Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...