Aina ensin on päivä

Christopher Nolanin Batman Begins (2005) toi lepakkomiehen tälle vuosituhannelle. Tim Burtonin Batmanin (1989) jälkeen suositusta sarjakuvasankarista oli tehty enemmän tai yleensä vähemmän onnistuneita elokuvia, joiden suosiolla voi antaa maatua jossain 1990-luvun hautausmailla, niissä kun ei taida olla katsottavaa edes camp-hengessä, kunnes Nolan toi – näin kai voisi sanoa – Batmanin sarjakuvista tehtävien elokuvien buumin kärkeen ja varsin rytinällä – sekä ilmeisesti aikamoisella menestyksellä, sillä elokuva on jo poikinut kaksi jatko-osaa (ensimmäinen, Dark Knight, ilmestyi 2008, ja toinen, Dark Knight Rises 2012, oli Suomen ensi-illan ollessa viime viikon perjantaina) ja lisää on kaiketi tulossa, olkoonkin trilogiaksi kaavailtu saaga nyt päätöksessään. Ennakkokohuiltakaan ei ole säästytty: fanien vimmastuneet ja innostuneet palautteet kuuluvat saaneen RottenTomatoes-kritiikkisivunkin sulkemaan elokuvaa koskevan kommenttiosuuden toistaiseksi. Eikä murhenäytelmiltä: edellisen Batmanin jälkeen Jokeriksi pukeutunut belgialainen nuori puukotti kahta vauvaa ja kätilöä ja kuten uutiset viime päivinä ovat tienneet kertoa, Denverissä raskaasti aseistautunut nuori ampui 14 ja haavoitti 50 henkeä The Dark Knight Risesin ensi-illassa. Jo näillä valitettavilla ansioilla elokuvat tullaan muistamaan.

Entä itse elokuvat muotoina? Jos jotain, parikin vuotta eteenpäin kantavaa sarjan elokuvissa on, se on luultavasti toimintaa kannattelevissa ja motivoivissa ajattelurakenteissa, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutumisessa. Pääosinhan Batmanit ovat melko tyhjää, mutta komean näköistä rymistelyä; kiinnostavaa Batman Beginsisissäkin on lähinnä ensimmäinen tunti, minkä jälkeen elokuva luiskahtaa konventioitaan noudattaen pakolliseen ja toivottoman puuduttavaan rikoksentorjunnan kuvaukseen, jonka aikana Gothamia luultavasti tuhotaan enemmän kuin sitä on edes aikeissa pelastaa. Tarkoitus tietysti pyhittää keinot.

Ajattelurakenteita on kaikkien kolmen elokuvan kohdalla jo ehditty kritisoida ja elokuvan saralla aina kiinnostavaa fasismi-korttiakin on jo ehditty vilautella. Useimmat elokuvat, jotka vetävät puoleensa sormenheristelyä ja ohjaajan puoluekannan torumista, näet paljastavat nimenomaan epäkorrektiudellaan myös jotain meistä itsestämme, tietenkin. Amerikkalaisen elokuvan suuren antiliberaalin, zen-fasisti John Miliuksen ura on tästä hyvä esimerkki, enkä saata olla ihmettelemättä, miksi HBO:n valtava Game of Thrones -satsaus on niin suosittu, sen ajatusrakenteet ne vasta nimittäin antidemokraattisia ovatkin. Ehkä ne heittävät haasteen, joka puhuttelee meitä, ainakin jollain tasolla.

Nolanin, lopultakin keskitasoa vain hitusen oivaltavamman ohjaajan hyppysissä Batman ei kuitenkaan tällaista haastetta – ainakaan kovin terävästi – heitä. Batman Begins alkaa Bruce Waynen (Christian Bale) oppipoikakauden kuvauksella – Wayne matkustaa kauas Aasiaan vuorille opiskelemaan taistelutaitoja syrjäisessä luostarissa Ra's Al Ghulin ja Henri Ducardin (Liam Neeson) alaisuudessa. Koulutuksen päättyessä paljastuu, että Waynella ja hänen mestariensa johtaman Varjojen liigan (League of Shadows) välillä on keskeinen ero: jälkimmäinen uskoo korruptoituneen Gotham Cityn olevan vain tuhoa ja kuolemaa vaille valmis, minkä ensimmäinen kieltää uskoen Gothamissa elävän vielä hyviä ihmisiä. Ristiriita kulminoituu kamppailuun, jossa syrjäinen luostari tuhoutuu ja Wayne pelastaa tajuttoman Ducardin jättäen tämän toipumaan paikallisväestön hoiviin ja palaten itse Gothamiin.

Batman Beginsiä – kuten muitakin sarjan osia – on tietysti luettava sarjakuvalle uskollisena muotona, eikä elokuva varsinaisesti muuta pyri olemaankaan. Muotoa vasten lukeminen ei tarkoita, etteikö sarjakuvassa voitaisi käsitellä esimerkiksi poliittisia teemoja syvällisesti, mutta uskaltaisin väittää, että formaattina Batman-sarjakuvakaan ei muuhun pyri kuin olemaan suljettuun piiriin rankattu sarja kuvia – ja suljettu nimenomaan siinä mielessä, että supersankari torjuu niiden kuluessa lähes vertaisen mestaririkollisen ja aika lailla kaikki muu on alisteista tälle torjuntatoimelle. Uskollisena tämäntyyppiselle formulalle Batman Beginsissä jo se, että Wayne jättää Ducardin toipumaan, pitäisi toimia katsojalle päivänselvänä merkkinä, että tämä ei jää tähän, Ducard tulee palaamaan elokuvan kuluessa. Koulutusjakson rinnalla elokuvassa on kohtaukseen asti kuljetettu takaumien sarjaa, jossa kuvataan Waynen vanhempien kuolema ja kaupunkia hallitsevan gangsteripomon Carmine Falconen (Tom Wilkinson) käytännön sovellutuksia kaupungin hallitsemiseksi. Samalla on kuitenkin jo ehditty vihjata, että Falcone käy nykyajassa yhteistyötä vähintään itsensä veroisen, nimettömäksi sillä haavaa jäävän rikollisen kanssa. Lukijalla ei siis pitäisi olla suuria vaikeuksia yhdistää tätä vihjettä ja Ducardia toisiinsa, olkoonkin että pientä toivetta jostakin muusta, jostakin tyystin ulkopuolisesta rikollisnerosta saataisiinkin elätellä.

Sarjan aloittavaan elokuvaan kaikkein poliittisesti epäkorrekteimmat vuorosanat on kirjoitettu tietysti Ducardin suuhun. Mikään ei voisi olla turvallisempaa. Varjojen liigan ilmeinen yritys Waynen valjastaa kostonhalu Gothamin tuhoamiseksi jätetään kuitenkin pieneksi hetkeksi siinä määrin avoimeksi ja ratkaisematta, että katsoja saattaa jonkin tovin vielä pelätä – tai toivoa! - josko Ducardin raakuus ja armottomuus iskostuisi sittenkin myös Wayneen. Kaikeksi (epä)onneksi Wayne kuitenkin valitsee toiseksi latteimman mahdollisen supersankarin tien: ei teloita tai tapa, mutta jättää pelastamatta. Armahtaa, mutta vain vähän. Miksi muutoinkin armon käyminen oikeudesta – tällä armolla puljaaminen ylipäänsä – on yleensä se tie, joka näissä suljetuissa muodoissa lähes järjestään valitaan? Koska lepakkomieskin on vain ihminen ja ihminen kykenee armoon, jos sen hyveekseen laskee? Mutta tällöin kysymys kuuluu, haluammeko me inhimillistää supersankarit – haluammeko me todellakin tehdä heistä meitä, nähdä heidät meidän kaltaisinamme? Kuitenkin Nolanin ohjaaman elokuvasarjan hahmoista juuri Batman tuntuu jäävän omissa elokuvissaan eräänlaisen statistin asemaan, mikä voi tuntua pettymykseltä, mutta kertoo lopulta yllättävän paljon itse elokuvien eetoksesta. Silmäilen tätä seuraavassa hieman tarkemmin.

Batman Beginsissä katsoja saadaan useassa kohtaa nauttimaan Bruce Waynen playboy-elämästä. Me kiherrämme hyväksyvästi, kun Wayne tulee naisseuralaistensa kanssa hotelliin, ostaa sen kun ongelmia ilmenee – tai kun Wayne ostaa perheyrityksensä osakkeista enemmistön ja siirtyy näin yhtiön johtoon. Waynen rikkaus on näissä tapauksissa ilmeisen hienoa, sillä nimenomaan rikkaus – miljardöörin asema – tekee hänestä Batmanin: minuuttikaupalla Batman Beginsissä näet kuvataan lepakkomiehen hahmon kehittelyä ja varustelua, koko symbolin luomisen prosessia, ja katsojalle on alusta pitäen selvää, ettei kuka vain voi tuosta vain alkaa Batmaniksi, vaan tarvitaan pääomaa, kartanon alapuolinen tunneliverkosto sekä valtava yritys(rypäs) jolla on erikseen oma tekninen osastonsa kehittelemään ja valmistamaan aseita, asuja ja ajoneuvoja. Varjojen liigalta opitut ninjataidot eivät siis yksinään vielä riitä.

Fasismikortin ohella väite Waynen rikkaan taustansa vuoksi saamasta etulyöntiasemasta olisi kuitenkin sekin jollei muuta niin ainakin vähän tympeä. Fasismikortin ollessa pääosin melko laimeaa ja yhteen henkilöhahmoon sidottua (hahmoon, joka on tietysti elokuvan keskeinen vastustaja; hahmo jonka torjumiseen koko elokuvan toiminta tähtää) jälkimmäinen on vain liiankin ilmeistä. Toki Batman Begins voisi käsitellä tätä aihetta rakentavammin – tai tahallisen, lumoavan epäkorrektisti – esimerkiksi korostamalla sosiaalisen eriarvoisuuden yksinkertaista paremmuutta suhteessa esimerkiksi pienempiin tuloeroihin, sovitteluun ja hyvinvointivaltion kuvausyrityksiin. Waynehan upporikkaana kantaa kyllä jonkinasteista huolta spurguista ja kodittomista – se ilmenee ennen kaikkea epämääräisenä viittaamisena ”hyviin ihmisiin” ja haluna suojella Gothamia korruptiolta, mutta tällainen huoli ei asetu rakentamaan sen enempää merkityksiä tai nakertamaan liberalistista eetosta, vaikka takkeja konkreettisesti vaihdettaisiinkin. Niin ikään Batman Beginsissä pyritään erittelemään rikollisuutta yhtäältä syrjäytyneiden epätoivoisiin tekoihin (Waynen vanhempien ryöstö ja tappo) ja toisaalta rakenteellisiin ja järjestelmällisiin tekoihin (korruption mahdollistama huumekauppa) ja annetaan ymmärtää, että ensisijainen kitkettävä on juuri jälkimmäinen, ei ensimmäistä (sarjan myöhemmissäkin osissa tähän jakoon palataan). Siinä mielessä Wayne on (perhetragediansa suhteen) sovintonsa tehnyt ja nyt hyvää pataa syrjäytyneiden kanssa, mutta ehdottoman vastaan kaikkea korruptiota.

Mutta loppujen lopuksi tämä uusimmissa viihteellisissä toimintaelokuvissa onkin niin tylsää. Ne eivät usko – luettakoon tämä hämäräperäisenä väitteenä – yksilöiden pahuuteen (lukuunottamatta mestaririkollisia), vaan liittävät sitä rakenteisiin, jolloin vastustaja tosiasiassa sumenee, katoaa lähes näkyvistä. Paha banalisoituu tai häviää. Tietyssä mielessä tällainen representaatio on tietysti hyvinkin todenmukaista – onhan selvästi olemassa myös rakenteellista väkivaltaa ja rakenteellisia epäkohtia – mutta liike on lopultakin omiaan myös siirtämään meitä jotakin sellaista vastaan, joka ei ole varsinaisesti kenenkään kontolla; joka vain on. Toki tämän voi nähdä myös supersankariformaatin valistuksena, siirtymisenä keskenkasvuisuuden tilasta lähemmäs aikuisuutta, mutta sellaisenaan se on myös epätyydyttävä suuntaus tai oikeastaan eräänlainen hämäysliike, savuverho: sälyttämällä vastuu ei-kenenkään (sen kuuluisan ”kasvottoman järjestelmän”) niskoille voidaan jättää huomioimatta voimakas yksilöllisen sankaruuden kultti, joka on tänä päivänä valloillaan esimerkiksi vulgaareimman oikeistosiiven suunnalla ja joka tietysti, aina, kaipaisi osakseen monipuolista kritiikkiä. Ja kuitenkin saatamme olla niin orientoituneita uuteen ”yhteiskunnalliseen” supersankarielokuvaan, että paluu miliuslaiseen kuvaukseen tuntuisi kai vain valehtelulta; oikea rikollisuushan on toisaalla.

Vaikka toisaalta, on Batmanissa sitäkin toki yritetty: lepakkomies on hahmo, jonka kehitystä ja oikeudentunnon eetosta sarja pyrkii kaikesta huolimatta kuvaamaan ja osa osalta syventämään – hahmo, joka asettuu konkreettista vihollista vastaan (jokaisessa sarjan osassa on kuin onkin pahuudelle kasvot – vaikkakin peitetyt sellaiset – antava rikollisnero). Lepakkomies on sankari, jonka valmistusaineet ovat luultavasti olleet oikeudentunnoksi sublimoitu kostonhimo, pääoman mahdollistamat puitteet ja henkilökohtaisen itsensä etsimisen ohella saatu taistelukoulutus. Mutta vielä valmistusaineet eivät tee talosta kotia tai ihmisestä sankaria. ”It's not who I am underneath, but what I do that defines me”, nousee ensimmäisen elokuvan lentäväksi lauseeksi. Silmiinpistävänä latteutena se toki sopii osuvasti formaattiin, mutta ei varsinaisesti kerro lepakkomiehestä juurikaan mitään. Sillä mitä tämä näet tarkkaan ottaen tekee? Hajottaa rymistelyllään puolet Gothamista, hankkii vastalääkettä myrkytetylle lapsuudenystävälleen (Katie Holmes), jättää pelastamatta Ducardin mutta pelastaa Gothamin väestön mielisairaaksi tekevältä ja vesijohtoveteen lasketulta myrkkykaasulta. Tämä, nämä teot, ovat yhtä kaikki elokuvan lumon ja kantavuuden kannalta toisarvoisia – kuten todettua, Batman Beginsin ensimmäinen puolisko on huomattavasti toista arvokkaampi; tuskastuttavat toimintaosiot ovat ehkä valokankaalla näyttäviä – tämän päivän katsoja on kai mielissään jo siitä, että näkee räjähdyksiä ja kuvat vaihtuvat tarpeeksi nopeasti - mutta kestävät tuskin aikaa. Katsojan kannalta sen, mikä määrittää lepakkomiehen, täytyy siis olla jossain toisaalla: Gothamin kansalaiset voivat muistaa Batmanin siitä, että tämä pelasti heidät ja heidän kaupunkinsa massiiviselta tuholta, mutta katsoja ei ole kansalainen, vaan sivullinen.

Toistan: kiinnostavinta Nolanin ohjaamassa Batman-trilogiassa on toimintaa kannattelevat ja motivoivat ajattelurakenteet, kaupungin, vallan, rikollisuuden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Tämän me tulemme muistamaan lepakkomiehestä, tämä – näiden teemojen mukanaolo – määrittää häntä. Mutta elokuvasarjassa puidaan myös lepakkomiehen asemaa, pääsemättä oikeastaan kertaakaan kunnollisiin oivalluksiin. Hän on kaupungin suojelija, mutta lain ulkopuolella – hän on kaupungin silmissä yhtä aikaa sankari ja rikollinen; tätä näennäistä paradoksia tuodaan sarjan seuraavassa osassa tämän tästä esiin.

The Dark Knight käynnistyy jaksolla, jossa kuvataan miten ahtaalle Batman on saanut Gothamin rikolliset ja jossa esitellään samalla kaupungin tuore syyttäjä, Harvey Dent (Aaron Eckhart), josta käytetään jo elokuvan alkumetreillä nimitystä ”valkea ritari”. Näin arvatenkin synnytetään ilmeinen vastinasettelu päiväsaikaan toimivan syyttäjän ja yöaikaan toimivan, rikollisia murjovan supersankarin välille. Pitkin elokuvaa Bruce Wayne onkin sälyttämässä Gothamin tulevaisuutta Dentin harteille, viimeistään siinä vaiheessa kun tämä saa kaupungin lähes kaikki rikolliset syytteeseen – ja ilman naamaria, kuten Wayne muistaa todeta.

Gothamissa on kuitenkin uusi superrikollinen, jonka saapumisesta viestitään jo Batman Beginsin lopussa: Jokeri (Heath Ledger). Siinä missä Ducard puheineen oli varmasti Batman Beginsin kiinnostavin hahmo kaikessa antiliberaalisuudessaan, The Dark Knight marssittaa näyttämölle jälleen toisenlaisella tavalla epäkorrektin rikollisen, nerokkaan nihilistisen Jokerin, joka polttaa raharöykkiöitä, ampuu sattumanvaraisesti ryöstökumppaneitaan eikä kerta kaikkiaan näytä uskovan mihinkään – paitsi korkeintaan hauskanpitoon. Molemmissa elokuvissa nämä hahmot ovat myös niiden keskeiset valopilkut – ilman niiden kiihkeyttä elokuvista ei jäisi paljoakaan muisteltavaa (ilmeisesti The Dark Knightkin nousi kiihkeän fanituksen kohteeksi juuri uransa viimeiseksi elokuvaksi jääneen Ledgerin taidonnäytteen vuoksi).

Jokerin hahmoa selitetään elokuvassa toteamalla muun muassa seuraavaa: kun kaupungin rikolliset joutuivat Batmanin vuoksi ahtaalle, nämä kääntyivät sellaisen ihmisen puoleen, jota eivät täysin ymmärtäneet. Myös lepakkomiehelle Jokeri on ennen kaikkea arvaamaton, joku jota ei voida ymmärtää, vaikka kaikkien onneksi loppumetreillä hänelle keksitäänkin antaa hullun koiran arvonimi (viittauksia koiriin on tietysti tehty elokuvassa jo alussa), mikä luo mahdollisuuden sivuuttaa ja syrjäyttää hänet; nyt Jokeri on ymmärretty. Kysymys ymmärtämisestä on siinä mielessä arvokas, että se liittyy niin monella tavalla tuomion langettamiseen, juridistiseen tulkintaan ja oikeudentajuun. Batman Beginsissä rikollisuutta – kuten todettu – kytkettiin paitsi syrjäytyneisiin myös rakenteellisen korruptioon, mutta nyt Gothamiin on ilmestynyt hahmo, joka on selvästi rikollinen, mutta vailla minkäänlaista etikettiä, ei kunniaa, ei lojaliteettia, ei mitään, pelkkää kaaosta.

Parasta Jokerissa on tietysti se, että tämä osaa manipuloida ihmisiä; hän saa vartijan hakkaamaan itseään päästäkseen ulos vankilasta, mutta ennen kaikkea hän käännyttää Harvey Dentin omalle puolelleen. Dent näet siepataan yhdessä naisystävänsä Rachel Dawesin (Maggie Gyllenhaal, joka korvaa ensimmäisen osan Katie Holmesin) kanssa, nämä sijoitetaan öljytynnyreiden kanssa erilleen ja poliisin ja Batmanin tehtäväksi jää valita, kumpi pelastetaan. Näin Jokeri pakottaa Batmanin ”rikkomaan ainoan sääntönsä”, sillä Dentistä ja Dawesista jälkimmäinen on se, jonka Batman lopulta onnistuu pelastamaan. Räjähdystä paetessaan Dent kuitenkin polttaa puolet kasvoistaan, muuttuen nyt konkreettisesti Two-faceksi (liikanimi, jonka Dent oli saanut aiempina vuosinaan). Verrattain myöhäisessä vaiheessa tapahtuu siis jälleen eräs supersankarisarjakuviin liittyvä metamorfoosi. Dentistä tulee Dawesin kuoleman kostaja – hahmo, joka Waynesta piti tulla Batman Beginsissä ellei tällä olisi ollut niin vahvaa oikeudentajua. Näin ilmeisellä ja hyvin muodon suljettavuuteen liittyvällä tahdikkuudella The Dark Knight kääntää asetelman ympäri: valkea ritari murretaan ja hänestä tulee sanan ja sen konnotaatioiden varsinaisessa merkityksessä yön ritari, musta ritari.

Batmanin kannalta merkille pantavaa on se, että tämän liikkeen myötä – Dentin murhatessa Dawesin tapattajia ja muuttuessa yön ritariksi, jonka Batman joutuu lopulta surmaamaan – lepakkomies tulee häädetyksi tontiltaan, hänestä viimeistään tulee lainsuojaton. The Dark Knight päättyykin toteamukseen, ettei Batman ole sankari – ainakaan enää: lepakkomiehen otettua Dentin tapot tililleen ja pelastettua siten paitsi Dentin maineen myös Gothamin kansalaisten toivon paremmasta, hänet hylätään, koska kansan sankari on nyt vain ihminen, Dent, jonka osaksi ei osata uskoa tappoja. Batman on nyt kaikkea muuta paitsi sankari.

Tätä sankarin muuttumista viholliseksihan elokuvassa on povattu kautta linjan: vaikka lepakkomies pitää kiinni oikeudentajustaan, olosuhteet – ja ennen kaikkea kaaosta edustava Jokeri ja tämän väline, Harvey Dent – pakottavat hänet luopumaan paikastaan. Pitkään elokuvassa yritetään saada Batman luopumaan maskistaan, mutta lopullisen ratkaisun tuo Dent, minkä johdosta Batman valitsee pakenemisen ja katoamisen strategian. Tietyssä mielessä The Dark Knightin voikin katsoa kuvaavan järjestyksen kokemaa sisäistä sekasortoa, joka koetaan vieraan, hahmottoman uhan edessä. Emme saata katsojina olla ajattelematta 2000-luvun amerikkalaista yhteiskuntaa terrorismin vastaisine sotineen: allegorisuus on ilmeistä, vaikkakin keveää. Tämä kulminoituu Batmanin ottaessa valvontaansa kaupungin kaikki matkapuhelimet etsiäkseen Jokerin olinpaikkaa; Waynen alainen Lucian Fox ilmoittaa tämän paitsi olevan epäeettistä myös irtisanoutuvansa tehtävän jälkeen Wayne Enterprisesista. Tarkoitus pyhittää keinot jälleen kerran, muistuttaen meitä nyt lisääntyneestä kontrollista ja ajattelusta, jonka mukaan monet asiat – ihmisoikeuksien rikkominenkin – ovat sallittuja, jos niitä tekemällä vain saadaan estettyä suurempi paha, pelkkä mahdollisuuskin kasvottomaan terroriin.

Ehkä siinä mielessä lepakkomiehen häätäminen rikollisten joukkoihin kielii myös kollektiivisesta suuttumuksesta Yhdysvaltain hallitusta kohtaan, jopa jonkinlaisesta tyydytyksestä jota katsojina saatamme saada, kun ihmisoikeuksien laiminlyöjiä rangaistaan. Mutta tällainen tunne on elokuvan mittapuulla lopultakin melko vähäinen. Ennemminkin on ilmeistä, että jälleen ja edelleen lepakkomies on meidän miehiämme, huolimatta metodeistaan: kansalaiset tässä eivät ymmärrä omaa parastaan häätäessään pelastajansa, helmet on heitetty sioille, mutta eivät siat niistä paljoa ymmärrä.

Suuttumus on hyvä sana kuvaamaan myös sarjan viimeistä osaa, The Dark Knight Risesia, joka taittaen tulkitsee esimerkiksi parin viime vuoden aikana esillä ollutta Occupy-liikettä, väen kasvaneita haluja hamuta valtaa takaisin itselleen ja sotilasjunttien tukahduttamia toiveita toimivammasta demokratiasta. Lepakkomiehen vastustajaksi nousee tällä kertaa mustekalamaiseen happilaitteeseen naamioitunut väkivahva Bane (Tom Hardy), Ra's Al Ghulin Varjojen liigasta häädetty palkkasoturi, ilmiselvä populisti luontojaan. Taaksejääneitä ovat Jokerin kaltaiset kaaosta ihailevat nihilistit, mutta se ei tee Banesta millään muotoa vaarattomampaa. Näyttää nimittäin siltä, että Banella on aivan yhtälaiset kyvyt masinoida liikkeelle kokonaisen kaupungin kansalaiset. Bane armeijoineen ryöstää Wayne Enterprisesin kehittämän ja vuosikausia salassa pitämän fuusioreaktorin ja muuntaa sen kaappaamansa ydinfyysikon taidoilla vetypommiksi, jonka tuhoamissäde on 10 kilometriä, käytännössä siis koko Gotham. Laukaisimen Bane väittää jalkapallostadionilla pitämässään puheessa olevan jollakulla kansalaisella, mikä eittämättä saa gothamilaiset lietsottua paitsi kauhun myös tietyssä mielessä innostuksen valtaan: kerrankin heillä on valta! Seuraa kuitenkin kuukausia, joina laukaisinta ei vain löydy, kaupungin järjestys on mennyttä, poliisivoimat teljetty maan alle, ihmiset ryöstelevät kauppoja, valtaavat tiloja, ylipäänsä näkymä on tahallisen kaoottinen ja iljettävä. Ja miksei olisi, eiväthän Gothamin väet ole vapaita, vaan pelossa eläviä, rikkaita vihaavia ja kaiken kukkuraksi Banen hallitseman juntan alaisuudessa.

Toisin sanoen Bane täydentää Batman-trilogian poliittisten vaihtoehtojen tarjoamien uhkakuvien repertuaaria: fasismia ja nihilististä anarkismia seuraa kärkevä, mutta halpahintainen populismi. Bane ei koko elokuvan aikana tuo erityisemmin itseään esiin jonakin nerokkaana superrikollisena. Sen sijaan gothamilaisille hän korostaa olevansa lähempänä yhtä heistä kuin uusi kansanjohtaja – lepakkomiehelle hän vastaavasti todistaa olevansa vain ”välttämätön paha” kaupungin nujertamiseksi.

Ylipäänsä The Dark Knight Rises alkaa kahdeksan vuotta edellisen elokuvan tapahtumien päättymisestä. Bruce Wayne on erakoitunut kartanoonsa, Batman kadonnut. Elokuvalle annettu vähemmän osuva suomennos Yön ritarin paluu kertoo meille sen verran, että jokin saa paitsi Waynen palaamaan ihmisten ilmoille myös Batmanin palaamaan kaupunkia suojelemaan. Kahdeksaan vuoteen häntä ei ole tarvittu, sillä järjestäynyt rikollisuus – niin kuin elokuvan alkajaisiksi kerrotaan – on Harvey Dentin ja Batmanin ansiosta onnistuttu kitkemään, mutta kuten muistamme, Batman on ottanut Dentin tekemät tapot niskoilleen ja antanut gothamilaisille toivon. Totta tietysti on, että Batmanin ja Jim Gordonin (Gary Oldman) Dentistä junailema kuva on valheellinen: kahdeksan vuotta gothamilaiset ovat eläneet valheellisen käsityksen varassa, mutta kun tämä Banen toimesta myöhemmässä vaiheessa paljastetaan, ei tämä enää liiemmin lisää suuttumusta lepakkomiestä kohtaan; suurin aggressio on ilmeisestikin purettu kaupungin upporikkaisiin. Häilyvällä tavalla The Dark Knight Rises tuntuukin nyt antavan gothamilaisille mahdollisuuden paheksua sitä, mitä Wayne edustaa, mutta katsojalle välittyy vain kuva vallattomasta resupekkojen joukosta, joka ei vain tajua parastaan. Siten elokuva korostaa aiempien osien tavoin katsojan sivullisuutta ja riippuvuutta Batmanista.

Jos sarjan elokuvat ovat pitkälti rakentuneet onnistuneiden vastustajien varaan, sellainen varastaa huomion tälläkin kertaa: Bane on ehdottomasti elokuvan keskushahmo, huolimatta siitä, että paljon pedataan lepakkomiehen ja Bruce Waynen altavastaajan ja haastajan aseman varaan. Bane esimerkiksi teloo Batmanin selän ja vie tämän vankilaan, josta kerrotaan vain yhden ihmisen aiemmin päässeen pois: hamasta muinaisuudesta nykyisyyteen vangit yrittävät vuorotellen kiivetä vankilan katossa olevasta reiästä ylös. Vankila on sananmukaisesti kuilu. Selkä hajalla Wayne näyttää siis olevan pakotettu katsomaan, kuinka hänelle rakas Gotham tuhoutuu ja hän makaa voimattomana vankilassa. Mutta tietenkin Wayne aloittaa kuntoilun ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen onnistuu kuin onnistuukin kiipeämään mahdottomalta tuntuvasta kuilusta ylös. Tätä tietysti edeltää höttöistä self-help -puhetta, jossa vedotaan Waynen henkisiin ominaisuuksiin: kiipeäminen onnistuu vain jos sielu elää pelossa, ihmistä ajaa kuolemanpelko, ei muuten. Silti näyttää kuin Wayne ei olisi oppinut Ra's Al Ghulin opissa mitään; punnertaessaan Wayne vain toteaa olevansa vihainen, ei muuta. Saattaisi kuvitella, että negatiivinen energia ei itsessään ajaisi ihmisiä sankaruuteen, mutta ilmeisesti asia on toisin. Harvempi katsoja tietysti vaativia ninjakoulutuksia on saanut.

Loppujen lopuksi Nolanin elokuvasarjaa vaikuttaa määrittävänkin kysymys Batmanista itsestään. Tiedämme, että Bruce Wayne on Batman. Tiedämme, että sarjan kuluessa sankarilla on hyvät ja huonot hetkensä: hetken hän on sankari, mutta enimmäkseen vihollinen, ja poliisien suuren enemmistön perusteella koko lailla rikollinen. Mitä muuta Batman on? Symboli, sitä korostetaan sarjan jokaisessa osassa. Mutta halju on symboli, jos sen katsotaan elokuvien puitteissa riittävän sekä gothamilaisen väen että meidän toivoman katteeksi. Vaikka toista elokuvien keskushenkilöt väittävätkin, lepakkomies ei edusta ainakaan katsojalle toivoa. Näin voi olla gothamilaisten tapauksessa – sitä emme oikeastaan saa tietää – mutta meitä ei varsinaisesti liikuta, onko Gothamissa rikollisuutta vai ei – jos on, Batmania tarvitaan, jos ei, elämä jatkuu.

Hankalin kysymys saattaa kuitenkin olla tämä: jos ja kun sarjan elokuvat tullaan muistamaan rikollisnerojen vuoksi – niissä lepäävät ne elokuvan merkityskerrostumat, jotka yltävät mahdollisesti seuraavaan sukupolveen – ja Batman on näiden hahmojen vastustaja – ja oletuksena on, että mikäli näin on, rikollisnerot ovat myös meidän vastustajiamme, sillä muodon puitteissa Batman on meikäläisiä, keskushenkilö jota seuraamme ja johon pyrimme katsojina edes jollain tasolla samastumaan – niin onko Batmanissa yksinään tällöin mitään merkitsevää, olennaista tai ensisijaista? Kun rikollisnerot ovat puheiden ja tekojensa perusteella selvästi luettavissa hahmoina, jotka haastavat Gothamin hyvinvoinnin tai ylläpitävät sen rikollisuutta mutta jotka ennen kaikkea ovat poliittiselta agendaltaan meidän silmiimme räikeän antiliberaaleja/nihilistisiä/populistisia, on luultavaa, että Batman on tarkoitettu symboliksi elimille, jotka ovat näille asioille vastakkaisia, siis joillekin, jotka jotakuinkin kulminoituvat tämän päivän epämääräisen liberaalissa demokratiassa, jossa ideaalit, merkitykset ja suuret kertomukset nostavat jälleen pitkän hämärän jälkeen päätään. Epäilen kuitenkin, että tämä ilmeisyys – meidän elämäntapamme vastaan heidän elämäntapansa – on kyllä tarkoituksellista, mutta kääntyy Batmanin hahmon itsensä vuoksi tavallaan päälaelleen: entä jos loppujen lopuksi ensisijaista ja tavoiteltavaa on juuri Ducardin, Jokerin ja Banen edustama, ja vihollinen – meidän vihollisemme – onkin kaikkien yllätykseksi Batman, kumipukuinen yön ritari joka tukahduttaa kaikki vaihtoehdot, demokratian puskuri jolla estetään sisäinen hajaannus (rakenteellinen korruptio) ja väen mieli vallitsevan tuolle puolen? Siitä kielisi myös Batmanin hahmon ilmeinen reaktiivisuus – aina ensin on aktivismi, joka koetaan niin uhkaavaksi, että se on tukahdutettava hinnalla millä hyvänsä. Aina ensin on päivä.