Luonnoton kirjallisuus

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.