Kaksi huomiota hyvinvointi-yritysten eetoksesta

Myöhäismodernissa kulttuurissa, jossa työ prekarisoi ja stressaa ihmistä ennen näkemättömällä tavalla, yleistyvät hyvää kyytiä erilaiset nopean rentoutumisen tekniikat. Hektinen (työ)elämä vaatii veronsa: kuntoilemme vähemmän, nukumme huonosti, syömme antidepresantteja enemmän kuin koskaan, sosiaaliset suhteet rakoilevat tai niille ei löydy aikaa. Maailmankuvan litistyessä myös perinteiset uskonnot menettävät monen kohdalla merkitystään, mutta jano näyttää jäävän. Sitä tyydyttämään tarjolla on heidän onnekseen edes jotakin: traditioista irrotettuja tai kokonaan (uudelleen)keksittyjä instant-traditioita, jotka tarpeen vaatiessa mukautuvat ostajan tarpeisiin. Tarjolla on myös selvästi ei-uskonnollisia ja ei-hengellisiä rentoutumis- ja meditaatiokokonaisuuksia, -kursseja ja iltamia. Kuin työn vastapainoksi näiden eetos voidaan tiivistää sanoihin ”hyvä olo”.

Aivan kuin palvelun-, kurssin- ja ohjelmantarjoajat sanoisivat siis suoraan, että elämämme on kerta kaikkiaan perseestä. Se on kurjaa, köyhää ja vaillinaista. Viestiminen hyvästä olosta näet antaa ymmärtää, ettei muilla elämän osa-alueilla sellaista esiinny, täällä vain ollaan ja pusataan, kaikki on niin saamarin vaikeaa, työ riistää ja stressaa, lapset on haettava tarhasta, auto vietävä huoltoon. Yritysten harjoittama piilovittuilu on tietenkin vain sivujuonne. On muutakin. Tarjoamiensa rentoutumisharjoitusten puolesta ne varmasti ovat tärkeän äärellä; parempi sekin on kuin ei mitään, se on selvä. Nostan esiin kuitenkin kaksi huomiota liittyen hyvän olon palveluja tarjoavien yritysten eetokseen, joista molemmat koen jossain määrin ongelmallisiksi.

Ensinnäkin palvelujen taustalla vaikuttaa toistuvan kiinteä yhteys myöhäismoderniin työkulttuuriin ja edelleen kapitalistiseen yrityselämään. Palveluntarjoajat saattavat jopa eksplisiittisesti tarjota sivuillaan tietoa erillisessä osiossa nimenomaan yritykselle; yritys hyötyy, kun työntekijät voivat hyvin. Esimerkiksi innovatiivinen työ tarvitsee tuekseen sekä laiskuutta että rotia, sekä leppoisuutta että säännöllisyyttä. Tämä on epäilemättä totta. Mutta millaisesta arvostuksesta tekniikoita (ja niiden mahdollisia päämääriä) kohtaan se kielii, kun palveluntarjoaja näin selvin sanoin asettuu palvelemaan työelämää? Kun yrityksen tarjoamiin palveluihin kuuluvat kuitenkin harjoitukset ja tekniikat, joiden lähtökohta on aiemmissa yhteyksissä ollut ihmisten itsenäisten pyrkimysten kuuntelemisessa, kenties hänen oman persoonansa, luonteensa, halujen, toiveiden, ajatusten muuntamisessa, miten käy nyt, kun yrityselämä sorvaa nämä harjoitukset soveltumaan mielestään paremmin osaksi työelämää? Näyttääkin siltä kuin yhä voimakkaammin taustalla olevana ajatuksena olisi puskea meistä esiin tietoisuutta, jossa hyvinvointi liittyy kiinteällä tavalla työhyvinvointiin, jaksamiseen ja välittömän immanentteihin olemisen ulottuvuuksiin. Korkeampia päämääriä ei ole, ei tarvita. Riittää, että voimme nauttia elämästä, elää terveinä ja hyvinvoivina elämämme läpi, sen enempää muuttumatta tai mistään luopumatta. Sanomattakin on selvää, että tällainen muuntamisen projekti on osa laajempaa uusliberalistista siirtymää, jossa ”kaikki inhimillinen”, mukaan lukien henkisen ja esteettisen alueet, litistetään ja mukautetaan osaksi tuotantoa. Kaikki on saatava talouden alle, kaiken on oltava kaupan.

Toiseksi palvelujen eetosta vaivaa juuri litteys. Tämä niveltyy edelliseen. Palveluiden kenties ainoa tarkoitus kuluttajalle on tarjota välitöntä helpotusta ei-uskonnollisessa ja ei-hengellisessä mielessä. Tämä merkitsee, että kuntosalijooga ja yritysmeditointi ovat osaltaan edistämässä kulttuuria, joka ei katso millään muotoa merkitykselliseksi ylläpitää minkäänlaista transsendenssi-ajattelua. Ei ole korkeampia päämääriä tai syvällisempää filosofiaa. Eikä näkyvän maailman tuolla puolen varsinkaan ole muuta. Sielu on vain sosiaalisten suhteiden kertymää, uskonnollisuus sosiaalisesti korruptoitunut muinaisjäänneinstituutio, jolla ei ole käyttöä valistuneessa maailmassa. En saata tästä tietystikään mitään yksittäistä tekijää syyttää, eikä siihen ole tarvettakaan. Siinä missä tällainen puhe näyttäytyy tänään lähinnä naiivina ja nostalgisena, sen vastapuheen ilmeinen imperialistisuus on pantava yhtä lailla merkille. Uskonnot eivät ole maailmasta häviämässä yhtään mihinkään. Jos kolmikymppinen suomalainen ei koe niitä merkitykselliseksi, sen pahempi hänelle. Outoa sen sijaan, että ihmiset jotka eivät koe muutoin olevansa juurikaan tekemisissä uskontojen kanssa, kokevat kuitenkin usein yritysten tarjoamat rentoutumispalvelut omakseen. Ja mikseivät kokisi? Niistä loistaa poissaolollaan kaikenlainen toismaailmallinen haihattelu, hörhöily ja new age. Ne ovat pragmaattisia ja tähtäävät tuloksiin, jotka palvelun ostaja voi selvästi omassa kehossaan kokea ja aistia. Tällaista dynaamisuutta harvemmin liittää mielikuvissa esimerkiksi tämän päivän kristillisyyteen. Outoa asiassa on kuitenkin juuri kaipuu, joka etsii jotain, mutta tyytyy sittenkin vain siihen, mitä on tarjolla. Tässä mielessä vaikuttaakin, kuin meidät olisi jollain tapaa jätetty yksin. Osa meistä ei tietenkään osaa tai halua paremmasta edes haaveilla; tällöin ei ole tyytyminen, vaan kaikki on jo kotiinpäin. ”Hengellisen etsinnän” yritykset taitavat kuitenkin pystyä tyydyttämään vain hetkeksi.

Toisaalta ei niin paljon pahaa, ellei jotain hyvääkin. Vilpittömästi ja ilman sarvia ja hampaita on tietysti hyvä, että sinänsä toimivat tekniikat ja harjoitukset tulevat osaksi ihmisten elämää. Väärin käytettynä ne toki saattavat vahvistaa ”henkistä materialismia” ja egoa, mutta ei kai harjoituksia suoralta kädeltä pidä tuomittaman. Ei pidä epäillä, että seuraukset kuluttajalle olisivat järjestään vinouttavia ja iestäviä. Usein hyvä olo, kohdalle sattuessa, on monen hyvän ja kauniin asian alku. Tosiasia on, että ihmiset ovat stressaantuneita. Ja ilahduttavaa on, että yhä useammat myös ymmärtävät sen, ovat jopa valmiita luopumaan joistakin työtehtävistä saadakseen enemmän omaa tilaa elämässään.