Regressio ja äänestysprosentti

Suurpuolueet olivat EU-parlamenttivaalien häviäjiä Suomessa. Sekä Kokoomus, Keskusta että SDP menettivät kukin yhden paikan Perussuomalaisille, Kristillisdemokraateille ja Vihreille. Jälkipolvet tulevat kaiketi muistamaan vaalit Perussuomalaisten rökälevoittona. Helsingin Sanomat ehätti kirjoittaa jo pääkirjoituksessaan, kuinka "näistä vaaleista tuli sitten protestivaalit".

Suoraan vaalitulos ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että populismi nostaisi päätään Suomessa. Lähinnä se kertoo ainakin kansalaisten äänestysinnon heilahtelusta, mutta myös yleisemmin tyytymättömyydestä. Harmillinen asia on sikäli, että tämä heilahtelu suuntautuu suurpuolueiden keskuudesta yhä oikeammalle ja vasemmiston alamäki näyttää alati jatkuvan. Kiinnostavaa vaaleissa on kuitenkin melko uskomattomalta tuntuva äänestysprosentti, 40,2 prosenttia. Tarkoittaako tämä, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei äänestänyt, koska tätä kansanosaa ei vain kiinnostanut - tai kuten HS asian ilmaisi: sitä kiinnosti enemmän piknikit ja elokuvissakäynti? En usko, että asia olisi näin yksioikoinen, vaikka poliittisesti passiivisia on Suomessakin monia. Taatusti tuohon määrään nimittäin mahtuu myös niitä, jotka suhtautuvat unioniin kriittisesti, mutta eivät halunneet kanavoida tyytymättömyyttä perussuomalaisten tai minkään puolueen nimiin. Pienpuolueet ehättivät silti julistamaan, että heidän voittonsa mahdollisti lähinnä kansalaisten kasvava EU-kriittisyys. EU:ta kohtaan on syytäkin olla kriittisiä ja esimerkiksi minut se sai (edelleen) äänestämään tyhjää, edustaahan EU-parlamentti käytännössä täysin vastakkaista politiikkakäsitystä kuin minkä itse koen mielekkääksi: valta liittovaltiolle ja yhä kauemmas kansalaisista, yhden valtuutetun edustaessa yhä suurempaa määrää ihmisiä. Miksi olla äänestyspäivänä aktiivinen, kun kaikkina muina aikoina parlamentarismi tuomitsee meidät passiivisuuteen?

Jos asia nähdään optimistisesti, on vain hyvä, että valtaa jaetaan suurilta puolueilta pienille, sillä pienet edustavat tarpeen vaatiessa erilaisempia arvoja kuin keskiarvoja ja kvantiteetteja lukevat, täysin mitäänsanomattomat mutta silti valtaapitävät suuret puolueet. Tietenkin esimerkiksi Perussuomalaisten EU-kriittisyys on lähinnä apeaa maahanmuuttokriittisyyttä ja puolue ylläpitää lopulta räikeän taantumuksellista agendaa, mutta ainakin se korostaa erilaisuutta samanlaisuuden sijaan - ja korostaa paikallisuutta kansainvälisyyden sijaan. Oikealle kallellaan olevien regressiivisten tahojen ansiot ovat juuri kytkeytymisessä takaisin maahan ja vereen, niihin jatkumoihin joista moderni ihminen on irrotettu - vielä kun tuo kytkeytyminen ei suhtautuisi vihamielisesti erilaisuuteen(sa), vaan utopiasosialistisesti kääntäisi katsettaan (kuten Richard Wagner) kohti kansan (Volk) luovia voimavaroja hyväksyen silti kaikki muutkin paikallisuudet, etnisyydet, muuttovirrat ja kerjäläisarmeijat. Varjelisi kieltä ja luontokokemusta, jonka kansainvälistyvä EU-Suomi pyrkii parhaansa mukaan eliminoimaan.

Eroistaan huolimatta tiedämme lähes kaikkien puolueiden vaihtavan nahkojaan äänestäjiä kalastellessaan, homogeenistyvän ja myyvän periaatteitaan tavoittaakseen enemmän ääniä. Kun puolueilla ei ole enää sanottavaa, vain imagoja ja roolimalleja, toinen keskeinen kysymys äänestysinnon laskemisen suhteen on, miksi kenenkään pitäisi tukea yhdenkään puolueen ehdokasta, kun tiedämme, että saadessaan mahdollisuuden valtaan mikään reaalinen ei muutu paitsi se, että ehdokas lipeää iskulauseistaan, kadottaa esimerkiksi mahdollisen vihreytensä - ja tämä kaikki politiikan tekemisen hinnalla. Tavoitteita ei saavuteta, mutta kaikkensa kuulemma yritetään. Ei Vihreän ehdokkaan äänestäminen parlamenttiin tule muuttamaan yhtään mitään, sillä tällä eleellä - äänestämisellä - viestitään, että asiat ovat perustoiltaan hyvin, tarvitaan vain pientä hienosäätöä. Edes Vihreät eivät halua ajaa alas kapitalismia, jonka olemassaolo ja sija olemisemme perustana kuitenkin on syynä lähes kaikkiin ympäristöongelmiin. Tiedän: tasapainottelu laajempien kaarien murtamisen (kapitalismin ekspansio) ja ihmisten lyhyen tähtäimen toiveiden (esim. työllistyminen) välillä on hankalaa, mutta nykyiset taloudelliset mallit tulevat ajamaan meidät, meidän sisäisen ja ulkoisen luontomme tuhoon, ellemme ole valmiita muuttamaan elämänkäytäntöjämme ja yhteiskuntarakenteitamme. Toimet joita tarvitaan kyseenalaistavat koko taloudellisen työhön ja kulutukseen perustuvan toimeentulon.

Edustuksellinen politiikka, varsinkaan EU:ssa ei siis todellakaan pyri perustojen muuttamiseen, vaan suomalaisten kohdalla halutaan vain "saada äänemme kuuluviin". Tämä surkuhupaisa asetelma todistaa täydellisesti, että kyse on samanaikaisesti avuttomuudesta (oletetun) pakon edessä ja hingusta kuulua johonkin, olla kuten ne yläasteen isot pojat.

Nyt kun EU-kriittisyys on tavoitettu, on vain koetettava kanavoida se pois taantumuksellisuuden perussuomalaisuuden vaipasta. Tämäkään ei tule tapahtumaan äänestyskopeissa.