Perussuomalainen matkustaa

Michael Ciminon suositun takavuosien elokuvan Kauriinmetsästäjä (1978) lopussa kaikki elokuvan eloonjääneet keskeiset hahmot kokoontuvat luopuneen oloisina suremaan kuolleen toverinsa poismenoa. Miehen (ex-)vaimo aloittaa spontaanisti hyräillä Yhdysvaltain kansallislaulua, johon muut pian yhtyvät.

Vastaavanlaista kohtausta olisi melko vaikea kuvitella suomalaiseen elokuvaankaan 70-luvun jälkeen muussa kuin ironisessa mielessä. Kansaan kiinnittyminen hädän hetkellä tuntuu tässä ajassa eläville täysin mielettömältä, ainakin Suomessa, jossa sekularisoitumisen (vrt. God bless American toinen osapuoli, Jumala) ohella suhde isänmaahan vaikuttaa ainakin siinä määrin heikentyneen, että vaikka perussuomalainen elokuvaohjaaja ohjaisi elokuvan, hän tuskin toimisi niin mauttomasti, että päättäisi sen Finlandiaan. Ne ajat ovat menneet. Ei hänkään enää usko siihen, vaikka katsookin joka itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan ja hekumoi mielessään kuukausittain, miten ne sotaveteraanit...

Ruotsissa, jossa ei ole sentään sodittu käytännössä vuosisatoihin, Sverigedemokraternan (SD) sensaatiomainen menestys vaaleissa on herättänyt ympäri Eurooppaa kauhua, kiukkua ja pelkoa. Eräs puolueen vaaliteemoista on ollut lähes sama kuin meidän Persuillamme: parantaa vanhustenhuoltoa. Juuri vanhuksia ei tule sysätä heitteille, vaan heidän oikeuksiaan on ajettava, sillä he totisesti ovat pitkän elämänsä vuoksi sen ansainneet. Tämähän on vaaliteeman taustalla: ihmisen pitkä elämä on lähtökohtaisesti kärsimyksentäyteinen ja on vähintäänkin kohtuullista, että heidän nykyisiäänkin kärsimyksiään yritetään hiukan lievittää. Ystäväni raportoi juuri hetki sitten lentokentältä, miten lentokentän kahvio on täynnä mummoja, jotka siellä kittaavat aamukuudelta kuohuviiniä pahvimukista ja nousevat sitten lentokoneeseen, joka vie heidät lämpimiin maihin, joissa heillä todennäköisesti on lomaosake.

Ilkeämielistä panettelua tietenkin. Syyllistäminen ei tässäkään tilanteessa kannata, on vain hyvä panna merkille, että voidaan hyvin suurella todennäköisyydellä olettaa, että samat ihmiset jotka suhaavat lentokoneella ristiin rastiin maapalloa ja tuovat turismin muodossa rahaa eri alueille, äänestävät Perussuomalaisia – tai ruotsidemokraatteja – jotka molemmat puolueina profiloituvat maahanmuuttovastaisina, ensimmäinen vähemmän, jälkimmäinen enemmän. Eikö olisi loogista ja luontevaa, että samat ihmiset eivät lainkaan harrastaisi turismia, irrottelisi Thaimaassa tai ostaisi turisti-t-paitoja Rhodokselta, koska pohjimmiltaan vastustavat muukalaisuuden rantautumista Suomeen? Miksi he eivät kultivoisi kotimaataan ja harrastaisi kotimaanmatkailua ulkomaiden sijaan, jos he kerran sitä niin rakastavat?

Espanjan Kanariansaarten turismia nähneet paikalliset ovat tietysti eri asia kuin maahamme säännölliset pyrkivät maahanmuuttajat. Amnesty Internationalin mukaan jopa neljäsosa maahanmuuttajista on kokenut suoraa kidutusta kotimaassaan. Perussuomalainen ei kuitenkaan tällaista kuuntele; hänen olisi ollut syytä pysyä kotimaassaan! ”Millainen mies jättää perheensä kärsimyksiin ja tulee tänne nauttimaan meidän etuuksistamme? No, ei minkäänlainen.” Jos asia kuitenkin käännetään toisinpäin, nähdään, että turismi on tuhonnut historiallisia paikallisuuksia paljon enemmän kuin sellainen maahanmuutto, jossa on muutettu köyhemmän elintason maista korkeamman elintason maihin. Paradoksaalista, luulisihan turistien tuovan vaurautta köyhille alueille, joilla ei ole muuta annettavaa kuin oma työpanoksensa ja eksoottinen luonto. Näin onkin, mutta juuri vauraus merkitsee sikäläisten ominaispiirteiden hautautumista turistien miellyttämisen, räikeävärisen krääsän ja mönkijäsafarien alle. Kun siis Perussuomalaisia äänestävä lentää viikoksi ulkomaille, hän haluaa että häntä pidetään hyvänä – ei sitä, että hän joutuisi mukautumaan, ainakaan liiaksi. Ihmebantun monologi, jossa ehdotetaan että koko länsimainen elämäntapa tuotaisiin lomapaikkaan, jotta lomalaisen ei tarvitsisi stressata lainkaan, kuvaa osuvasti tätä asennetta. Suomenkieliset tarjoilijat, suomalaiset tv-kanavat, suomalainen ruoka...

Turismi on kuitenkin globaalista näkökulmasta elinkeino, ja kuten jokainen elinkeino, sen mielekkyyttä ei kannattane kyseenalaistaa, oli se miten eettisesti arveluttavaa tahansa (vrt. turkistarhaus). Suomessakin pellot on myyty ja samat maanviljelijät ovat vaihtaneet lomamökkipalveluihin; ja totta puhuen, emmehän mekään katso kauhean pahalla niitä venäläisiä uusrikkaita, jotka tulevat tänne, meille vähän shoppailemaan. Tuovathan ne rahaa ja vaurautta alueelle, etenkin Kainuuseen ja Lappiin jotka kumpikin jo ovat lähtökohtaisesti muuta Suomea kurjemmassa asemassa (työttömyys, autioituminen jne.), mutta joissa paikallista omaleimaisuutta vielä tapaa ihan toisella tavalla kuin Etelä-Suomesta. Näkymätön raja menee oikeasti siinä Iisalmen pohjoispuolella – jossa myös Euroopan valossa väestötiheys vähenee merkittävästi. Kuitenkin juuri näillä alueilla löytyy innokkaita ihmisiä, jotka haluavat yrittää – ja jos katsoo vaikkapa Saariselän näennäistä vaurastumista kahdenkymmenen vuoden ajalta, tulee tuumineeksi, mitä vanhasta ja aiemmin kestävänä pidetystä on jäljellä?

Turismi toisin sanoen on elinkeino, joka tähtää oman ominaispiirteen simuloimiseen, eksoottisen eksotisoimiseen ja kuitenkin siten, että siihen voidaan sisällyttää ne asiat, joita turisti vaatii. Kyseesssähän on palveluammatti; siinä palvellaan asettamalla paitsi oma työpanos turistin halun palvelukseen myös koko seutu turistin mielihalujen alaisuuteen. Tässä mielessä se on prostituutiota tuhoisampi ja hirvittävämpi ammatinharjoituksen muoto – jos huoraamista halutaan jostakin syytä kritisoida. Aina moitittaessa prostituutiota, jossa ihanteellisimmillaan ihminen itse päättää, milloin antaa oman kehonsa toisten käyttöön (todellisuus voi olla toinen), turismi olisikin syytä nostaa samalla viivalle. Vaikka kaikkihan me olemme Babylonin huoria...

Mutta entäpä kerjääminen? Se kai sentään on vastenmielinen ammatti, joka loukkaa ihmisarvoa, häiritsee meitä suomalaisia ja jonka taustalla on järjestäytynyttä rikollisuutta. Romanialaiset ovat kaiken lisäksi yhä aggressiivisempia! Selvää kuitenkin on, että jälleen turismi on silmiinpistävällä tavalla olemukseltaan aina kadunvarsikerjäämistä pahempaa kerjäämistä. Turistit tietenkin näkevät lomaparatiiseissa aina ne aggressiiviset kaupustelijat, mutta eivät niinkään selvästi omaa itseään, omaa vaurauttaan jonka tuovat alueelle ja joka kerjää osakseen huomiota – aivan kuten lämpimissä maissa itsetyytyväinen länkkäri kerjää – tämä on tietysti puettu vaatimukseksi – itselleen hyvää oloa, rentoutusta, palvelua. Annankadun mutkassa kököttävä romani ei myöskään tasan tarkkaan ole yhtä aggressiivinen – jos se nyt on se ominaisuus, jota tulee paheksua – kuin finninaamaöykkärit ostarilla tai miesporukassa röhöttävät ja leveästi törmyilevät pukumiehet, nämä säälittävät uusjupit.

Jos kuitenkin vakavoidutaan, on pantava merkille, että nykyinen Euroopan unionille ja globaalille taloudelle alisteinen elinkeinoelämä on laajemminkin ja käytännössä aina isänmaan – ja tarkoitan tässä nyt suomisuutta, paikallisia ominaispiirteitä, en jotain eurooppalaista nationalismin projektia – vastainen. Samoin Perussuomalaisuus on lähtökohtaisesti suomisuuden vastakohta, sillä se uutena työväen puolueena vaatii möhömahaisuudessaan itselleen oikeuksia, jotka edistävät elintason kohoamista kaikille muille paitsi mutiaisille ja mamuille, jotka eivät selvästikään ole ansainneet samoja etuuksia kuin me työtä tekevät suomalaiset, joiden isät kaiken lisäksi uhrasivat henkensä meidän puolestamme. Isät uhrasivat tasan tarkkaan oman henkensä nationalismin alttarilla. Ja jotenkin kuvaavaa on, että nyt samojen isien lapset ovat itse kerjäämässä lisää oikeuksia ja lisää rahaa valtiolta, koska he kärsivät lapsena isiensä sodanjälkeisistä traumoista perhe-elämässään. Paha olo heillä varmasti on, mutta myös aimo annos julmaa itsetyytyväisyyttä ja röyhkeyttä. Jos nuorempi polvi olisi yhtä röyhkeä, sehän voisi seuraavaksi vaatia kovaäänisesti valtiotta oikeuksia, etuuksia ja korvauksia ensimmäisenä sukupolvena suomalaisessa historiassa, jonka taloudelliset odotukset heidän vanhempansa (juuri nämä sotalapset) tuhosivat hyvinvointivaltion konseptillaan – joka, kuten todettua, on vanhempiaan epävarmemmassa ja köyhemmässä asemassa.

Tämänkin vuoksi on niin vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa Kauriinmetsästäjän lopussa laulavaa joukkoa kohtaan. Mikään elokuvassa koko aikana ei viittaa siihen, että loppukohtauksen voisi tulkita mitenkään ironisesti. Ei mikään. Päinvastoin: se kuvaa tehdastyöläisiä, jotka vapaa-ajallaan hurvittelevat kuin pikkupojat ja ammuskelevat kännissä peuroja vuorilla. Kolmen tunnin ajan kuvaa hallitsee vakava realistinen kerronta, jossa saa nauraa silloin kun päähenkilöt esittävät pikkupoikia jotka esittävät aikuisia. Tällaiset hahmot ovat olentoja, joita kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista empatiaa – samat hahmot joutavatkin saada rangaistuksensa, eikä katsoja voi käytännössä mitenkään tuntea, että nämä hahmot eivät olisi sitä ansainneet. God bless America jättääkin vain tyrmistyksen.

Tai ehkä sittenkin, ehkä sittenkin tuo absurdi loppukohtaus olisi mahdollista tavata myös kotimaisesta elokuvasta. Kaikki edellytykset sille ovat olemassa. Kun oikeistopopulismi nostaa päätään Euroopassa ja selvästi vetoaa työväen luokan negatiivisiin puoliin, samaan timosoinimaiseen röhörieskaisuuteen, meillä on Suomessa – samoin kuin Ruotsissakin – iso joukko ihmisiä, jotka yhtä innokkaasti voisivat uhrata elämänsä nationalismin alttarilla. Johan ne metsästävät kännissä hirviäkin.