torstaina, kesäkuuta 22, 2006

Mittumaarista seuraavana, ennen hedelmöitystä

Miljöö vaihtuu, vuodenajat vaihtuvat, mutta keskipiste säilyy. Vuoden neljä lakipistettä ovat muistokasautumia, alkukuvien päälle kerrostuneita värejä. Neljä muuta sapattia, ne jotka muodostavat lakipisteiden kanssa hakaristin terät, ovat konkreettisia "tapahtumakuvia"; jotain alkaa ja jotain päättyy, henget käyvät näillä teillä. Toisaalta tämä on pelkistetty yleistys vuodenkierrosta; pikemminkin nämä kahdeksan pistettä ovat alati liikkeessä ja alati muuttuvia. Perinteisesti vuoden ensimmäisen ja kolmannen sapatin on voinut nähdä toisen voittona toisesta ja varsinaisena alkuna [kekri/samhain vuoden loppuna ja vappu/beltaine kesän, ja vale-ajan, alkuna), kun taas vuoden toinen ja neljäs sapatti ovat pikemminkin näiden kausien ennustuksia (valojuhla/candlemass kynttilänpäivänä ja leipäjuhla/lammas koiranpäivinä ja (Lemminkäisen/Lughin poistumisena)]. Kuitenkin itse näkisin ennustusten ja tapahtumien ja muistokasautumisen vuorottelun kiertona, jota on alati käsiteltävä, jotta mieli säilyy.

On ilmeistä, että nämä ennustukset, tapahtumat ja muistokasaumat kytkeytyvät henkilökohtaiselta tasolta yleisempiin yhteyksiin kulttuurin, kirjallisuuden ja politiikan kentälle levittyessään. Minä ei jää yksin, tarkkailijaksi, ulkopuolelle, koska minä virtaa pitkin rihmaston viivoja alati moneen suuntaan, halusi eli ei, oli yksin kotonaan eli ei, luki lehtiä eli ei, tapaili ihmisiä eli ei.

Okkulttinen traditio tätä vasten näyttäytyy hämmentävässä valossa: onko Itsen vahvistaminen, ydinminän varaan "itsensä" perustaminen edes mielekästä? Jos Itse käsitetään stabiiliksi, vankkumattomaksi "yläpuoleksi", on taistelu nähdäkseni jo strategisesti hävitty. Sillä Itse on sosiaalista ja kaikki sosiaalinen on groteskia (bahtinilaisessa mielessä); liikkuvaa, elävää, "kuolinvoimaista". Joten mistä elinkelpoinen Itse voi sitten ammentaa voimansa? Jos juurista, juuretkin pohjaavat sosiaalisuuteen, mutta paine kasvaa esi-isien ja -äitien ketjuuntuessa, ja sperma jolla siittää on jo ennennäkemättömän raskasta. Jos luonnosta, luonto on etääntynyt, ulkopuolelle häädetty, nähty vain lasin takaa. Jos jumalkuvista, myös kuvat jotka esittivät jotakin ovat eläviä - ja sosiaalisia. Jos historiasta, historiakin välittyy meille vain enemmän tai vähemmän fiktiivisten tekstien kautta.

Näitä ja muita hienovireisiä ilmiötä tulen vastaisuudessa tarkastelemaan. Samalla palautan itseni kynän yhteyteen. Kynän, veren ja kirjoitusten.

3 kommenttia:

Try(e)stA kirjoitti...

hyvä, juuri tällaista verta tänne vielä kaivattiinkin. jatka.

MR kirjoitti...

Stabiilissa Itsessä on kyse jostakin, jo(n)ka on luotava (itsensä). Sen mielekkyys on juuri siinä, että vaikka se on peräisin jostakin itsestään riippumattomasta, sosiaalisesta ja luonnollisesta, se on itsessään jotakin ENEMMÄN. Itse on se silmä, joka tarkastelee juurien painolastin määräämää minuutta.

Omituisella tavalla Stabiili Itseys näyttää vahvistuvan juuri silloin, kun (mm. sosiaalisesti määrittyneet) minuudet ryhtyvät luomaan aktiivista suhdetta näihin riippumattomiin, sosiaalisiin voimiin ja joutuvat kyseenalaistamaan itsensä.

Itse ei toimi maailmassa, se pysyy hiljaisuudessa, ei ole elävää luonnon mielessä. Itsen ohjaama minuus on äärimmäisen rajallinen, ei joka suuntaan poukkoileva ja laajeneva. Minuuden rajallisuus ja Itsen rajattomuus ovat toisensa luovia voimia, kuten luojan ja luomakunnan suhteessa ("Jumala tulee olevaksi luomistyönsä kautta"). Toisaalta asian voi yhtä hyvin ilmaista koko ajan jatkuvana emanaationa, syntymisenä joka hetki. En ole niin ronkeli sen suhteen, onko ydin tyhjä vai täysi, kaikki kuitenkin yhtyy ikuisessa nyt-hetkessä. Tästä on nähdäkseni kyse transsendentin ilmenemisestä immanentissa.

Olipas rönsyilevää.

jonimatti joutsijärvi kirjoitti...

... oih, tulee taas kevät.