseään ja katsomaan, kuinka Spede tanssiikin oikein villisti X-paronissa (1964). Pitää muistaa mitä Nephesch edustaa: ihmisen alhaisempina pidettyjä luonteenpiirteitä - jopa sitä minkä asialla joku Church of Satan on. Silti siellä "alhaalla" on oltava varuillaan, tunnelien suuaukot (joihin CoS:kin taisi eksyä) kun ovat kuin mustia aukkoja. Kuitenkin, ilman sovintoa, Itse jää ilman päätä, ihminen jää tyngäksi, avuttomaksi trapezoidiksi.


Kirjallisuus

KOTKAVUORI, TAPIO (2004): Vasemman käden polku. Kaarina: Voimasana.