Velliperseet

Hippo kuvasi omakohtaisten esimerkkien avulla nykyistä työelämää, mutta toisin kuin esimerkiksi Radikaaleinta on arki -pamfletti (2010) antaa ymmärtää, hän piti toimeentuloaan kohtuullisena ja työpanostaan kunniallisena, joskin – ja tämä on se kysymys – tottumus ”liian hyvään” on ajanut häntäkin työurallaan ties mihin. Ja näinhän se on monien kohdalla: yhä useampi virassa tai muuten kokopäivätyössä oleva ihminen tekee tänä päivänä yhä tyhjänpäiväisempiä töitä; työ on etenkin päätetyöläisille pelkkää "näpertelyä". Hipon kirjoitusta tuntuu ryydittäneen Jyrki Lehtolan mainio, takavuosina kirjoittama teksti päätetyöläisen arjesta ja ihanteista, joka on nykyistä työn arvosta käytävää keskustelua silmälläpitäen huomionarvoinen.

Se, mikä koko kuviossa on kuitenkin suhteellista, on, että samaan aikaan kun palkkatyö näyttää olevan olemukseltaan yhä merkityksettömämpää – työn arvo ihmisten silmissä on enää vain se, että siitä saa rahaa muttei kasvata ihmistä tms. –, ja, kuten tässä blogissa on toistuvasti todettu, kapitalistista kulutuskulttuuria pönkittävää, monien ihmisten arvostus palkkatyötä kohtaan on säilynyt entisellään. Mikä on tietysti ymmärrettävää: yksi keskeisimpiä syitä töihinhakeutumiselle on edelleen lupaus säädyllisestä toimeentulosta (joskin olen aina miettinyt, mitä suomalainen ihminen todella tekee 2000 euronkin kuukausipalkasta – jota sentään pidetään köyhyysrajana Suomessa – ylijäävällä osalla?): yksilön pakottaminen kursseille, työharjoitteluihin ja hanttihommiin on puolestaan niitä nykykulttuurin kontrollimekanismeja, joilla kapitalistinen yhteiskunta järjestäytyy toisessa päässä. Työttömiä on oltava, mutta työttömät eivät saa tuntea oloaan vapaaksi, vaan kuritetuiksi, nöyryytetyiksi, halveksittaviksi. Palkkatyön ulkopuolelle jäävän työn osuus ja merkitys on kuitenkin edelleen tunnustamatta (ja palkitsematta) – ja tämä koskee myös sitä ”miljoonan marginaalia”, jonka Suomessa muodostaa prekariaatti ja joka palkkatöissä ollessaankin voi hyvinkin kuljettaa työnsä kotisohvalleen, kadottaa aikataulunsa, olla jatkuvasti työnantajan saatavilla.

Mutta onko tämä ”meidän sukupolvemme on kultalusikka suussa syntynyt sukupolvi”- tai ”nykyinen työ on keveämpää ja sopii meidän kaltaisellemme ruikuttavalle velliperseelle enemmän kuin hyvin” -argumentti sitten sopiva, osuva, totta? On totta, että isoisäni savotta- ja uittohommissa tekemä työ oli taatusti fyysisesti raskaampaa kuin minun ja omat vanhempani ovat olleet vuosikymmenet matalan palkan töissä, äitini vuotensa kolmivuorotöissä hoiva-alalla, isäni ensin puuvillakehräämössä ja sitten linja-autonkuljettajana, ammatissa jossa tunnetusti on jatkuva kiire, pitkät työajat ja riippuen vuoroista, kotona saattaa ehtiä käydä vain nukkumassa. Tämän suhteen päätetyöläisen on ihan turha puhua työn rasittavuudesta, mutta tämä suhde ei ehkä olekaan kaikki, mitä asiasta voimme sanoa. Vaikka kyllähän fyysisen rasituksen mielessä päätteellä istuminen saattaa olla paljon epäluonnollisempaa – ja siten ihmisarvoa enemmän polkevaa – kuin kehollinen rehkiminen "riistotyössä". Varmasti juuri tämän takia moni nykyinen päätetyöläinenkin joutuu tekemään kaikkensa vapaa-ajallaan, urheilemaan, bodaamaan, käymään hierojalla, jotta saisi selkänsä kuntoon ja pysyisi edes jotakuinkin kantimissaan. Puhumattakaan silmien rasituksesta, jota useiden tuntien ruudun tuijottelu synnyttää: tässäkin on muistettava, että – sivuhuomiona ja pienenä vihjeenä – olisi hyvä tehdä silmillään pieniä harjoituksia päivittäin, varsinkin jos tuijottaa lähelle: kun silmät tottuvat tuijottamaan ruutua tarpeeksi kauan, syntyy niihin jännite, joka estää ihmistä näkemästä kauemmas ja jota ei voida laukaista kuin silmälääkärissä. Kuviota voi miettiä sitten mielessään: jos silmissäni on jatkuva ylijännitys – silmien ollessa keskeisin aisti ja työkalu koko länsimaisessa kulttuurissa – mitä se kertoo toimintakyvystäni? Eikö jokainen kehon jännite, rasite, kiputila synnytä myös lamaannuksia toimintakyvyssämme?

Kaikkein hankalin kysymys kuitenkin on, miten suhteuttaa toisiinsa modernin tietotyöläisen tekemän työn rasittavuus ja aiempien sukupolvien tekemän työn rasittavuus? Voiko niitä edes verrata? Samaan aikaan kun työelämä on historiallisesti huonontunut (ks. esim. Juha Siltalan ansiokas tutkimus, joka kuitenkin kattaa vain puoli vuosisataa), puhumme ihmisistä ja heidän fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista valmiuksistaan aivan kuin mitään ei olisi muuttunut ympärillä. Ollaan huolissaan nuorista, nämä eivät kuulemma enää pärjää armeijassa, koska niin monella on ylipaino-ongelmia ja osa ei vain kestä sikäläistä ilmapiiriä, käskemistä, muodollisuuksia. Nuoret eivät halua tehdä töitä, paskaduunit eivät kelpaa ja osa varmaankin olisi valmis vain pelaamaan päivät pitkät Xboxia kotona liikuttamatta evääkään, jos kukaan ei komentaisi ja äitikin tekisi lihapullakastiketta.

Useimmiten tällaisen retoriikan takana – varsinkin kun puhujana on poliitikko – on huoli talouskasvusta; samaan kategoriaan menee omalla laillaan myös ne puheet, joissa on ikään kuin nuorten vika, että eläköityvälle sukupolvelle ei kohta kuulu riittävän hoivaajia. Sen sijaan jos lukee vaikka Pentti Linkolan kirjoituskokoelmia, saa ihan päivänvastaisen kuvan: nuorissa ei vain ole riittävästi sitkeyttä, näillä kun ei ole ollut mahdollisuutta eikä halua kokea ”kovaa elämää”.

Nuori polvi tietysti nauraa ”kovalle elämälle” ja jollain oudolla tavalla kuvittelee itsekin elävänsä sellaista, omanlaistaan. Tuntuu kuitenkin, että vallitsee yleinen perspektiiviharha, jossa ei kukaan – ei nuori eikä vanha polvi – näytä tietävän, mistä työssä ja elämässä on oikeastaan kyse. Koko ajan ympäristö on muuttunut ympärillä, minkä vuoksi ehkä olemme tottuneet ajattelemaan, että myös ihminen on muuttunut siinä sivussa. Mutta onko se? Oikeasti?

Jollei ”ihmisluonnossa”, niin ihmisessä ainakin tuntuu olevan joitakin ominaisuuksia, jotka eivät ainakaan muutu niin nopeasti kuin ympäristö (ja tekniikka) 1900- ja 2000-luvulla. Yksi tällaisista ominaisuuksista on mieltymys saavutetun tilan säilyttämiseen, toinen mukavuudenhalu. Jälkimmäinen on juuri se, josta nuorta ikäluokkaa useimmiten syytetään: heidän löysäläisyytensä johtuu juuri siitä, että he ovat niin mukavuudenhaluisia. Yleinen perspektiiviharha syntyy kuitenkin siitä, että väki, joka syyttää nuorempaa väkeä mukavuudenhalusta, on itse ollut rakentamassa niitä mekanismeja, joista nuorempi väki nyt nauttii ja jotka entisestään ruokkivat mukavuudenhaluamme. Tämä näkyy suoraan siinä, miten vanhempi ikäluokka päivittelee tai kaihoten muistelee, ettei voinut lapsuudessaan edes unelmoida, että tällaisia asioita olisi heidän saatavillaan ja heidän elinaikanaan. Silti jos heillä olisi ollut samanlaiset mahdollisuudet kuin meillä, myös he olisivat tarttuneet tilaisuuteen. Siinä mielessä kyse on puhtaasti totunnaisuudesta: ihminen, joka on tottunut menemään autolla kauppaan, ei aina muista, että sinne pääsee myös jalkapatikassa, eikä ihminen joka on tottunut käyttämään tiskikonetta äidy ensimmäisenä tiskaamaan käsin. Puusaunan lämmityksenkin kanssa voi olla vähän niin ja näin, kun kyseessä on ihminen, joka on tottunut saunomaan kolmesti viikossa, mutta vain napsauttamaan sähkösaunan päälle.

Tietokone on itsestäänselvästi modernin työn symboli. Keskeinen työkalu. Jopa maatiloilla tuotantoeläinten ruokkiminen on tietokoneistettu. Arkistokaappeja ei tarvita, koska tärkeä tieto tallennetaan tietokoneille. Kirjastoissa kirjastonhoitajat eivät enää palvele asiakkaita, vaan huoltavat lainausautomaatteja ja kehittävät tietokantojen käytettävyyttä. Läppäri on nuoren ihmisen yksi tärkeimmistä omistamista asioista – huolimatta siitä, että esimerkiksi minä olen omistanut sellaisen vasta muutaman vuoden – ja se toimii niin viihteentarjoajana, yhteytenä ulkomaailmaan kuin kirjoituskoneenakin.

Tuo maaginen laite – maaginen se totisesti on! - imee huomiomme, koettelee ihmissuhteita, tutustuttaa uusiin ihmisiin, mutta mikä tärkeintä, se on entistä enemmän toteemi, jonka ympärillä kaikki pyörii, koko heimon elämä. Ja vähitellen, vähitellen, siinä on kaikki. Tiedättehän: tarvitsee vain avata kone ja haettava tieto on vain yhden klikkauksen päässä. Ei ole tarvetta vaipua nostalgiaan, mutta modeeminruksutuksesta on kuljettu hujauksessa pitkä matka siihen, että elokuvan voi warettaa omalle koneelle muutamassa vartissa, ehkä nopeamminkin. Ja ehkä juuri tässä piilee koko asian kavaluus – kavaluus, joka tekee meistä ihan oikeasti mukavuudenhaluisia velliperseitä: asioiden helppo saatavuus takaa sen, ettei meidän tarvitse nähdä vaivaa. Tapetreidaus-kulttuuri on vaihtunut siihen, että harvinaisen punk-levyn löytää rapidsharena internetistä hetkessä. Voivottelun sijaan on kuitenkin paikallaan todeta ennemminkin tämä: uhri on vaivannäköä ja uhrauksessa ihminen saa jotain takaisin. Vaivannäkö merkitsee haettavan asian arvokkaaksi tekemistä ja kun tämä yhdistyy uhraukseen, ihminen saa haettavan asian lisäksi jotain muutakin, pääomaa joka kasvattaa hänen luonnettaan, tekee hänestä kestävämmän.

Sen sijaan siis, että valittaisimme alituiseen niistä oikeuksista joita meillä ei vielä ole, emme mielestäni panosta riittävästi siihen, että tekisimme asioita joskus vaikeammankin kautta. Yksilöinä,. Arkisessa elämässämme. Tästä asiasta on toisinaan vaikea puhua ääneen, koska ensimmäisenä vastapuoli alkaa nälviä, ettet sinäkään mihinkään savupirttiin tästä halua. Näissä puitteissa on kuitenkin hyvä kysyä, aina, itseltään, mikä on kylliksi ja tarpeeksi, mikä liikaa – mitä ilman selviän, selviänkö vähemmällä? Tämä ei vähennä muiden taistelujen ja vastarintojen oikeellisuutta, mutta yksilöperspektiivistä vasta henkilökohtainen sitkeys voi nähdäkseni tehdä niistä voimakkaampia ja tehokkaampia. Ehkä Linkola on oikeassa.