Apinoiden planeetta

Pari päivää sitten julkaistiin netissä kauan odotettu Ajan henki – dokumentti, vapaaehtoisvoimin tehty ja välittömästi Zeitgeist-liikkeeseen kytkeytyvä kaksi ja puolituntinen elokuva. Mukana on pitkälti samoja keloja kuin Zeitgeist-dokumenteissa, mutta ihan hiilipaperikopioksi se ei sentään – onneksi – taivu. Ei sitä silti ylistää kannata. Toki on myönnettävä, että näin vaalien allakin talkoolaiset tekevät hyvää työtä; he sentään yrittävät tarjota vaihtoehtoa. Jotain olisi tehtävä, mutta – niin – mitä?

Teoksena Ajan henki on kuitenkin jokseenkin surkea. Se on naurettavan amatöörimäinen, kömpelö ja puuduttava. Samat miehet lässyttävät tai sanovat jotain muuten vain uhkaavaa. Hyviä onelinereita tietysti, ei siinä. Mukana on kuitenkin vain puolen tusinaa haastateltavia, josta ehkä 2-3, tarkemmin sanottuna Heikki Patomäki, Tere Vadén ja Eero Paloheimo tarjoavat edes jotakuinkin teräviä huomiota; joiden puheiden aikana dokumentissa on hiukan sähköä. Mutta vaikka arvostaisinkin Jonttia, ei hän silti ole asiantuntija. Siinä se: kaiketi olen liian kiinni asiantuntijatiedossa, jota Ajan hengen tekijät eivät ilmeisestikään arvosta, mutta olen myös epäileväinen sellaisten ihmisten suhteen, jotka puhuvat asioista ikään kuin niistä jotain tietäisivät – tai jos heidät esitetään sellaisessa valossa. En minäkään tiedä, eipä silti, mutta uskallan myöntää sen. Joku nobody puhuu – kuinka uskottavaa se on? Kapakanpöydässä ehkä, muttei dokumentissa. Sivuhuomiona voisi sanoa, että tietenkin asiantuntijat ovat lähes joidenkuiden palkkaamia, eivätkä läheskään aina puolueettomia – mutta katsotaanpa, mikä huima ero on vaikkapa taloutta selvästi ymmärtävän Patomäen ja rap-artisti Jontin välillä? Kumpaa sinä uskoisit? Tällainen hajaannus vain sekoittaa pakkaa entisestään: nämä ihmiset eivät ole tämän kontekstoidun tiedon puitteissa samanlaisia auktoriteetteja, vaikka yksityishenkilöinä heillä onkin vapaus valita, ketä uskoa ja miten. Tämä on yksi syy, miksi Ajan henki epäonnistuu.

Samaten vaikka Talousdemokratia ry:n Ville Iivarinen puhuu enimmäkseen ihan mukiinmeneviä, ei katsoja voi ymmärtää, kenellä on leikannut pistää hänet melkein kokonaan vastuuseen elokuvan alkupuoliskosta. On tietysti hyvä, että rahasta velkana selitetään selvällä suomen kielellä katsojille, mutta pahoin pelkään, ettei elokuva tule koskaan murtautumaan laajemmalle julkisuuteen siltä kehältä, jonka ovat jo miehittäneet nämä nettidokkarinsa tapittaneet uuslukutaidottomat. Keventävät osiot – jonkun Jope Ruonansuun vetäminen mukaan dokumenttiin – syövät entisestään uskottavuutta ja vakuuttavat kriittisen katsojan siitä, että Ajan henki on täynnä jonkinlaista omaa kivaa, jossa mukavia tyyppejä haastatellaan, ja ikävät soraäänet jätetään niille medioille, joita Ajan hengen tekijät kammoavat. Tämä on toinen epäonnistuminen. Voisikin kysyä, mikseivät tekijät menneet haastattelemaan aikamme talousvaikuttajia, poliitikkoja ja vastaavia? Tätä materiaalia suhteuttamalla dokumenttiin päätyneisiin haastateluihin katsojalle olisi kuitenkin jäänyt valinnan- ja tulkinnanvaraa. Mutta sellainen ei kaiketi sovi, kun Ajan hengen tekijät yrittävät tarjota vaihtoehdon, eivät vaihtoehtoja. Siinä mielessä Ajan henki toimii kuin Helsingin Sanomat: se ei aseta oikeasti merkittäviä seikkoja ja kantoja vuoropuheluun, vaan tyytyy ottamaan toisen asiantuntijatietona, toisen koomisena tietämättömyytenä. Ja kerrankin kun marginaaleilla olisi mahdollisuus synnyttää jotain oikeasti vitaalia, ne päätyvät apinoimaan isäntiään. Ne tekevät sen itse.

Riittävän voimakas yhden vaihtoehdon tarjoaminen johtaakin siihen, että Ajan henki muuntaa sekä itsensä että katsojansa yhdeksi vellonnan mereksi. Kieltämättä tulee mieleen, ettäkö oikeasti tässä ollaan aikeissa muuttua vai vain velloa öljyhuippuhekumoissa ja silti nettipokeria paukuttaen? Kumpaa pitäisi tehdä enemmän: levittää tietoutta vai näyttää itse hiljaista esimerkkiä? Kuinka monta ekokylää Zeitgeist-liike muuten on perustanut? Mitä muuta se on tehnyt kuin järjestänyt elokuvaesityksiä, keskusteluiltamia ja vastaavia? Mihin käytännön toimiin se on ryhtynyt? Helppo irvailla tietysti. Mutta miksi Ajan henki ei ryhdy alusta lähtien esittämään vaihtoehtoisia käytäntöjä tulevalle elämälle, vaan toistaa häkellyttävän uskollisesti kaiken Zeitgeistissa esitetyn rahasta ruokaan jankuttaen rivien välissä, että ettekö te ääliöt nyt oikeasti tajua tätä, ettekö?

”Savupirtistä nykypäivään”. Tämä yksittäinen klippi herättää myötätuntoa tekemisiämme kohtaan siinä missä kritiikkiäkin. Tieteen, etiikan ja kapitalismin liitto ovat ajaneet maapallomme tähän tilaan: savupirteistä on totisesti tultu pitkälle. Jos nykyisistä taloudellisista ja poliittisista eliiteistä on kiinni, tällä menolla jatketaan hamaan loppuun: emme todellakaan ole valmiita palaamaan savupirtteihin, me ihmiset, emme todellakaan. Mitä Ajan henki sitten tarjoaa tulevaisuutta silmälläpitäen? Tuskin mitään. En hetkeäkään jaksa myöskään uskoa, että Venus-projektit, joita Zeitgeist-dokumenteissa on genitaalit sauhuten ylistetty, toteutuisivat ikimaailmassa. Vadénin lempeät uhkailut Ajan hengessä ovatkin mielestäni aina olleet olennaisempia huomioita lähitulevaisuudestamme; en sano, että päädymme savupirtteihin takaisin, mutta matala elämä ja kova työnteko luultavasti palaavat ennemmin kuin teknologian johtama hedonistinen paratiisi. Jälkimmäiseen ei kertakaikkiaan ole resursseja. Suomesta ja Euroopasta on tulossa enemmän tai vähemmän kehitysmaa. Miten tällainen asia jää huomaamatta? Miksemme jo varustaudu, etsiydy käsityökursseille, opettele rakentamaan taloja, katoksia, työkaluja, säilytysastioita? Sen sijaan mölisemme ja vellomme. Ja jälleen tulee mieleen erääseen toiseen ryhmittymään kohdistettu Julma-Henrin laini: ”katso näitä selällään makaavia valittajia...”

Näyttää myös siltä, että sekä Zeitgeistin tekijöiltä että Ajan hengen tekijöiltä unohtuu jatkuvasti se, minkä Eero Paloheimokin jättää mainitsematta. Maailmassa on hänen mukaansa meneillään kaksi kriisiä: ekologinen ja sosiaalinen, jotka kietoutuvat toisiinsa. Mutta on kolmaskin. Spirituaalinen. Kutsutaan sitä paremman puutteessa vaikka sillä nimellä. Spirituaalinen kriisi koskettelee ihmisen sisäistä tilaa, onko hän tietoinen itsestään ja missä määrin. Kuinka paljon kapitalistinen järjestelmä iestää hänen sieluaan – ja kuinka paljon hän itse antaa sen iestää itseään? Mitä hän on tehnyt itselleen sen estämiseksi, itsensä parantamiseksi, itsen muuntamiseksi? Pelkkä yhteiskunnallinen herääminen – jota Ajan henkikin tuputtaa – ei riitä. Vaikka huomaisimme selvemmin yhteiskunnan epäkohdat, mutta juoksisimme jatkuvasti halujemme, himojemme ja mielenoikkujemme perässä sokeina, mikään ei muuttuisi. Vähintään yhtä tärkeä, ja sanoisin jopa tärkeämpi tekijä on, että suuntaamme enemmän energiaa sisäiseen Työhön. Mutta mitäs nyt? Pahat ihmisiä hyväksikäyttävät uskonnot, kuten ensimmäinen Zeitgeist valehteli, tarjoaisivat tekniikoita siihen, mutta enhän minä voi... Peter Joseph kielsi minua.

Sivusta seurattuna kuitenkin jos edes kymmenys näistä Ajan hengen tekijöistä, ihailijoista ja katsojista meditoisi, harjoittaisi Jeesuksen rukousta tai jotain vastaavaa säännöllisesti, moni asia saattaisi alkaa muuttua. Nyt Ajan hengen sakista välittyy vaikutelma vähän höhlinä warettajina, jotka eivät irkkaamiseltaan viitsi lukea vaikkapa Paul Feyerabendia tai G. I. Gurdjieffia. Tämä on asia, johon liikkeen toivoisi kiinnittävän seuraavaksi huomiota. Kaikki traditiot eivät ole korruptoituneita. Meillä on oltava riittävästi ymmärrystä suhtautua niihin kunnioituksella. Yllätyksekseni tämä on seikka, johon myös dokumentissa Esko Valtaoja viittasi: meidän tulisi ennemminkin yrittää ymmärtää ihmisiä heidän toiseuksissaan kuin pyrkiä muuttamaan tuota toiseutta itsemme kaltaiseksi. Ehkä Ajan hengessä on pieniä välähdyksiä totuudesta. Pienenpieniä. Ehkä se sittenkin on hyvä katsoa läpi.