Dromologinen resepti, ehkä

Annetaan tämän päivän kulttuuriteollisuudelle ja -käsityöläisyydelle kaksi nopeaa määrittäjää: joustavuus ja aika. Sekoitetaan, koetellaan. Olkoon tämä luonnos reseptiksi jollekin yhtäällä jo nimetylle, toisaalla vielä nimeämättömälle.

Japanilainen noise-artisti Merzbow on julkaissut uransa aikana yli 350 äänitettä. Pohjolan Merzbow'n, norjalaisen Lasse Marhaugin ja tämän maanmiehen John Hegren muodostama Jazzkammer (nyk. Jazkamer) julkaisi vuonna 2010 levytyksen per kuukausi – aivan samoin kuin kotimaisen runouden saralla Henriikka Tavi tekee Poesian kautta tänä vuonna; syyt ja motiivit vain tiettävästi eriävät (tietääkseni Jazkamerin kokeilu ei ollut luonteeltaan sosiaalipoliittinen). Mutta osataan muuallakin Suomessa: päivisin Kimmo Huusko on jotakuinkin tavallinen sähköasentaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin (ja automatkoilla) hän muuttuu suomiräpin luultavasti tuotteliaimmaksi mieheksi, Huge L:ksi. Vuodesta 2003 lähtien kaiketi yli 50 julkaisua tehtaillut Huge on itse asiassa niin nopea, ettei miehen julkisimpana julkaisijana tunnettu Monsp pysy perässä; vuosittaisen yhden tai kahden levyn lisäksi Huge L:n omakustanteita löytää esimerkiksi helsinkiläisestä Funkiest-levykaupasta, johon aika ajoin ilmestyy uusia levyjä sen enempää promoamatta. Ja laatu on aina korkea; huolimatta välikäsien puutteesta taso säilyy. Monet marginaalisemman musiikin tekijöistä Suomessakin käy päivätöissä, mutta julkaisevat musiikkia omin avuin kukin tahoillaan, kukin omia foorumejaan käyttäen. Monet tekijöistä ovat lohkollaan korkeatasoisia, mutta kaupallisessa mielessä esimerkiksi suomalainen noise on auttamatta tuomittu marginaaliin. On itse asiassa hyvin vaikea kuvitella, että esimerkiksi Jaakko Vanhalan kasetit voisivat soida muzakina yhdessäkään ostoskeskuksessa – tai säännöllisesti yhdelläkään radioasemalla.

Esimerkit ovat musiikin saralta ja musiikkiakin tehdään eri tarpeisiin, erilaisista syistä. Osasta taiteentekijöistä ei yksinkertaisesti ole joksikin Reckless Loven Olli Hermanniksi, joka etumus epämääräisesti pullotellen virnistelisi vahvaria astuen ja yleisöön vedoten, että oliko sitä hyvää meininkiä vai mitä. Eikä tarvitsekaan olla, sillä taiteen tekemistä pelkästään viihtymistarpeisiin ei kai tulisi kohottaa kaiken esteettisen tekemisen peruslähtökohdaksi. Mutta samalla on päivänselvää, ettei Suomessa tehdyllä noisella elä, sillä – kuten todettu – se on muotokielensä vuoksi tuomittu vähemmistöihin; se ei tule koskaan saamaan Suomen kokoisessa maassa niin suurta hyväksyvää massaa taakseen, että toisin tapahtuisi. Vaikka on yleisöä kosiskelevissa musiikin muodoissakin tämä nielty tosiasiana; eivät edes maamme näkyvät muusikot tekemisillään elä.

Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan aloittaa yhtäkään keskustelua taiteen taloudellisesta kannattavuudesta tai taiteilijoiden toimeentulosta – tai osallistua sellaiseen. Nostan sanottuun tukeutuen pöydälle kuitenkin yhden hennon hypoteesin: monet muusikot näyttävät tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät – kirjailijat, kirjoittajat – eivät ole suostuneet vielä hyväksymään: on tuhlattava aikaa päivätöissä, jotta saa tehdä mitä tahtoo. Mutta siinä missä en näe Huge L:ää oman elämänsä Olli Hermannina, en myöskään näe häntä nauttimassa apurahasta (ja kuten jokainen apurahojen kanssa puljannut tietää, ”nauttiminen” on tässä tietysti varauksella sanottua). Eräs kulttuurintuotannon segmenteistä tuottavimmista, populaarimusiikki, näyttää näet muusikoiden kohdalla melko harvakseltaan ponnistavan apurahoitetusta maaperästä (poikkeuksiakin kai on). Jostakin syystä myöskään Jaakko Vanhala ja Henriikka Tavi eivät ole apurahajärjestelmän näkökulmasta samalla viivalla. Runoudella on tässä maassa sentään jonkinlaista (institutionaalista) painoa, noisella paljon vähemmän. Silti aika ajoin kiihtyvä napina vähälevikkisestä kulttuurituotannosta, sen ansioista ja hyödyttömyyksistä, sen arvosta, nousee juuri kirjallisuuden suunnalta, vaikka juuri runoilijat ja kirjailijat ovat tässä – ja ehkä vain tässä – mielessä noise-artisteja paremmissa asemissa. 50–500 kappaleen uniikkipainoksia työstävien dronentekijöiden horisontti taas on aivan sees, vaikka nämä sarallaan arvostettuja olisivatkin. Heille kysymystä käsityöläisyyden toimeentulosta ei näytäkään edes nousevan, enkä hetkeäkään epäile, etteivätkö he tekisi tosissaan mitä tekevät.

Monet muusikot näyttävätkin tajunneen nopeammin sen, mitä monet kirjallisuuden parissa työskentelevät vielä arpailevat eivätkä suostu hyväksymään, sillä kirjallisuudella instituutiona on edelleen oma historiallinen painolastinsa. Aivan kuin runoilijat ja kirjailijat eivät vain yksinkertaisesti vieläkään suostuisi hyväksymään osin muuttuneita olosuhteita. Muistan Timo Vihavaisen kirjoittaneen Länsimaiden tuhossaan (2009) länsimaisen populaarikulttuurin syntyneen kuin tyhjästä, mutta näinhän ei suinkaan ole; sillä on monia historiallisesti edeltäviä traditioita (ajateltakoon vaikkapa bluesia, gospelia ja roots-musiikkia rockin esiasteena; sen kieltäminen olisi toden totta länsimaiselle elämänmuodolle kovin tyypillistä paikallisuuden väheksymistä, olkootkin, että tänään Suvilahden vuotuisa irvistelykilpailu, siis Tuska-festivaali, näyttää olevan siitä valovuosien päässä), mutta siinä mielessä Vihavaisen huomio on kiinnostava, että sen avulla luodaan havainto jostakin jota ei tue historiallis-taloudellis-sosiaalinen instituutio; jostakin joka kulkee edelleen rockin liepeissä, kuin sääski, täi tai joku muu riesaeliö. Tämä jokin on juuri noise ja muut marginaalisen populaarikulttuurin muodot, jotka harvemmin ovat murtautuneet valtavirtaan tai saaneet laajempia tuotanto- ja markkinointikoneistoja taakseen. Kirjallisuudella on aina viime vuosiin asti tällainen koneisto ollut ja edelleen tällainen kaksoisajattelu on jossain mielessä voimissaan. Edelleen on nuoria kirjoittajia, jotka haluavat kirjailijoiksi kuin mitkäkin päätalot, ja edelleen on koneistoja, jotka seulovat kaikenmoisista karvahatuista debytantteja. Internet on tietysti sekoittanut pakkaa ja tulee sekoittamaan jatkossakin; tämä on johtanut ainakin siihen, etteivät jäykät ja hitaat instituutiot kuten sanomalehdet ja kustantamot ole kaikilta osin pysyneet perässä. Aika ajoin näyttääkin siltä kuin juuri sanomalehdet ja kustantamot olisivat näissä suurissa pakansekoittajaisissa suurimpia häviäjiä myös näkyvyyden ja tavoitettavuuden mielessä; ehkei tarvitakaan enää niin paljoa, että ihmiset lukevat tai kuuntelevat, ehkä tarvitaan vain onnea ja oikeat teot oikeaan aikaan.

En silti lakkaa ihmettelemästä, miten loppujen lopuksi vähän kirjoittajat ovat tämän mahdollisuuden edessä tehneet. Tiedän tietysti jopa omasta kokemuksesta, miten vaikeaa jonkin asioiden saaminen monien nähtäville voi olla (ja jos se on yksi toiminnan motiiveista) – mutta yhtä lailla, se voi olla myös suunnattoman helppoa. On itse asiassa häkellyttävän typerryttävää ajatella, miten paljon taidetta ihmiset voisivat tuosta vain koneiltaan jakaa; pdf on yhtä yksinkertaista laittaa verkkoon kuin mp3:kin. Tai blogit: on itse asiassa aina vain häkellyttävämpää, miten pienellä vaivalla blogin voisi koota, miten pienellä onnenkantamoisella se voisi saada vieraan lukijan. Jos kerran Suomessa yhä useammat pyrkivät kirjoittajakoulutuksiin ja kirjoittavat, miksi uusia wordpress- ja blogspot-osoitteita ei synny kuin sieniä tai bandcampeja sateella? Vai enkö itse vain tiedä niistä?

Joudun tässä kohtaa kuitenkin myöntämään vanhanaikaisuuteni. Olen konkreettisen kirjan, konkreettisen vinyylilevyn, jopa konkreettisen CD-r:n ystävä – en lukisi lukemasta päästyäni kymmeniä, satoja blogspot-sivustoja ellei minulla olisi mahdollisuus saada myös jotain konkreettista käteeni. Esine. Manallinen, tehty esine. Muistojälki, teknologinen merkki. Seuraavaksi(kin) puhun vain omasta puolestani, enkä tiedä, miten joku muu asiasta arvelee.

Tuotannon joustavoitumisen – siitä olen edellä puhunut – kääntöpuolena kuluttaja saa kuolevan ja aina jo ohitse kiitäneen ajan. Esineetön, immateriaalinen taidekulttuuri on kyllä ajan ja tilan määrittämää, mutta oikein mitään ei jää käteen. Hikoilevat sormenpäät, punottavat korvat, väsyneet silmät, yksi ihminen läppärinsä ääressä. En silti väitä, ettäkö ulkopuolisin silmin ipadiaan bussissa sormeileva eroaisi jotenkin erityisellä tavalla kirjaansa lehteilevästä. Mutta huomaan tämän: ruudulta katsottu voi kiihdyttää ajan kokemusta. Kohdallani kirjallisuus, jota luetaan sidotuilta sivuilta, on näet vieläkin sitä hidasta, jopa puuduttavan hidasta, työlästä ja vaivalloista askaretta; koneelta katsoessa liian paljon on auki, liian monet mahdollisuudet käyttämättä. Tietysti luen välillä miten sattuu; pompin sanojen yli, silmäilen kärsimättömästi kappaleen, menen menojani – ja kaiken aikaa tunnistan silti hitaan lukemisen palkitsevuuden, mikä saa minut harjoittelemaan sitä, lukemaan vieläkin hitaammin, kuten Roland Barthes taisi viime vuosinaan mainita. Lue hitaammin, lue vieläkin hitaammin.

Enkä saata olla ajattelematta, mitä esimerkiksi elokuva tekee ihmiselle – ja elokuva nimenomaan kestona. Sen ensilukeminen ei vie kuin parisen tuntia, saatan ajatella sitä jokusen hetken, ehkä palata siihen seuraavana päivänä, mutta se yhtä kaikki on nopeasti ohitettu, elämä jatkuu. Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow'ta (1973) luen kymmeniä tunteja, välillä raivonkin partaalla, mutta enimmäkseen ihastuneen sanoihin, lauseisiin, ilmaisuihin, valtaviin etäisyyksiin ja lukemisella tehtävän konstruoinnin työläyteenkin. Ja kuitenkin, niin kerettiläistä kuin tänään saattaa ollakin sanoa tämä, elokuva ei koskaan kestonsa puolesta taida pystyä tarjoamaan vastaavaa. Vaikka silläkin on poikkeuksensa: ajattelen jälleen Hans-Jürgen Syberbergiä ja Béla Tarria.

Ja kuitenkin, nämäkin sanat lausuu huonolla keskittymiskyvyllä varustettu lukija, ihminen joka vain harvoin lukisi kuin Roman Ingarden haluaisi: yhtä soittoa koko teksti, mieluummin kahteen kertaan, sillä niin tärkeää on uudelleenlukemisen mukanaan tuoma reflektio, kriittinen näkökulma, ensimmäisen lukukerran mahdollistama keskittyminen toisiin tekijöihin ja elementteihin tekstissä. Mutta juuri aika – yhdistettynä teknostressin turboahtamaan keskittymiskyvyttömyyteen – jättää meidät: kun olisi joustavuutta, ei ole aikaa – ja kun olisi aikaa, tekisi aikaa, ei ole enää keskittymiskykyä. Tuhannet taiteet odottavat löytäjiään. Historiallinen siirtyminen intensiivisestä lukijuudesta ekstensiivisyyteen (uskon, että sellainen oli) ei ollut kivuton, mutta mikä tärkeintä, se juuri mahdollisti myös kuluttajalukijan kiihdyttämisen: miksi lukisin yhtäkään tekstiä uudestaan, kun voin lukea jo toisen, kolmannen, aina vain yhden enemmän, ja lopulta en yhtäkään, kaikkia vain vähän, silmäillen, kirjanmerkkeihin tallettaen?

Helppous on toisin sanoen suurin uhka – ei tuotannon tai sisällön helppous, vaan nimenomaan käyttämisen helppous. Tuotannon helpottuminen, yksinkertaistuminen, välikäsien poistuminen, näyttää antaneen meille sen kuuluisan runsauden anarkian, mutta oikeampi kysymys tässä kohtaa kai olisi, maltammeko keskittyä sen seasta poimituista yhteenkään kunnolla, vai tuhoammeko kuluttajanasenteella, ekstensiivisellä lukutavalla myös omat mahdollisuutemme minkään esteettisesti arvokkaan kokemiseen; kokemiseen, johon useimmiten on liittynyt juuri vaivannäkö, intensiivisyys, tosissaan ottaminen, sietäminen, kestäminen ja pysähtyminen?