"Suomi on kuollut" tai kuolemassa

En liiemmin pidä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kanonisoiduista tulkinnoista. Itse romaani on kelvollinen, samoin Rauni Mollbergin elokuvaversio, mutta niissä määrin kuin kansallinen tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta perustuu Edvin Laineen aavistuksen liian isänmaalliseen versioon, jälkipolvien kokonaiskuva tästä teosjatkumosta uhkaa pysähtyä näkyvyyttä tähän jokaisena itsenäisyyspäivänä saavaan ensimmäiseen elokuvamukaelmaan.
Pari vuotta sitten Tuntemattomien sotilaiden pitkään ketjuun liittyi uusi tekijä. Kannuksiaan mm. Teatteri Takomossa ja sittemmin Kajaanin kaupunginteatterin johtajana hankkinut Kristian Smeds sai kunnian ohjata Linnan romaanista teatteriversion, joka tuotiinkin Kansallisteatterin lavalle kovalla volyymilla ja ylistävien arvosteluiden kera. Lisää häkää pyttyyn löi Smedsin produktion tiimoilta noussut mediakeskustelu, joka koski lähinnä teokseen ympättyjä moderneja aineksia, eritoten monien mielestä hälyttävää loppua, jossa lavan takaosan valkokankaalle juoksutetaan peräperää kansallisia ikoneita, minkä jälkeen kuuluu laukaus ja heidän kasvoillensa ilmestyy veripursketta.

Koska teoksen lopussa ammuttiin mm. Tarja Halonen ja Matti Vanhanen, konservatiivinen lehdistö ja poliittinen siipi sydämistyi. Valtiosihteeri Risto Volasen nimiin on ilmeisesti liitetty myös aiheen "näkemättä paska" -argumentti, jota Maaria käsittelee blogissaan. Maaria lainaa Volasen puheita, joissa tämä pelottelee teoksen ruokkivan ihmisiä vihaan ja lähenevän kouluampumisia. Mikäli nämä lainaukset todella ovat Volasen suusta, en voi kuin hämmästellä, kuinka oikeaan Volanen osuu.

Kyse ei kuitenkaan ole Smedsin Tuntemattomasta, vaan siitä historiallisesta painolastista, joka teosjatkumolla on. Tosiasiassa Smedsin tulkinta Tuntemattomasta on varsin orjallinen, jopa pliisu suhteessa aiempiin. Olenkin sen suhteen pettynyt, sillä Smedsin Kainuu-trilogiaan (Huutavan ääni korvessa, Woyzeck, Kolme sisarta) verrattuna Tuntemattomasta puuttuu terävä moraalinen kärki ja radikalismi, jolla noin kanonisoituun teokseen olisi syytä ollut tarttua. Syntyi siis mediakohu, jolla ei ole perusteita: Smedsin produktio ei ole raju tai ristiriitainen teos suhteessa esikuviinsa. Ja silloinkin kun se alkaa käsitellä tärkeitä elementtejä, kuten rasismia ja kaikenlaista sortoa, Smedsin teos palaa nopeasti takaisin alkuperäisversion juonenkuljetukseen.

Tuntematonta sotilasta on hyödynnetty 1900-luvun jälkipuoliskolla etenkin suurten ikäpolvien parissa vahvasti kansallista identiteettiä työstävänä teoksena. Onko siis ihme, että kärjekkäimmät reaktiot Smedsin produktiolta tulevat juuri suurilta ikäluokilta? Suuret ikäluokat, joilla ei rehellisesti ottaen ole muita suhteita sotaan kuin mitä ovat vanhemmiltaan kuulleet, ovat elätelleet mielessään Tuntematonta sotilasta eräänlaisena prismana, joka tiivistää kaikki kansalliset äänet yhdeksi sulavaksi harmoniaksi. Veikeä sotilashuumori, piinaavat sotakokemukset, sodan henki - kaikki tiivistyvät oivallisella tavalla paitsi Linnan romaanissa myös etenkin Laineen elokuvaversiossa. Nyt kun tiedämme, että kaikkia näitä elementtejä leimaa ainakin jossain määrin Suomessa harjoitettu runsas huumausaineiden käyttö, alkaa konservatiivinen suomalaisuus saada vähintäänkin epämiellyttäviä - jopa koomisia - sävyjä.

Oli miten oli, kanonisoitu Tuntematon perustuu erontekoon ja siinä mielessä kuin sen ydin on sodassa, se perustuu myös sortoon, väkivaltaan, hyökkäyssodan oikeellisuuteen. Kanonisoitu Tuntematon sotilas joko pitää häpeällisinä niitä tekijöitä, joille sota näyttäytyy järjettömänä ja moraalittomana, tai vaikenee niistä täysin: pitkässä jatkumossa vain Mollbergin version "Inariin susia naimaan" menevä partasuu saa sympatiani - karkuruus on lopulta kuitenkin kunnioitettavampi toiminnan muoto kuin eettisesti mielettömään orjatoimintaan mukautuminen.

Sen sijaan todellista moraalia suomalaiselle on kuitenkin puolustaa Suomea aseellisesti - vaikka kyseessä ei siis olekaan puolustaminen, vaan hyökkäyssota Venäjän puolelle. Henkilöhahmojen esittäminen velikultina toimii siis metaforana, joilla Suomen kansa tavoittaa yhteisöllisyytensä ja luo rajansa. Tuon rajan taakse jätetään Riitaojat sekä muut pelkurit ja vähämieliset. Smedsin tulkinnassa osuvin kohtaus onkin fasistisen Lammion ja kehitysvammaisen Honkajoen välinen sortosuhde, jossa Lammio nöyryyttää Honkajokea kaatamalla tämän rullatuolin ja pakottamalla tämän edelleen nousemaan seisomaan. Tässä kohtaa kansallisteatterin yleisö on vaiti, keski-ikäiset ja oikeammin kaikki muutkin huokaisevat ja ovat aavistuksen järkyttyneitä. Miksi? Kohtaus koskettaa suurimman osan etiikantajua, mutta monikaan ei osaa liittää tätä tulkintaan omasta suomalaisuudestaan. Ja kuitenkin: suomalaisuus perustuu juuri tälle eronteolle, tälle alistussuhteelle, jossa normaaliksi kelpaava aines normalisoidaan ja loput suljetaan ulkopuolelle. Suomalaisina olemme aina Lammion puolella. Smeds vain tuo julki tuon kansallisen identiteetin väistämättömän sivujuonteen.

Toki Smedsin produktio on täynnä huutamista, tetsausta, armeijakuria - kaikkea sitä, minkä hyväksymme sodan puitteissa, sillä se valmistaa meitä puolustamaan isänmaatamme ja on oikeutettavissa sitä kautta. Lammio on fasisti, johon emme halua samastua, mutta joka on ainakin jossain määrin oikea henkilö johtajana - mitä siitäkään tulisi jos Riitaoja ja Lammio vaihtaisivat paikkaa? Tämä on kuitenkin askel, jota Smeds ei tohdi ottaa, vaikka sitä yrittääkin roolittamalla Petri Mannisen esittämään sekä Lehtoa (Lammion rahvasta vastinetta) että Honkajokea.

Tuntematon sotilas teatterina on varsin toimivaa ja teos järkyttää vain siinä, kun se tuo kansalliset myytit nykypäivään, todemmaksi, sekä yrittää tavoittaa ne pohjavirrat, joita kanonisoituihin tulkintoihin on uurtunut. Volasen viittaamiin kouluampumisiin liittyen on melko patologista, että kun muistaakseni Kauhajoen ampumisten yhteydessä Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa kirjoitettiin suomalaisen armeijakulttuurin ja kouluampumisten välisestä kytköksestä, väite kiellettiin välittömästi ja vaiettiin nopeasti. Suomi on edelleenkin täynnä nuorukaisia, jotka ovat työstäneet itselleen kansallisen identiteetin samoista aineksista kuin vanhempansa ja siinä missä suomalainen armeijalaitos on edelleenkin velvollisuus jokaiselle suomalaiselle nuorellemiehelle, samaa narratiivia uusinnetaan käytännössä päivittäin suomalaisilla kasarmeilla, kulttuuriteollisuudessa ja koululaitoksissa. En väitä, että kaikki patriotismi olisi pahasta, mutta siinä määrin kuin se perustuu huolimattomaan näkemyksiin ja punnitsemattomiin sivumerkityksiin suhteessa toisiin ihmisiin ja etnisyyksiin, se estää meitä tuntemasta samuutta toisiimme. Kansallinen identiteetti onkin aina erojen luomista samuuden kustannuksella.