keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2007

"Bäng!"

Neljännen tuotantokauden jälkeen suosittu tv-sarja O.C päättyi viimein. Katsoin yhtä jaksoa lukuunottamatta jokaisen osan, mistä tietenkin voidaan johtaa yksinkertainen kysymys: miksi? Miksi tuhlasin viikosta yhden tunnin tuijottaakseni tv-sarjaa, jonka sopivaa – tai ainakin oletettua – kohderyhmää lienevät teini-ikäiset tyttölapset ja muuten vain höttöiset nuoret? Syy on yksinkertainen: O.C vetosi minussa samoihin aineksiin kuin romanttiset komediat: mieltymykseeni sadunomaiseen, kiillotellun kauniiseen, ”siirappiseen” kulttuuriainekseen, jossa silti on säikeitä realismista, omista muistikuvistani ja totuuksistani. Alusta alkaen minua varmaankin miellytti O.C:ssa sarjan maailman tuonpuoleisuus, tietynlainen fantastisuus: Orange Countyn nuoret asuivat toteutuneessa amerikkalaisessa unelmassa, rikkaiden kakarat ja silti ja juuri siksi ongelmaiset. Mitä oikeutta heillä oli ihmissuhdeongelmiin? Koska ne ovat osa jokaisen teini-ikää. Tuon katsoin fantasian (väljässä mielessä) ja realismin leikkauspinnaksi. Toinen vastaava leikkauspinta oli oma kokemuksellinen minäni.
Vaikka sarjan kaari oli yhtä alamäkeä toisesta tuotantokaudesta ja Luken (Chris Carmack) poistumisesta lähtien, ja viimeinen tuotantokausi Bullitia (Gary Grubbs) lukuunottamatta suoraan sanoen ala-arvoinen, viimeinen jakso palautti kuitenkin mieleen, mistä koko sarjassa oli lopulta kyse ellei nuoruuden vereslihaisesta ja silti niin pyhästä halosta, ja jätti kuin jättikin sarjasta kokonaisuutena hyvän maun. Kun Ryan (Benjamin McKenzie) harhaili viimeisen kerran maanjäristyksen repimässä kotitalossaan, johon vieraana sarjan alussa otettiin, Cohenien ottopojaksi, näki hän nyt outoja haamuja ovien takana ja poistuessaan pihalta ellei ensi- niin tärkeimmän teinirakkautensa Marissan haalean muiston, O.C saattoi kurottautua syvemmälle kuin koskaan sarjan historiassa. Loppukimaraan liitetty sukupolvien jatkumo – rakennustyömaan päällikkö Ryan näkee maleksivassa pojassa itsensä nuorena – vain syvensi tuota kosketusta. Itse myönnän avoimesti herkistyneeni kyyneliin, sillä samaisia jatkumoita, haamuja ja outoja ovia olen minäkin – ja väittäisin että kuka tahansa – nuorena kolunnut ja kauhistunut silti tuntien outoa hyvänolon tunnetta veren virrasta ja elämän seestymättömästä uomasta. Jokainen aikuiseksi kasvanut on kadotettu, sillä hän on kadottanut jotakin: ensimmäiset kokemuksensa elämän pyhyydestä. Sen jälkeen kaikki, elämänmeno, tuntuu irvileukaisen menetetyltä ja hän itse – huonoina hetkinään – ikuisesti kirotulta.

4 kommenttia:

MR kirjoitti...

Olen eri mieltä viimeisen tuotantokauden ala-arvoisuudesta. Siltä osin kuin sitä katsoin, se oli sarjan monisyisin ja -puolisin kausi, joka hylkäsi monet niistä selkeistä, jopa mekaanisista kaavamaisuuksista, johon sarjan viehätys alkuvaiheessa perustui. Mieti nyt Ryania tappelemassa häkissä. Siis häkissä!

Santeri Nemo kirjoitti...

Olen vain loputtoman kitkerä siitä, että Luke piti ajaa pois sarjasta. Mutta väittäisin silti, että narratiivin etenemisen kannalta viimeinen tuotantokausi oli pelkkää junnausta; helposti yli puolet kauden jaksoista olisi voinut jättää pois. Kaikkinensa se oli vain yhden kadotetun - Luken, johon viitattiin raivostuttavan toistuvasti - muiston peittelyä. Heheh.

MR kirjoitti...

Mut entäs Luken veljet? Tavallaan hyvä idea, mut eihän ne mitään osaa esittäneet koko touhussa?

Santeri Nemo kirjoitti...

Luken veljet olivat vain muistumia jostain paremmasta. Samoin kuin tavallaan myös kolmannen tuotantokauden Volchok. Karkea tuomio olisikin, että O.C on/oli nörttien sarja, jossa kiusaajat ja kunnialliset kansalaiset eivät koskaan selviä. Sarjakuvafanit voittavat näemmä aina.