Aktivistimuoti ja poliittinen ruumis

Milloin vastarinnasta tuli muodin kysymys? Eilisessä Kouvolan Sanomissa käsittämättömän aseman julkisuudessa saanut Arman Alizad ihmetteli kolumnissaan, kuinka tärkeitä arvoja vaalivat aktivistit pukeutuvat aina niin mauttomasti ja vesittävät tällä sanomansa. Koska Alizad on konservatiivi, hänellä ei ole tunnu olevan edellytyksiä ymmärtää, että vaatteet ovat ainoastaan poliittisen ruumiin peite ja siksi mahdollisimman käytännölliset ja mukavat. Tämän päivän Harhautus-liitteessä (HS Nyt, 20.3) Alizad jatkaakin ymmärtämättömyyttään rankkaamalla aktivistien asusteita - onkohan mitään pölhömpää keksitty sitten missikisojen? Miten tietämätön ja empatiaton ihmisen täytyy olla, että menee tällaiseen mukaan?

Tunnustan: pukeutumisessa on eroja. Kun katsoo aktivistia tai aktiivia lähes missä tahansa joukkotiedotusvälineessä, huomaa kyllä tietynlaisen estetiikan esillepanon. Hiukset ovat mahdollisesti pitkät ja huolettomasti, vaatteet kenties kuluneita, eikä ihan niin tiptop. Mitä sitten? Jos haluaa lähteä siihen ääliömäiseen huomiotaloudelliseen kilpailuun mukaan jossa Alizad ja Kokoomus ovat menestyneet, so. sellaisen median piiriin jossa imagolla on varsinaista poliittista sanomaa ja kulttuuripääomallista valtaa suurempi merkitys, voi rauhassa pukeutua Armanin pukuihin. Mutta millainen tahvo olettaa, että tilanteissa, joissa joutuu mahdollisesti tekemisiin poliisin kanssa, joissa joutuu raahatuksi, pamputetuksi, kaikin puolin kaltoin kohdelluksi, kannattaa näyttää Karl Lagerfeldilta tai Juhana Helmenkalastajalta? Vaikka haluaisinkin uskoa asioiden olevan sillä tolalla, että poliisi niiaa nähdessään tuhansien eurojen hiiliraitapukujen vilahtavan, barrikadeilla tilanne on todennäköisesti toisin. Jos poliisivoimat todella olisi niin aivokuollut instituutio, ettei oikeasti erottaisi muotigurua ja frakkiasuista aktivistia, aktivistit olisivat pukeutuneet toisin jo vuosikausia. Sitä paitsi poliisi ja aktivistit ovat aina kaduilla, julkisissa tiloissa, eikä koskaan siellä missä silmäätekevät. Muotigurujen surkastunut poliittinen ruumis ei ole saanut happea, kyynelkaasua eikä pakokaasuja koskaan, ei maannut protestoinut nukkunut kovalla lattialla, eikä voi näin ollen tavoittaa tätä inhimillisen kehon ulottuvuutta. Tämän ulottuvuuden piirissä vaatteet ovat lähtökohtaisesti vain peite.

Käytännössä Alizad vain yrittää pukea silmiinpistävän vihansa aktivisteja ja "hippejä" kohtaan asettumalla näiden tyylipoliisiksi. Voin hyvin nähdä, kuinka häntä on nieleksittänyt kirjoittaa edes jotain sen suuntaista, että hipeillä voisi olla tärkeää sanottavaa ja että aktivistit vaalisivat tärkeitä arvoja - kun koko Alizadin edustaman ammattialan etiikka ja oikeutus perustuu aktivistien arvojen totaaliselle sivuuttamiselle ja hylkäämiselle (selvimpänä tietenkin turkismuoti), mitä muuta hipit ovat kaikenlaisille alizadeille kuin uhka, jota yritetään kontrolloida nimeämällä asianomaiset ituhipeiksi ja viherpiipertäjiksi ja siten vaarattomiksi nysvääjiksi. No, kompromisseja on tehtävä, eikä Alizad lopultakaan ole yhtään niin raju ja suorasanainen kuin Harhautusliitekin haluaisi hänen olevan. Todellisuudessa Alizad on kuin hs.fi:n nettipalstojen täyspöljät provokaattorit: yhtä ymmärtämätön, yhtä pelokas.

Tarttumalla aktivistien tyyliin osutaan kuitenkin asian ytimeen, vallan hierarkioihin joita aktivistit pyrkivät omalla esilletulollaan purkamaan. Irvailemalla alatyylisesti aktivistien "lookilla" pakotetaan aktivisti tietyn konsensuksen piiriin, samalla nuotiolle, saman kielipelin ääreen, josta käsin aktivisti ikään kuin luonnollisesti näyttäytyy naurettavana. Yhtä hyvin tilannetta voisi verrata turistiryhmän ja aboriginaalin kohtaamiseksi satunnaisella nuotiopaikalla - sillä erotuksella tosin, että alizadit ja muut muodista uskonnon itselleen väsänneet tyylipoliisit eivät koskaan halua liata vaatteitaan menemällä niinkään syvälle luontoon.

Käsittääkseni vallankumouksellisten tunnuksien tuominen muotiin on omalla tavallaan samanlainen ele. Sillä pyritään toisaalta tekemään poliittinen ruumis vaarattomaksi tekemällä siitä yleistä, hyväksyttyä, tavallista. Palestiinalaishuivia tapaa tänään joka kolmannen kaulalla ja tuskin näistä monikaan ymmärtää tai edes tietää, mihin huivi on alunperin viitannut. Samalla vallankumouksen muodillistaminen on kuitenkin muotimaailman hyödyntämä tekniikka tarjota kuluttajille turvallinen tapa luoda itselleen identiteetti. Se on toisin sanoen kapinaa hiekkalaatikolla tai kuin lapsilta kielletyissä elokuvissa käyntiä äidin kanssa - niin kauan kuin ostat, olet normaali, me vain tarjoamme sinulle tilaisuuden näyttää uhmakkaalta.

Loppujen lopuksi vaatteet eivät tietenkään tee poliittista ruumista, ne vain suojaavat sitä viimalta, pakkaselta ja mahdollisesti myös hiukan pampuilta. Poliittinen ruumis on vain "pölkky oven välissä", jonka merkitys kasvaa aina aktivistisen moneuden jalkautuessa kaupunkitilaan, siten että mitä pienempi määrä poliittisia ruumiita lihallisesti läsnä niille kuulumattomassa paikassa, esim. tienristeyksessä, sitä poliittisempi yksittäinenkin ruumis on - mitä suurempi moneus, sitä voimaannuttavampi kokemus tiettyyn rajaan asti, mutta lopulta sitä pienempi poliittinen ruumis. Tämän tietoinen sivuuttaminen mainitussa muotipuheessa tekee jälkimmäisestä täysin tyhjää, eikä ihme, eihän muoti kysele lopultakaan ruumiin paikan perään, vaan ruumiin muodon. Poliittinen ruumis jää siten koskemattomaksi.