KOIRANMUTKIA

Rimooninen apologia

2012-01-09T15:42:00.000+02:00

Olen tässäblogissa käyttänyt usein puheenvuoroja, joissa olen tekstinluennasta livennyt taittamaan sanankäänteitä tekstienkirjoittajia, puheenvuoron esittäjiä, toimittajia, elokuvaohjaajiavastaan – ikään kuin nämä olisivat syyllisiä tekstien tainiistä tehtyjen tulkintojen epäonnistumiseen. Näin tavallaanonkin. Yksikään teksti ei ole tekijätön ja kun kysymykseen tuleetulkinnoista keskustelu... mitä muuta voimme odottaakaan kuin ennenpitkää alkava syyttely, henkilökohtaisen asteelle meneminen? Josemme pidä varaamme, ole tietoisia siitä, mitä sanomme ja miten,päädymme tähän supitolhoon ennen pitkää.

En kuitenkaan olekiinnostunut henkilökohtaisesta. En teksteissä intentionaalisestipyri kenenkään yksityishenkilön pilkkaamiseen tai häpäisemiseen– miksi pyrkisin, kun en heitä edes tunne, enkä tekstin taihenkilön antamien haastattelujen pohjalta voisikaan tuntea? Samaavoidaan tietysti sanoa Santeri Nemosta, ei-minkään ihmisestä. Eitämän kirjoittaja siinä missä ei yksikään tässä blogissakäsiteltyjen hahmojen kuvistakaan ole pysyvä; kaikki nämä hahmotovat liikettä veden pinnalla, poreilua, pulpuntaa, pakenemista jahalukoneen huokailua. Tämän sanottuani olisi tietystiyksinkertaista ja luontevaa väistää; ehkä tämänkään tekstinkirjoittaja ei seiso sanomansa takana, huutelee vain salanimen takaakun ei muuten uskalla. Ehkä näin onkin. Alunperin nimi on kuitenkinotettu käyttöön sen vuoksi, ettei kirjoittajan nimi, tausta taititteli veisi kenenkään huomiota itse tekstistä; siitä mitä jamiten sanotaan. Santeri Nemo, naamio, kuten todettua, on myösvalittu siksi, että se korostaisi tämän blogin jossain määrinfiktiivistä luonnetta.

Myönnän yhtäkaikki, että julkisen mielipiteen näkökulmasta tällainen näkemyson mitä heikoin. Nimettömät ja salanimelliset voidaan ainasivuuttaa, heitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Niin saa minunpuolestani jatkossakin olla. Yhtä kuitenkin pyydän: anteeksi.Anteeksi, jos olen jotakuta jossain vaiheessa loukannut – taiainakin sellaista jotakuta, joka kokee, että olen mennytsanankäänteissäni liiaksi heidän henkilökohtaisensa puolelle,pilkaten ja ivaten heitä syistä, joissa katson heidänkirjoittamansa tekstin tai heidän sanomansa perusteellaepäonnistuneen. Olen roiskinut kylliksi ja yritän jatkuvasti oppia.

Kritiikki onkuitenkin kirjoituksen laji, joka arvioi. Jotta mitään voitaisiinarvioita, on asetuttava, pysähdyttävä katsomaan. Katsonnankulmasta riippuen kritiikko voi nähdä tekstin tietystilukemattomilla eri tavoilla, mutta aina jollain tapaa rajattuna.Teksti, jonka kritiikko saa käsiinsä, ei ole varsinaisesti olepullopostia, vaikka kriitikko ei tunnekaan tekstin kirjoittajaahenkilökohtaisesti. Teksti ei ole pullopostia, koska useimmitensillä itsessään on muoto ja tyyli, jotka ovat jälkiä,signeerauksia joltakulta. Tekstin muoto, tyyli ja sisäinenkoherenssi – jos otetaan tekstin ”laadun” mittareiksi vaikkanämä tällä kertaa – merkitsevät siis sitä, että joudummelukijoina – ja lukijoinahan me kriitikkoja myös olemme –ottamaan kantaa paitsi niihin myös niiden kautta siihen, miksisigneeraaja onnistui tai epäonnistui.

Kun tullaanjälkimmäisen alueelle, on selvää, että on edettävä varoen,varottava tallomasta kenenkään varpaille. Näin ei toimita siksi,ettei niin saisi tehdä, vaan koska toisin tekemällä –tallaamalla tietoisesti varpaille, pilkkaamalla kirjoittajaaesimerkiksi juuri henkilökohtaisiin asioihin menemällä –osoitetaan lähinnä oman katsomisen kulman selvä rajoittuneisuus,vääristävä tulokulma ja viestitetään samalla lukijalle, etteiainakaan minua kannata uskoa. Samaa tietysti olen tähdentänytitsekin: yksikään näkökulma ei ole ikuisesti tosi tai epätosi,vaan liikkeessä, muuntumassa aina joksiksin toiseksi. On niin ikäänselvää, että lukemalla tämänkin blogin tekstejä, voidaanvakuuttua lähinnä kirjoittajan liikkeistä, asennon korjailuista,näkökulman vaihdoista, ei niinkään niistä asioista, joistakirjoittaja on vuosien aikana kirjoittanut. Eivät nämä oletotuuksia, vaan heikon ihmisen tuonpäiväisiä näkökulmiatodellisuuden eri ilmiöihin.

Monipuolisenymmärtämisen vuoksi onkin tähdennettävä, että siinä missäitse kirjoittaja myös hänen kommentoimiensa tekstien kirjoittajaton katsottu ainakin tämän blogin puitteissa ennen kaikkeafiktiivisinä hahmoina. Jokainen yhdenkään kirjastosta lainaamansaesseekokoelman lukenut ymmärtää, ettei äänessä oleesseekokoelman todellinen kirjoittaja, vaan esseen puhuja. Kaksi eriasiaa.

Lukijoina meilläon vastuu siitä, ettemme lukemamme perusteella tee perättömiäväitteitä todellisesta kirjoittajasta. Kirjoittajina meillä onvastaavasti vastuu siitä, ettemme pura henkilökohtaisuuksiammepuhujiimme siten, että puhujat alkavat näyttää hahmoilta joidenpääasiallinen ja ainoa tarkoitus on täydestä sydämestäänpilkata puhujien kuulijoita ja tekstiemme todellisia lukijoita.Vaikka romaanikirjallisuus poikkeaakin tässä (ainakin jossainmäärin) perinteisemmästä esseistiikasta, ei nimiin ja nimiinliitettyihin henkilökohtaisuuksiin kiinnittyvä pilkka osoitavarsinaisesti hyvää makua, vaan sitä vanhaa nahkeaareaktiivisuuden pirua, josta tässäkin blogissa on monet kerratpuitu ja josta kirjoittamisella henkisenä harjoituksena yritetäänvähä vähältä päästä.

On tietenkinmahdoton sanoa, missä ajassa tekstejä kirjoitetaan. Yhdeltäistumalta laadittu kommentti blogiin, foorumille tai sosiaaliseenmediaan ei useinkaan edusta kirjoittajan kantaa seuraavana päivänä.Joskus taas pitkäkin kypsyttely ei muuta tulokulmaa tai sanottuamiksikään. Eikä kyse olisi siitä, että kirjoittamista – edesjulkista kirjoittamista – pitäisi varsinaisesti pyrkiärajoittamaan tai sensuroimaan – mehän totta puhuen taidammetarvita entistä enemmän keskustelua ja kirjoittamista –, vaanettä ainakin allekirjoittaneella on pitkä kirjoittamisen koulukäytävänä siinä, miten kirjoittaa, miten laskea sanat. Eivihalla, ei inholla, vaan kaikessa rakentavuudessa, hyvinperustellen, ivaavat sanankäänteet väistäen. Yrittää kirjoittaasiinä missä elääkin, aktiivisesti. Niin kuin vapaa ihminen vaintekee.

Erotiikan umpikuja

2012-01-08T10:56:00.000+02:00

AjatusOskari Sipolan esikoisohjauksen teemasta – nuoren viimeinen kesä –oli jo alun alkaen hyvä, joskin monilta osin loppuunkaluttu.Esimerkiksi Bruce Springsteenin mestariteos Born to Run (1975) olikuvannut tuon suorastaan myyttisen, pyhässä ajassa tapahtuvan,jokaisen nuoren elämässä joskus paikkansa ottavan kesäntapahtumia kirkkaasti ja sydäntäraastavalla viisaudella. Elokuukuitenkin epäonnistui täydellisesti, lähes kaikilla mahdollisillamittareilla, enkä totta puhuen edes ihmettele: se on kaamea, kaameaelokuva, jonka ainoa hyve on, että elokuvan DVD-painoksenkansiteksti on jollei muuta niin rehellinen. ”Kesä kuin märkäuni.”

Moniaasioita voidaan tietysti laittaa sen piikkiin, että puikoissa onesikoisohjaaja, jonka näkemykseen tuottaja ja vastaavat tuottajatovat jostakin Luoja ties mistä syystä mukautuneet liiaksikin.Käsistä on päästetty – siltä vaikuttaa – ilmeisen houreinenja tolkuttoman peniskeskeinen työ, jota katsoessa keskeisinhäkellyksen aihe ei ole, miten ulalla elokuvan keskushenkilö on,vaan kuinka vieraantunut on itse ohjaaja-käsikirjoittaja muidenihmisten odotuksista, tunnoista, siitä romanttisuudesta jotaihastunut tai rakastunut kokee. Enkä syytä Sipolaa; ne unohtuvathelposti, jos niiden kanssa ei joudu välikätisesti tekemisiin taielää esimerkiksi parisuhteessa kyllin pitkään. Saatan itsekinvain yrittää loihtia mieleeni etäisiä, sumuisia kuviaensi-ihastumisistani; silloinkin ne kitsaasti pulpahtavat esiinyksitellen, sen enempää kirkastumatta, aivan kuin toisestaelämästä.

Ohjaajankäsittelyssä ”nuoren viimeinen kesä” kuitenkin perseraiskataanja useaan otteeseen. Kaikki hyvä ja samastuspinnallinen on menetettyjo ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana. Siinä missä on ilmeistä,että viimeisen kesän tematiikka liittyy olennaisella tavallaeroottiseen kaipaukseen, ihastumiseen, kenties onnettomaan jalyhytkestoiseen romanssiinkin, tätä tematiikkaa voisi toivoakuljetettaman sitä kunnioittaen. Mutta Sipolan elokuvassa ei olesellaista pintaa, johon tukeutuen katsoja voisi samastuaelokuvalliseen kaipaukseen, kasvukipuihin tai romanttisuuteen.Kaipausta ja romantiikkaa elokuvassa nimittäin ei ole.

Olenkai toistuvasti harmitellut suomalaisten elokuvien seksikohtaustenlaatua ja paikkaa. Vaikka seksuaalisuus on kiinteä osa ihmisentoimintaa, tavat joilla seksiä elokuvissa esitetään ja motiivitjoiden pohjalta se otetaan kerronnalliseksi ilmaisukeinoksi, ovatusein kokemuksesta vieraantuneita – enkä toisaalta ole varma,pitäisikö elokuvan vastata kokemusta; olisiko olennaisempaa satsatanimenomaan fiktiivisyyteen, sadunomaisuuteen, illuusioon? Ajatellaankuitenkin Elokuun parin viimeistä seksikohtausta: jatkoilla Akunparas kaveri Freda on vihjannut Julille, Akun kesäheilalle Akunolevan varattu. Pienen sananvaihdon jälkeen Aku myöntää asianJulille; vastaukseksi Juli vaatii Akua suutelemaan häntä tai tämäalkaa huutaa. Aku suutelee, Juli painelee sisään (kohtaus tapahtuuulkona, Juli on tupakalla) ja jotakuinkin seuraavassa kohtauksessapäädytään epätoivoiseen panemiseen vessassa. Romantiikka ontietysti heidän väliltään jo kaikonnut, vaikka eihän sitä tottapuhuen elokuvassa koskaan ollutkaan. Kohtauksen jälkeen Juli lähteeAkun nukkuessa, eivätkä he enää tapaa.

Voisikysyä, miksi näin on kerronnassa menetelty. Väitän tälle olevankaksi syytä. Ensinnäkin on ilmeistä, että Sipola on omaksunutmonia elokuvan avainkohtauksista tai niiden käsittelytavoista muistaelokuvista. Tietoisesti tai tietämättään, emme tiedä. Emmemyöskään tiedä, emmekä osaa tai halua vaatia, että Sipolallaolisi omakohtaista kokemusta asioiden kulusta, mutta sen sijaan, ettäSipola tavoittelisi viihde-elokuvalle tyypillistä, mahdollisimmanlaajaa samastuspintaa tai koskettavuutta, hän valitsee eräänlaisenmassojen tien. Jotensakin osuvaa on, että siinä missä Sipolatallaa aikuisemman, muka-rankan massaelokuvan tietä – enihmettelisi jos elokuvasta kirjoitettaisiin laajemminkin nimenomaan”uuden sukupolven Levottomina” –, samana vuonna ilmestynytRaimo O. Niemen kieltämättä naiivi Roskisprinssi on paljon, paljononnistuneempi, ehjä työ, joka koskettaa ainakin minua, vaikkenvarsinaista kohdeyleisöä varsinaisesti olekaan. Sen käsittelytapaon puhtoinen, sadunomainen, minkä vuoksi se hohtaa mielessänikirkkaana vielä kuukausien päästäkin. Elokuu on sitä vastoin –nyt kahteen otteeseen nähtynä – kauhukokemus, painajainen jonkamieluummin unohtaisi.

ToiseksiSipola on päättänyt käsikirjoittaa kohtaan seksiä, koska seviimeistään alleviivaa – sitähän elokuva tekee taukoamatta,alleviivaa – että Elokuu on kuolemanvietin ajama elokuva. Postcoitum paukapää painuu entistä syvemmälle rappioonsa, jota luuleeromantiikaksi. Jos useimmiten esimerkiksi romanttisissa komedioissa –mitä Elokuu ei tietenkään ole – elokuvallinen jännite syntyytoivolla ruokkimisesta, että erillään olevat muodostavat lopultaparin, että loppu on onnellinen ja päättyy suudelmaan, ja”viimeisen kesän” kertomuksissa samanlainen kaipaus ajaa ihmisiäkohti toisiaan, Elokuussa tämä jännite laukaistaan jo käytännössävartin jälkeen – huolimatta siitä, että parin ensimmäinenpanokohtaus ajoittuu vasta elokuvan puoleenväliin – näyttämälläJulia levittelemässä haarojaan, Akua onanoimassa, Julia Akun kodinsuihkussa krapula-aamuna. Se epämääräinen kiehnääminen jakiusoittelu, joka merkitsee elokuvan ensimmäistä puoliskoa, eikuitenkaan muistuta hyvällä tahdollakaan mitään, mihin voisiliittää romanttisuuden määrettä.

Jossiis tämän tyyppisten elokuvien voisi kuvitella tähtäävänluomaan katsojassa odottamisen mielihyvää, niitä liikuttaviahetkiä kun tyttö tapaa pojan ja toisinpäin, kääntämälläliikkeen alaspäin syntyy väistämätön vaikutelma siitä, ettäElokuu kuvaakin kuolevia ihmisiä, jotka paukapäisyydessäänpanevat kun eivät muutakaan enää pysty; koska romantiikka onheidän maailmastaan kuollut ja he vain kuvittelevat, teeskentelevättietävänsä siitä jotain. Se on kaikkea muuta kuin hyvän mielenelokuva. Tässä kohtaa toki on ymmärrettävä mahdollisuus, ettäElokuu ei haluakaan olla hyvän mielen elokuva, romanttinen taisadunomainen, vaan siinä tahdotaan kuvata mahdollisen realistisestisuomalaisen nuoren miehen kesää lukion jälkeen. Tällöin ylläsanottu on väärintulkintaa, ohiluentaa; kukaties kirjoittaja itseon se kaikkein vieraantunein, se joka nojaa myyttisen kesänkäsityksissään paitsi omaan kokemukseensa myöspopulaarikulttuurin kuviin ja äänitapetteihin. Jos näin on, eikäohjaajan intentioissa alunperinkään ole ollut yrittää kuvataromanttisesti viimeistä kesää, sanottu voidaan unohtaa, kuitatatyhjänpuhumisena. Mutta sikäli kuin katselemme elokuvaayksilönäkökulman ulkopuolelta, ja kiinnittymme elokuvallisenromantiikan tunnusmerkkeihin näyttää ilmeiseltä, että elokuvatekee kaikkensa yrittääkseen olla romanttinen: se tuo eteenShakespeare-sonetteja, eskapismia, suudelmia, kynttilähetkiä,keskikesän iltoja, ilta-auringon kimallusta ja vastaavaa. Ympäristöja tilanteet ovat – niin väitän – läpeensä romanttisia,monilta osin jopa kliseisen romanttisia.

Kliseisyydessäei ole romantiikan yhteydessä niinkään vikaa, mutta kuilu jokamuodostuu umpimieliseltä vaikuttavan, ympäriinsä toljottelevanAkun – toivon kaikkea hyvää Akun näyttelijälle tulevaisuudessa,mutta varsinaista nousukiitoa hänen näyttelijänurallaan Elokuutuskin aloittaa – ja potentiaalisesti romanttisten olosuhteidenvälille, on laaja, syvä ja musta. Vieraantuneisuus on niinilmeistä, että se hyvissä käsissä saattaisi jopa äpäröittäägeneerisen elokuvamme joksikin kokonaan muuksi, omaksi lajikseen.Toisaalta tähän riittäisi jo Akun näyttelijän vaihtaminen;tilalle otettaisiin vain hyvin vaatetettu mallinukke. Eroa tuskinhuomaisi. Mallinukke ymmärtäisi ympäristön suomasta romantiikanhehkusta luultavasti tasan yhtä paljon, mutta katsojalleviestitettäisiin selvemmin, mitä elokuvalla haetaan takaa.

Paitsipaukapään ja tämän kesäheilan, Elokuu esittelee tietysti kokojoukon muitakin hahmoja, enemmän tai vähemmän sivullisia joidentarkoitus on tukea pääparin aikeita. Metodi on käytetty, muttaSipolalla se saa vähintäänkin hämmentäviä sävyjä. Kaikkeintyrmistyttävimmäksi muodostuu mökkiläispariskunta, joiden mökilläkuulaana kesäyönä Aku ja Juli pääsevät vihdoin panemaan,epäuskottavan kärhämän epäuskottavaksi päätteeksi. Pariskunnanmies nimittäin vihjailee illan aikana paitsi tytöistä japihveistä, myös siitä, että ”kohta olisi, Aku, päästäväpukille, ei tyttö enää kauaa odota.” Parittelun jälkeisenäaamuna pariskunnan nainen tulee sitten Akun luo erikseen kahdenkesken kehumaan Akua siitä, miten ”kunnon poika” tämä on,kuinka hänellä itsellään ”ei ollut sinunlaisiasi poikaystäviä”ja vastaavaa – sekä sanomaan nähneensä Akun ja Julin yöllisenparittelun. Katsoja jää lähinnä tyrmistyksen valtaan: antaakonainen oikeasti ymmärtää, että olet kova panomies, Aku, annapalaa? Elokuvan tematiikankin voisi tulkita – jos oikein pervollamielellä liikkeellä olisi – näin: heinäkuu (Juli) tulee ainaennen elokuuta (Aku, koko nimeltään August). Niin kova panomies Akuon.

Toivonvain, ettei tästä maailmasta löydy yhtäkään ihmisen lasta,jonka mielestä tällainen uni olisi jotenkin koskettava, jotatällainen maailmankuva imartelisi. Toivottomassa seksi- taiparemminkin peniskeskeisyydessään – minun! Minun on saatavanaista tänä kesänä niin maan perkeleesti – se tuntuu kuvaavanjonkinlaista alaspäin viettävää, hourailevan teinipojanitsekeskeistä haavetta, jonka puitteissa kaikki olemassaolonrakenteet, ihmiset ja realititeetit mukaanlukien, mukautuvat yksilönkiimalle. Rahalla, työllä, muilla ihmisillä tai heidäntunteillaan ei ole sinällään väliä; kunhan minä saan haluamani.

Muttaei unohdeta, että Elokuu on uni – ja että se on uni nimenomaansulkeutuneessa, ei-avoimessa muodossa. Se on uni ja houre, päihtynyt,omaan itseensä kääriytyvä näky. Ja kun unen keskiössä ovatilmeisen ei-tietoiset, ei-vielä-syntyneet ihmiset – sellaisiahanteini-ikäiset pitkälti ovat, siksikin se on uni – emme voiodottaakaan muuta kuin sokeaa rimpuilua, omanapaisuutta, hormonien japanemisen vietin riivaamia sätkynukkeja unen keskessä. Siinä missäuni tehokeinona on elokuvassa läpi sen historian – enkä aio sensivujuonteisiin tässä paneutua – on suorastaan nolostuttavaa,millaisen hölmöläislogiikan varaan Sipola käsikirjoituksineenei-unen jättää. Kun elokuu alkaa ja Juli loppuu ja lähtee, mitäseuraa? Aku pääsee yliopistoon, kertoo tyttöystävälleenpettämisestään kömpelön romanttisen eleen siivittämänä,polttaa tupakan ja menee armeijaan. Kauhusta minä halvaantuasaattaisin! Merkitsevää on, että sipolalaisen unilogiikanperusteella peniskeskeisyys leikkaa paitsi unen myös valveen, jatkaaelämäänsä jokapäivässä: kunhan minä saan haluamani...

SunnuntaisenHelsingin Sanomien kulttuurisivuilla Aku Louhimiestä haastateltiinuuden, pian ensi-iltaan tulevan Vuosaari-elokuvan tiimoilta.Kysyttäessä, miksi Louhimiehen elokuvissa on niin paljonseksikohtauksia, Louhimies vastasi: ”Jos Suomessa erotaan 37kertaa ja rakastellaan 300 000 kertaa päivässä, niin kosketus onsilloin keskeinen osa tätä todellisuutta.”

Louhimieslukeutuu niiden suomalaisten elokuvaohjaajien joukkoon, joidenelokuvissa seksi on useimmiten esitetty juuri tolkuttomanepäeroottisena panemisena, eikä monipuolisena aistimellisena ilona,joka korostaisi ihmisten välistä läheisyyttä, intiimiyttä jakyllä, kosketusta, sen tärkeyttä hyvinvoinnille. Siksi Louhimiehenvastaus tuntuu enemmänkin ulkokultaukselta tai väistöliikkeeltäkuin sydämestä tulevalta vastaukselta. Tämä siksi, että josLouhimies oikeasti olisi kiinnostunut kosketuksesta, hän myösyrittäisi elokuvillaan kartoittaa kaipauksen, romanttisuuden,läheisyyden ja yhdessä koetun moninaisen mielihyvän eri nyansseja.Tietenkin seksi varastaa elokuvassa kuin elokuvassa keskeisenleijonan osan huomiossa, mutta samalla tuskin voidaan sanoa yhdenkäänLouhimiehen elokuvan olevan rungoltaan tai sävyltään erityisenihmisystävällinen, lämmin tai läheisyyttä kosketteleva(poikkeuksena muistaakseni vain Kuutamolla (2002)). Jo Louhimiehendebyytistä lähtien minulla katsojana on ollut tunne kuin ohjaajayrittäisi lähestyä tätä teemaa, mutta onnistuu kerta toisensajälkeen kurjistamaan ja kuristamaan sen realistisuudenpyrkimyksillään. Kyllä, ihmiset rakastelevat, suomalaisetrakastelevat, mutta aivan yhtä paljon he halailevat, käyvätvessassa, laittavat ruokaa, lösähtävät sohvalle, hakevatfiktioista läheisyydenkorvikkeita, lenkkeilevät, keskustelevat,hakeutuvat yhteen – ja silti Louhimies siinä missä Sipolakinpoimivat näistä keskeiselle sijalle juuri rakaste.., korjaan,panemisen.

Eiole kuitenkaan tarpeen yleistää väitettä koskemaan kaikkiasuomalaisia elokuvia. Puhuimme Elokuusta, sivusimme Aku Louhimiehenelokuvia. Näiden esimerkkien valossa on yksinkertaista nähdä, ettäjos käsitelyillä elokuvilla tavoitellaan romanttisuutta taikosketusta, varmin tapa tuhota elokuvan lumo, katsojan ja elokuvanvälille virittyvä jännite, on näyttää jotain, mitä katsoja eioikeasti halua nähdä. Siksi monet romanttiset komediat ovat niintoimivia: ne jättävät katsojalle haaveilunvaran, eivätkäpaljasta liikaa. Katsojassa voidaan ruokkia seksuaalista mielihyvää,häntä voidaan vietellä, ja juuri tässä viettelyssä onromantiikan katsomisen mielekkyys; katsoja otetaan mukaan kokemaanuudelleen niitä ihastumisen hetkiä, joita hänelläkin on ollut, ontai tulee olemaan. Siksi käsikirjoittajalta ja ohjaajaltakäsikirjoituksen kääntäjänä vaaditaan erityistä herkkyyttäkatsojakunnan ymmärrykselle viettelystä ja kykyä loihtiavalkokankaalle jotain sitä hivelevää. Jos sitä ei ole, elokuvamanipuloi katsojaa tavanomaista haitallisempaan suuntaan.

Lintumiehestä tuli Kuumies

2011-12-27T17:17:00.000+02:00

Julma-Henrijulkaisi parisen viikkoa sitten uuden levyn ja päiviä asiaavannehdittuani totesin väistämättömän: asiasta on kirjoitettava.Tämänkertaista näkökulmaa värittää jälleen toinenväistämätön: on tuotava peliin oma itse, henkilökohtainen,omakohtainen, jotta jokin tulkinnassa tai luennassa voi avautua, tuonjonkin ollessa ennen muuta totuus – se miten totuus tai tosi on,miten se ilmenee, miten se asettuu suhteessa eksistentialistiseenelämään, täälläoloon, tyhjyyden partaalla liukasteluun,halukoneistuneeseen olentaan. Sattuvasta syystä myös Henrin uusinkäsittelee totuutta.

Sehenkilökohtainen, joka luentaani, suhdettani Henrin uuteen RadioJihad – Syrjäytynyt vol. 2 -levyyn on määrittänyt, jäsentyyseuraavasti: syksyn aikana olen muuttuneiden olosuhteiden vuoksijoutunut vastatusten, hiontaan sen tyyppisten kysymysten kanssa, mitäon tehtävä, miten on elettävä, millaisia päämääriä onelämässä asetettava, sanalla sanoen: miten elää hyvin. Kun aikakäy vähiin ja ihminen ei saa tehdä sitä, mitä kokee tahtovansatehdä, asettaa uudenlaiset rajat omalle toiminnalle, teoille jaajatuksille. Tämän lisäksi olen puoliksi tahtoen, puoliksitiedostamatta antautunut tyhjänpäiväiselle, triviaalille, mikä ontarkoittanut käytännössä päivittäistä iltapäivälehdenlukemista ja verkossa lillumista. Jälkimmäinen näistä voivaikuttaa typerryttävän näennäiseltä, mutta kohdallani sillä onollut suuri merkitys. Iltapäivälehdet ovat – sikäli kuin olenmuutaman kuukauden perusteella ymmärtänyt – tietopaketteja, jotkatäyttävät ihmisen päivittäisen tiedontarpeen palasilla, joitayhdistellessä merkityksellinen, omaa elämää koskeva, totuuttakoskeva, olemista koskeva aines saattaa häipyä näkyvistä. Tässäkohtaa on kuitenkin vältettävä ilmeisin: sen sijaan, ettääityisimme tästä kaksi askelta tuonnempana päivittelemään,millaista tietoa lehdet ihmiselle jakavat, voimme vain todeta niidenantavan ihmiselle sitä mitä häh tahtoo: puuhasteltavaa,mielikuvia, affekteja, tuntemuksia joiden varassa pönkittää omaahaluisaa olentaansa.

Julma-Henrin– tai Julman Henrin, en ole varma nykyisestä kirjoitusasusta –korpusta – siis tuotannon ruumista – katseltaessa voimme nähdäprosessin, joka alkaa Al-Qaida Finlandin inhorealistististanarkomanian kuvauksista edeten post- tai ennemminkinpre-apokalyptisista kuunnelmista (Outo nauha) ""Henri"-levyn kolkkoontietoisuus-tematiikkaan. Prosessin toinen jälki, kehon yhteiseenolentaan jättämä painauma, lumienkeli, oli SRJTNT-mixtape, jokakoostui pääasiassa kokoelmasta debyytiltä ylijääneistäraidoista ja joka tästä huolimatta muodosti selvästi erilaisen,eriluontoisen aihemaailman, eräänlaisen tervehtymisen portaan, jokauhmakkaasti – kuten aiemmasta kirjoituksesta muistamme – päättyidostojevskilaiseen jumalakysymykseen.

Erityisenkiinnostavaa SRJTNT:stä teki sen kaksijakoisuus: levyn alkupuoli oliluonnoltaan lähempänä Al-Qaida Finlandia, kun taas jälkimmäiselläpuoliskolla paino asettui enemmän olemassaolon kysymyksien jatietynlaisen irtipääsemisen tematiikan varaan. Samantyyppinen jakoleimaa myös SRJTNT:n jatko-osaa: levyn alkupuoli on puolistaselvästi ”synkempi” - jos nyt Henrin uusimpien levyjen kohdallavoi synkkyydestä puhua; mieluummin olisi puhuttava oikein käsittein,sillä synkkyydestä puhuminen on omanlaistaan kipeän ongelmanväistämistä tai pahemmassa tapauksessa rappion romantisoimista,johon SRJTNT vol. 2 ottaa ainakin yhdellä laululla konkreettisestikantaa – kun taas jälkipuolisko asettelee sanansa toisin, ja mikätärkeintä: kiittää. Näiden kahden levyn ero on lintumiehen jakuumiehen välinen ero.

Kutenarvata saattaa Lintumies-niminen laulu kuvaa ilmeisen sosiopaattistasubjektia, joka haalii feminiinejä objekteja itselleen, manipuloi jahallitsee kyyhkyjä, keräilee niitä, satuttaa niitä ja nauttiisiitä: ”Ne tulee hulluks kun ne yrittää kelvata mulle / Sä etvois koskaan kelvata mulle / sä oot vaan kyyhky ja mä oon lintumies/ Sä luulet voivas muuttaa mut, mut / ne kaikki luulee niin, ne eivoi päästä pois / eikä ne edes osaa lähteä pois”. Kappaleenhilpeä pohja ja melodinen tarttuvuus asettuu räikeään valoonerityisesti edellisen, Minä rakastan sinua -kappaleen kanssa, jossakertoja kuvaa yksityiskohtaisesti aikaansa ”radalla”, johonsisältyy mm. sadistista ja tunteetonta anaaliseksiä. Kappalepäättyy selvään siltaan: ”Päästän sut menee vertavuotavanaja mä tiedän että tuut takas huomenna / Kipua, nautintoa, tuskaa,eikö oo kiva, ku mä saan sut tuntemaan jotain”. SiltaLintumieheen ei voisi olla selvempi.

Olenaiemmin kuvannut Henrin kahden ensimmäisen levyn vahvan sosiologistatulokulmaa. Vaikka yksittäiset laulut sisältävät vastenmielisiäkielikuvia ja ilmauksia, kokonaisuudesta piirtyy esiin todellisenmaailman ilmiöitä, vaikkakin ehkä marginaalisia ja vainesimerkiksi narkkaripiireissä tapahtuvia. Sanotun perusteellaesimerkiksi minulla ei ole mitään, ei yhtäkään syytä väheksyänäitä kuvauksia, sillä tiedämme: yksikin tällainentapahtumaketju on aina liikaa. Mutta halusimmepa tai emme, näitätapahtuu, ihmiset elävät näin. Jos sanoisimme tätä maailmaasynkäksi – mitä se tietysti onkin – väistäisimme sitä,kieltäytyisimme oikeasti ja aidosti ymmärtämästä sitä.

Henrion – sanotaan se vielä kertauksen vuoksi – asettanut itsensähahmona tämän ilmiön, näiden prosessien kuvaajaksi. Ja toistanvielä: Henri on lähtökohtaisesti käsitettäväksi kaikkientaiteen sääntöjen mukaisesti fiktiiviseksi henkilöksi, kertojaksikertomuksen sisällä. Todellista Henriä emme laulujen taihaastattelujenkaan perusteella tunne emmekä välttämättä sitäedes tarvitse. Suutari pysyköön lestissään, me omissamme: miesnaamion takana saa olla kuka vain, yksi meistä, yksi heistä, mitäväliä. Henri, eri veli.

Se,mikä Henrin korpuksen tähän astisen ytimen muodostaa on muutoksenprosessi, askelmien joukot jotka sarjoittuvat levy levyltä. Outonauhan jälkeen julkaistu Psykoterapia ja RPK:n kanssa tehty ”Henri”olivat luonnoiltaan paljon epäpersoonallisempia, luentomaisempia jaerityisen toimivia juuri siksi. Olen ollut käsittävinäni, etteietenkään Henrin ensimmäisistä levyistä pitävät kuuntelijat oleerityisesti lämmenneet näille kahdelle taiten kirjoitetulleluentomuistiinpanolehtiölle, vaikka totuuden nimissä on sanottava,että Psykoterapia teki enemmän hyvää työtä mielenterveyshoitoatarvitsevien puolesta kuin yksikään tähänastinen levytys Suomessaja ”Henri” on luultavasti tähänastisen Julma-Henri-tuotannonkeskeisin jälki, mammutti jota olennaisempaa taideteosta keneltäkäänartistilta tässä maassa tuskin tulee vähään aikaan. ”Henri”jos mikä keskittyi siihen mikä on olennaista: ihmisen mekaanisenluonteen tutkimiseen, halujen liikkuvuuden kartoittamiseen ja tuostaepäykseydestä ylöspääsemisen taiteelliseen esillepanoon.Tarkoitus, sikäli kuin se on millään muotoa yhteen lauseeseenartikuloitavissa, oli siis jeesata halujensa houreissa rypeviä”henkisen kasvun”, ”hyvän elämän”, ”totuuden” tielle.

SRJTNT:njatko-osan myötä ”fanit” ovat kaiketi taas innoissaan; Henri onpalannut selvästi ”suorempiin läppiin” ja jatko-osan hengessäsanottava on suorempaa, ehkä aggressiivisempaa, etenkin levynalkupuolella – joskin on huomautettava, että osa ”suoremmistaläpistä” on mainittu eri tavoin jo ”Henri”-levyn muutamallakappaleella ja esimerkiksi ”Punainen” on suorassa jatkumossaedellisen levyn tematiikan kanssa. Eikä se huono asia ole: levyjäon kirjoitettu samanaikaisesti ja tässä mielessä SRJTNT vol. 2 onpaitsi varhaisemman mixtapen myös ”Henrin” jatko-osa. Jatko-osaei aina tarkoita heikompaa esitystä.

Vaikkakuten sanottu, Henrin tuotannon punaisen langan on tähän saakkamuodostanut siirtymä narkomaniasta selvästi eheämpään olentaan,on se tarjonnut pintoja myös muunlaiselle kokemiselle. Ei tarvitseolla narkomaani päästäkseen lähelle niitä asioita, joista Henripölöttää. Se on ollut minulle jatkuva ilon aihe – sen lisäksitietenkin, että Julma-Henri-diskografia tarjoaa mahdollisuudenymmärtää narkkarin mielenmaisemaa tehden siten tärkeääyhteiskunnallisesti eheyttävää työtä. Muut pinnoitteet ovatnimittäin tarjonneet mahdollisuuden samantyyppisten prosessienkäsittelemiseen esteettisen alueella, ongelmanratkaisuun,lohdunkaivamiseen, sisuuntumiseen, kasvamiseen kohti tervettä elämääja itsetuntoa.

Tästäsyystä, jälleen kerran, Radio Jihad on tuonut viime viikkojenaikana elämääni tarvittavia heijastepintoja, avittanutitsetyöskentelyssä, hiertänyt ja hoitanut, kiertänyt japuristellut kuivaksi. Mainitsen tästä syystä henkilökohtaisenpoikkeaman: vain viikkoa ennen levyn julkaisemista satuintilanteeseen, jossa istuin parin ystäväni kanssa eräässäolohuoneessa, ulkona lösösi loskainen sade, joimme kahvia,puhelimme. Seuraavina viikkoina vietin useamman kerran vastaavanhetken eräiden muiden ystävieni luona, samoissa merkeissä jamuistin, miten merkityksellistä onkaan kohdata toinen ihminenavoimesti, kahden kesken, intiimeissä puitteissa, kasvot kohtitotuutta.

Tilanteissaon kieltämättä jotain todella pullamössömäistä,vetelyksenomaista verrattuna niihin näkymiin, joita Henrin tuotantoavaa. Ne eivät ole itsestäänselvästi tilanteina kovia kokeneiden,henkisesti raunioituneiden ihmisten tilanteita, vaan lussuposkisten,epäsitkojen, vasikanlihaluontoisten ja kaitakasvuisten nynnyjenmärehdintää. Mutta miksi rappiota pitäisi yhtään sittenromantisoida? Enkö voisikin tunnontuskitta salliakin itselleni sen,että olen onnellisesti päätynyt tällaisiin tilanteisiinriippumatta siitä, millainen menneisyyteni on – miksi tällainensees tilanne olisi sallittu – näinhän se näissä puitteissahelposti asettuu – vain niille, jotka ovat Henri-hahmon laillatulleet ”vaikeista, tiukoista, pimmeistä, ahtaista / ulostukalista luolista” (Timantti). Vaikka Henri on tuotannossaanviljalti kritisoinut milloin selällään makaavia rukoilijoita,milloin länsimaisia kuluttajia, ei kuvaamani tilanne oleautomaattisesti pois syrjäytyneiltä. Käytännössä, kaikestaylimääräisestä riisuttunahan ystävien kesken vietetty kahvihetkion varsin viaton, pelkistetty, käytännössä kenen tahansasaavutettavissa. Edes kahvia ei tarvita, edes olohuonetta ei tarvita:riittää mikä tahansa rauhallinen paikka ja kaksi ihmistä.

Yhtäkaikki, henkilökohtaisen tulokulmani Radio Jihadiin asettivat näidentilanteiden lisäksi se useamman kuukauden ottanut prosessi, jotakuvasin alussa: mitä on ihmisen tehtävä ja miten elää hyvinolivat minua ahtaalle ajaneita kysymyksiä. Useamman kuukauden tunsinpäivittäin selvästi sisääni kertyvän karstan ja kuonan,patoutuvan energian, hyö'yn jolle turhan usein antauduin: annoinperiksi ajatukselle, etten voi tehdä mitään, että olosuhteetitsessään pakottivat minut ahtaisiin luoliin ja vasta olosuhteidenhellittäessä saattaisin päästä näistä luolista ulos. Näinosin tapahtuikin, tosin myös siksi, että annoin itselleni luvantukkoutua, karstoittua, muuttua ”läskiksi jätkäksi” (RadioJihadilla toistuva ilmaus, eräänlainen versio makkaramiehestä,siis olennosta, jota rajoittavat tapojen, tottumusten ja traditioidennakinkuoret; seikat jotka estävät hänen tajuntansa laajentumisen).Karstan kertyminen kuitenkin auttoi minua ymmärtämään paremminsitä, minkä koen merkitykselliseksi, johdattamaan periaatteidenäärelle, energian keskittämisen ja työnteon pariin. Ystävienkesken vietetyt hetket auttoivat minua viimein irrottamaan tuonkertyneen karstan, sillä ne asettuivat itsessään niin paljontärkeämmiksi hyvinvoinnin edistämisen vuorovaikutuksiksi kuinpäivittäin lukemani iltapäivälehti tai näennäissosiaalinenmediariippuvuuteni, että tunsin, aivan kuin olisin pysyvästi ollutkasvotusten totuuden kanssa – aivan kuin se, mikä on tärkeääolisi asettunut pysyvästi näkökenttääni ja suorastaanräjäyttänyt pois kaikenlaisen loskan ja loan, joka haittasi kehonivetreyttä ja mieleni kirkastumista.

Suonetteanteeksi henkilökohtaisuuteni. Se ei itsessään ole kovinkaankiinnostavaa. Henkilökohtainen yhdistyy kuitenkin yleiseen siten,että uskallan väittää näiden karstojen häiritsevän meitäpäivittäin. Elämme elämää, jossa tiedontarpeitamme vastaanasettuu jatkuva tiedollinen pommitus; elämää jossa käytämmepaljon aikaa ja energiaa täyttääksemme mielemme tiedolla, jokapitäisi säilyttäisi mielen tämänhetkisen tilan, halun kohteen,kaiken entisellään. Rakenteellisesti toteutettuna – kunyhteiskunnalliset rakenteet ovat aikoja sitten mukautuneet tälleihmisen hyvin luonnolliselle haluamisen tunteelle, tarpeessarypemiselle – tällainen halun siivittämä elämä aiheuttaakuitenkin tavattomat määrät tuhoa niin ihmisen kuin luonnonkinekologialle, sosiaalisille prosesseille ja ihmisen ja totuudensuhteelle sinänsä. Tällöin se ei ole vain henkilökohtainenkysymys: henkilökohtaiseksi koettu halu on väistämättä myöspoliittinen voima, ajetun edun perusyksikkö.

Useinuskonnollisessa ja hengellisessä kirjallisuudessa kehotetaanvälttämään väkijoukkoja, toreja, turhia puheita, lörpöttelyä.Jollei eristäytymistä, suositellaan ainakin sellaisia inhimillisenkanssakäymisen muotoja, jotka eivät rasita tai tukahduta ihmisen jatotuuden välisiä suhteita. Ihmisen ei siis näiden kirjoitustenperusteella ole toivottavaa päätyä huonoon seuraan taimassakäyttäytymisen pariin; ”maailmallisuus” jos jokin ajaatästä näkökulmasta ihmistä erilleen Jumalasta tai totuudesta.Useimmille meistä ajatus eristäytymisestä on romanttinen, mutteikovinkaan realistinen: meissä ei ole tarpeeksi sitkoa yksinololle,eikä se olosuhteiden puolesta ole kovin suositeltavaa tai edesmielekästä. Useimmille meistä riittäisi, että tulisimmetoistemme kanssa toimeen, säilyttäisimme mielenrauhamme vaikkajoudummekin elämään erilaisten paineiden alla, kohtaamaanerilaisia, eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Elämme maailmassa jasillä hyvä: koeta tulla sen asian kanssa toimeen. Tie on vaikea jatuskallinen, mutta luultavasti vaivojen arvoinen. Useat meistä joseisovat sillä, ”vaikka pitäis mennä”; useimmat meistä eivätole vielä lähelläkään tien alkupäätä: työtä ei ole tehty,elämää on hukattu vain, löystynyttä lihaa ja liskomaistanapinaa, päivittäistä vellomista sumussa. Jos kirkkauden,tiedostamisen, ymmärryksen hetkiä ei ole kokenut, on jotakuinkinmahdotonta löytää minkäänlaista suuntaa. Tätä työtäJulma-Henri on nähdäkseni yrittänyt tehdä: jeesata.

Joshyväksymme tätä kirjoittaessani nousseen ajatuksen Julma-Henrintuotannon kaksitasoisuudesta – siis siitä, että sekä narkomaanitettä ”tavalliset ihmiset” voivat löytää pintoja ymmärrykselle– on meidän kai myönnettävä väistämätön: me, painotan:kaikki me, olemme narkomaaneja. Olemme haluistamme riippuvaisia,sokeita, ahnaita eläimenlaisia, kaitakasvuisia piruparkoja jaharvalla meistä on käsitystä hyvästä tai totuudesta ja siitäsyvästä ja itsepintaisen olennaisesta kokemuksesta, joka realisoisihyvän tai totuuden hyvyyden ja totuudellisuuden. Ilman kokemusta onvain sanoja, helinää, lussuposken lussutusta.

Meolemme narkomaaneja. Ajatus on laillaan sietämätön, mutta niintosi. Tarvitsee vain kuunnella kronologisesti Henrin tuotanto senymmärtääkseen. Olemme koukussa tapoihin, tottumuksiin, ajatus- jaelämänmalleihin, halujemme jatkumoihin ja ennenkaikkea niidensäännölliseen uusintamiseen. Emme ole useinkaan yhtäkäänpirinistiä kummempia. Hyvän olon tunne ei kestä, sitä seuraavattuska, pelko ja ikävä. Tarvitsemme – haluamme! – lisää.

”Henri”oli tämän näkemyksen teoreettinen viitekehys. Syy, miksi monettuntuvat olevan ihastuneita Radio Jihadiin, johtunee musiikillistenseikkojenl isäksi siitä, että uutukaisella Henrin lyriikat ovathelpommin lähestyttäviä, suorempia ja mikä tärkeintä, selvästikiinnittyneitä hyvin konkreettisiin asioihin. Henri käy kaupassa,Henri pilkkaa elintasohippejä, Henri kertoo pyhittäjänaisesta,lapsestaan, vuodesta 1995, jolloin Henri sanoitusten perusteellajysähti lapsuudesta nuoruuteen, murrosikään ja ihan toisenlaisiinlätkäliigoihin. Useammassa kappaleessa (esim. Liian pienet ja Irti)palataan myös asetelmiin, jotka muistuttavat Henrin debyytistä. Kunvielä Al-Qaida Finland sisälsi sellaisia hittikertsejä kuten”Baarissa pysytään ja sieltä ei vittu lähetä pois!”,kaikkeen tähän vuoden 2010-luvun Henri on ottanut etäisyyttä;hahmo on tietoisesti ponnistellut irti velkojen, huumeiden, pilkan jahuonon seuran neliyhteydestä, lakannut ruokkimasta traumaa.

Meilläon tietenkin kaikki syyt pitää – tai olla pitämättä – RadioJihadista. Olen kuitenkin kiinnostunut siitä, miksi levyistäoikeastaan pidetään. Miksi ”Henri" tai Psykoterapia eivät olekaikkien mielestä onnistuneita, mutta Radio Jihad on? Joskus ennenlevyn julkaisua Henrin Facebook-päivityksessä mainittiin ympyränsulkeutuvan, Radio Jihadin yhdistävän lopulta kaikki tähänastisenyhden ja saman lätyn sisään. Keskeinen ero on kuitenkin siinä,että kun Al-Qaida Finland ja vielä SRJTNT olivat äärimmäisennegatiivisia levytyksiä, Radio Jihad on kaikesta huolimattaoptimistinen, jopa onnellinen levy. Se on jatkuvaa kiitosta,kulkemista takki auki, ”periaatteet perustana / totuus selustana”:”Ei oo enää tekosyitä / Suoraan päin täysillä / Meni mitenmeni / muttei jakaudu enää kahdeksi” (Paremmin kuin aiemmin). Toivon syvästi, ettäkuulijat pitävät Radio Jihadista nimenomaan siksi, ettei se palaamenneeseen, nostalgisoi, vaan ylittää sen, kerää kokemukset kuinkolehdin tai arvet, mutta jatkaa päämäärätietoisesti eteenpäin,pystyssäpäin, toistuvasti ja uudelleen ulos tukalista luolista.

Kunihminen tulee tietoiseksi jostakin, hän ymmärtää olleensatulemisen tilaa edeltävänä aikana ei-tietoinen, jonkinlaisessaunessa. Ymmärrystä seuraa häpeä: monet ihmiset ovat eläneetkanssani, nähneet minut kun olen ollut ei-tietoinen, unessa, jotainmitä en ole. Ja häpeää nokittaa velka: olen velkaa näilleihmisille, sillä he ovat joutuneet olemaan kanssani tuolloin,tulemisen tilaa edeltävänä aikana. Velkaa puolestaan seuraa pelko,koteloituminen, kääriytyminen, poiskääntyminen, pakeneminen, halukieltäytyä katsomasta takaisin, halu olla kohtaamatta vanhojatuttuja.

Vaikkatämä – tai se, miten Henri käsittelee ihmisen nuppiaPsykoterapia-levyllä tai myöhemmässä tuotannossaan – voijoiltain osin vaikuttaa naiivilta, liiankin rautalankamaiselta,joskus tosi viipyilee juurikin yksinkertaisessa. Ja kun käytänilmausta ”tosi”, merkitsen sillä kaikkea sitä mitä yksittäinenihminen pitää totena, oikeana, hyvänä pitkällä tähtäimellä;minkä hän kokee hyväkseen, totuudekseen. Valtaosa sosiaalisistaristiriidoista vaikuttavatkin kumpuavan juuri siitä, ettei ihmisensuhde totuuteen estetään; joku toinen tulee ja sanoo, mikä onoikein, miten tulee elää. Jos suhde estetään ja tukahdutetaan,ihminen ei kasva. Tässä merkityksessä näen myös Radio Jihadin:se on kuvaus siirtymästä kohti totuutta, pois ympäristöstä jokaevää ihmiseltä sen mitä hän kaipaa, ikävöi, mistä hän elää.

Luultavastilevyn voimakkain rivi onkin Paremmin kuin aiemmin -laulun viimeinensäkeistö – ”Kulukee takki auki / ei pelekää ennää mittään/ kaikki on paremmin ku aiemmin / paria narkkaria laihempi” –;siinä kiteytyy jotain siitä asenteesta, jonka ohjaamana irtipäässytkulkee. Mutta miksi pelättävää ei ole? Koska on kiintopisteitä.Radio Jihad on siinäkin mielessä mitä mielekkäin levytys, ettäviimeistään sillä Julma-Henri tekee sen, mikä olisi pitänyttehdä – ja ehkä on jo tehtykin toisaalla, kuka tietää – joaikoja sitten, nimittäin ylittää rap-musiikkiin liitetynegomaanisuuden, muuntaa toistuvasti tyhjää ja onttoa egoboostaustaterveen itsetunnon höystämäksi kulkemiseksi takki auki. Tämänäkyy käytännössä myös kaikkialla tapetissa: Henri ei olekoskaan ollut erityisen teknisesti taitava, hänen riiminsä ovatklonkkaavia, hänen äänensä paikoin rasittava, mutta kaikki tämäsisältyy kokonaisuuteen, hioo timantin: juuri se tekee Henrinlyriikasta inhimillistä, (lähes) kenen-tahansa puhetta,tarkoituksellisen epäsuvereeni. Äänialansa kapeuden jarasittavuuden Henri on myös oppinut paikkaamaan pienillääänenkäytöllisillä nyansseilla, jollaisia tapaa eritoten”Kauppaan kauppaan” -lohkaisusta.

Koskaon kiintopisteitä. Syksyn aikana olen kokenut varsin vahvana sen,että vaikka meidän on päivittäin ponnisteltava sen eteen, ettemmelukittautuisi omiin koteloihimme, lokeroihimme, kupliimme, omienajatusmalliemme vangeiksi, samoin ajattelevien keskuuteen ja jottakohtaisimme erilaisia ihmisiä erilaisin ajatusmallein – se kunparhaimmillaan lisää ymmärrystä toisesta ja auttaa jäsentämäänmaailmaa – on kuitenkin myönnettävä tosiasia: ihminen, ainakaanheikko sellainen, ei voi jatkuvasti haastaa itseään elämäänepämukavuusalueella, vaan hän tarvitsee myös hetkiä, jolloinhäntä ei alituiseen uhata: toisin sanoen hän tarvitseesäännöllisesti hyvää seuraa. Ei koko ajan, mutta säännöllisesti.Tämä on eri asia kuin lorvailu toreilla, lörpöttely, baareissahilluminen. Tämä on kuumiehen osa.

Kuumiehen?Toinen erityisen keskeinen säkeistö Radio Jihadilla on Timantintoinen säkeistö, joka menee jotakuinkin näin:

”Turtunuvalheisiin,
juurtunu totuuteen,
totutellu rakkauteen,
niinpaljon mitä piti putsata eest,
täyttyny, läikkyny, räiskiny,mäiskiny, räiskiny,
häijynä säikkyny, mut en takasmee,
väistelköön ne jotka pakenee,
tulta kannan tuules,hymyy kannan huules,
huolta kannan juues, et täytyy olla se muumies,
se kuumies jonka valon loisto riippuu muista,
meistäpaistaa loistaa syvält sisältä,
hyvätki ne mältää,kaatuilee, seinät paatuneen,
katuneen ennemmin nousee, vapautuu,maat tottuuteen,
jos takertuu vaa ikuseen uneen,
kattelentekojeni oksii,
mitä niistä kasvaa, käännän toisenposken,
sitten kun ne tulee vastaan”

Kuumiehenvalon loisto riippuu siis muista. Sosiopaatista on tullut jotainmuuta, välittävä ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan muttahyväksyy sen, että tarvitsee muita, pitää heidän seurastaan,voimaantuu heidän kanssaan. Kuumiehellä on hyvää seuraa, eihuonoa. Saammekinkiittää totuutta, mutta myös heitä, niitä hyviä ihmisiä joitaympärillemme asettuu: ilman heitä emme ymmärtäisi totuudesta,näkisi sitä horisontissa kiintopisteenämme. Ilman heitä olisimmevain kuin pahaisia narkomaaneja ja lintumiehiä, liian syvällähaluissamme, liian syvällä itsemme tiellä.

Sitko

2011-12-15T18:50:00.003+02:00

Suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Se on harvojen herkkua. Huhutun kulinaarisuuden taustalla on kuitenkin julmaakin julmempi bisnes – kuten niin usein (lähes poikkeuksetta) kaikessa eläinten luontoja polkevassa tuotannossa: juottovasikat erotetaan äideistä 1-2 viikon kuluessa, suljetaan pimeisiin, ahtaisiin koppeihin ja pannaan ruokavaliolle, jonka rautapitoisuus pidetään pienenä. Saadaan aneemisia eläimen kuvia, löysää elämää, joka riistetään 14 viikon iässä.

Applen tuoteperhe on tällainen vaalea lihanpalanen lautaselle – joskin sillä erotuksella, että Apple ei ole harvojen herkkua. Tiedämme, millaisissa oloissa Applen laitteita tehdään, minkä tyyppisiä kemikaaleja yhtiö käyttää, mutta päästä punaisina luemme kirjaa Steve Jobsista näytöiltämme. Edelleenkään: tässä ei ole yhtikäs mitään uutta.

Eräässä mielessä kuviosta unohtuu kuitenkin juuri se, että suussa vaalea vasikanliha suorastaan sulaa. Siinä ei ole sitkoa. Sitä ei tarvitse jäytää tai pureskella. Kun liha on lautasella, voimme vain nautiskella, niin kuin nyt nautiskellaan, hieman takakenossa, huulia nuoleskellen, silmät puoliksi avoinna.

Jo tässä vaiheessa on kuitenkin taitettava terävin moralistinen piikki ja todettava, ettei tietenkään Apple ole yksin. Elektroniikan tuotanto tänään on järjestään epäeettistä ja -ekologista. Appleen kohdistuvalla kritiikillä voidaan saavuttaa jotain, ja saavutetaankin, esimerkiksi työntekijöiden parempaa kohtelua, kun poliittinen meteli kasvaa tarpeeksi suureksi. Mutta asian ydin ei ole Applessa tai elektroniikan tuotannossa, vaan meissä.

Me olemme sekä ravintolan nautiskelijoita että lihaa lautasella. Ei meidän ruoassamme eikä meissä itsessämme ole sitkoa nimeksikään. Me sulamme, me olemme vaaleaa, aneemista lihaa.

Tämän tästä kuulee perustelun, että uusi digisovitin ostettiin, koska uusi on niin kätevä. Vanha puhelin vaihdettiin uuteen, koska uutta on helpompi käyttää, sen käyttöjärjestelmä on vaivattomampi, niin yksinkertainen, niin looginen. Perustelu kuulostaa vastaansanomattoman oikealta, sillä kukapa tahtoisi vaivaa ja vitsauksia, epäkätevää – mutta, kuten ystäväni taannoin totesi, natsikorttia kaihtamatta, myös keskitysleirit ovat käteviä.

Jos siis laite on kätevä, sen kanssa ei tarvitse tuskailla, sen kanssa ei joudu näkemään vaivaa. Ajatus on, kuten sanottu, kiehtova. Mutta mitä tehdä sillä, ajatuksella? Ihminen, jota vaivataan, koventuu, sitkostuu: vaikeuksia kohdatessaan hän oppii, kantapään kautta, kuten tapana on. Tuuli, sade, pakkanen pieksää häntä, hän karaistuu, kuten suomessa sanotaan.

Vielä pari vuotta sitten julkisessa puhunnassa toisteltiin kiivaasti, millaisia pullapoikia ja -tyttöjä nuorisosta kasvaa. Pojat lihovat, puolustusvoimat ja vanha polvi on kauhuissaan. Nyt parsi on tauonnut, on kai muuta ajateltavaa. Ongelma on silti edelleen läsnä, vaikka – ja tämä on tärkeää – se ei ole sukupolvikysymys. Wall-E -ihmiset eivät ole seuraus, vaan oire.

Vappu Kaarenoja kirjoitti kiintoisan Apple-pienoiskritiikin Aalto-lehteen. Teksti levisi hyvinkin vilkkaasti sosiaalisessa mediassa ja herätti kaiketi jonkinlaista keskusteluakin. Aivan kuin jotain jo pitkään taustalla vellonutta olisi vihdoin päässyt pintaan; kuin joku olisi sanonut – lopultakin! – meidän muiden ei-Applelaisten puolesta jotakin ääneen.

Keitä nämä ei-Applelaiset sitten ovat? Ihmisiä, jotka eivät – ainakaan vielä – omista Applen tuoteperheestä mitään; ihmisiä, jotka vierastavat Applea sen valovoimaisen brändin vuoksi; vastarannankiiskejä, muukalaisia, ihmisiä jotka eivät vain jaksa välittää? Valitsemissani määreissä on kuitenkin paitsi yritystä myös ajatusta: varmasti on monia, jotka eivät ole syystä tai toisesta hankkineet Applen tuotteita, mutta sekin päivä tulee, kun Iphonetus pääsee alkamaan. Varmasti on monia, jotka eivät vain yksinkertaisesti ole vielä tottuneet uuteen; ihmisiä jotka ovat kasvaneet kiinni nokioihinsa. Ennemmin tai myöhemmin; hekin kuitenkin murtuvat. Paineen alla. Koska Applen tuotteet nyt vaan ovat niin saatanan paljon kätevämpiä, ettei kukaan tervejärkinen käsiään, silmiään ja hartioitaan muilla aparaateilla pilaa. Saati hermojaan.

Olen jokseenkin varma, että jos Applen laitteiden omistajilta kysyttäisiin kolmea keskeistä syytä laitteen hankkimiselle, joukossa olisi monta ”koska se on kätevä” -vastausta tai sen johdannaista. Unohdetaan brändin näennäisuskonnollisuus; sillä ei ole tämän asian kanssa tekemistä kuin korkeintaan välillisesti. Se, mikä tämänkin keskustelun ytimessä todellisuudessa, oikeasti on, on suhteemme tekniikkaan – ja! mikä merkitsevämpää, tekniikan suhde omaan elämäämme, elämässä oppimiseen, kasvamiseen, onnellisuuteen, kaikkiin näihin määreisiin, jotka ennen pitkää nostetaan esiin, kun puhutaan hyvästä elämästä.

En tunne niin kattavasti ihmisen historiaa, että uskaltaisin sanoa ihmisen aina ja universaalisti pyrkineen tekniikan avulla helpottamaan elämäänsä. Älypuhelin on kuitenkin pienenpieni ja täysin marginaalinen reunamerkintö kivikauden ihmisen suuriin keksintöihin verrattuna ja kernaasti voimmekin myöntää, että todellisuudessa emme tee uudelle, ns. huipputeknologialla selviytymisen näkökulmasta, yhtikäs mitään. Mutta kenen tarvitsee selviytyä tämän päivän Suomessa? Elämämme on yhtä vaativaa kuin suolakurkun nappaaminen lähikaupan suolakurkkualtaasta on metsästystä.

Mutta omasta ajastani voin sen sanoa, että monet meistä ovat selvästi mukautuneet omaksumaan uutta tekniikkaa, uusia käyttöliittymiä, uusien laitteiden käyttöohjeita. Usein vanha polvi jaksaa muistuttaa myös minua, kuinka paljon helpompaa tekniikan omaksuminen on sukupolvelleni. Tämä mukautuminen itsessään on asenne, joka muistuttaa ennen kaikkea sitä paljon parjaamaamme tehokkuuden ajatusta, jonka katsomme kuuluvan olennaisella tavalla kapitalistiseen elämänmuotoon: enemmän tehoa vähemmällä työvoimalla, enemmän tehotuotettua sianlihaa kuin on hyvän maun rajoissa, enemmän, kätevämmin. Eikä vain muistuta, vaan on. Tekniikan omaksuminen on kapitalististen turhien tarpeiden omaksumisen logiikkaa, ja nimenomaan logiikkaa: sillä on hyvin vähän tekemistä inhimillisen valinnan kanssa. Jos tässä maailmassa jotain vääjäämätöntä on niin tekniikan kehitys.

Tahtoo sanoa: kaikki käsillä olevat argumentit näyttävät puoltavan sitä seikkaa, ettei ole mitään mieltä kamppailla väistämätöntä vastaan; ettei ole mieltä kamppailla sellaista asiaa vastaan joka helpottaa elämäämme, tuo hyvän olon, helppouden. Mutta kapitalismin logiikka on haluisan egon sanelemaa ajatuksenjuoksua – ja toisin päin. Se tuo hyvän olon, mutta yhtä varmasti myös ailahtelun, päinvastaisen, epävarmuuden, unelmoinnin, haihattelun, haikailun, kaiken sen inhimillisen, joka estää meitä olemasta vapaita. Kapitalismi on, sanotaan siis suoraan, talousjärjestelmä, joka tukee tehokkaimmalla mahdollisella tavalla ihmisessä pykiviä vapauden loisia, syntiä, pahoja ja huonoja taipumuksia, epäkeskittynyttä, hajanaista, väikylää minää. Jokaisen kapitalismin kriitikon pitäisi muistaa tämä – ja ainakin niinä hetkinä, kun on lipeämässä (takaisin) elektroniikanhamstraamismaniaansa.

Vaalea vasikanliha. Löysäläisen liha, moderni hipster, allerginen kaikelle, turvassa ei-missään, neuroottinen, paskana, idiokratian itu, mujupussi napanöyhtää – olento joka ei selviytyisi päivääkään; olento joka kohtaisi paniikkihäiriöisen loppunsa joutuessaan omilleen... jos itseen kohdistuvaa pilkkaa sietääkin, harvemmin sitä niin syvästi ymmärtää, että alkaisi toimia toisin, ajatella toisin. Tekniikan kausi ja ennen kaikkea teknisen ajattelun aika on vasta oikeastaan alkanut – voimme vain toivoa, että tekniikan ajattelun aika limittyy siihen ja pian.

Metanoia rocks! Bisnespuhunta ja itsetyöskentely

2011-11-19T15:16:00.003+02:00

”Itse seuraan Sarasvuon kritisointia sivusta lähinnä huvittuneena. Jos hänen sanomansa tiivistäisi yhteen lauseeseen, se kuuluisi jotain tyyliin “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” Koomista kritiikistä tekee sen, että kovimpaan ääneen huutavat yleensä ne, jotka elävät tylsässä parisuhteessa, vihaavat työtään, elämä läiskii märällä rätillä pitkin kasvoja ja henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin alamäki on muuttunut suoranaiseksi syöksykierteeksi jo vuosia sitten.”

Näin kirjoittaa Joni Jaakkola blogissaan. Jaakkola on paitsi Optimal Perfomance –yrityksen toimitusjohtaja myös tänä syksynä kirjamyyntilistojen kärkeen Hormonidieetti-kirjallaan kiilanneen Kaisa Jaakkolan puoliso ja työtoveri. Sikäli kuin olen ymmärtänyt oikein, Jaakkoloiden perustama Optimal Performance myy ravinto-, elämäntapa- ja kuntovalmennusta, siis toisin sanoen personal trainer -palveluja, joihin yrityksen erityisvalttina liittyy hormonitasapainon optimointia. Kaisa Jaakkola on kiertänyt pitkin syksyä ympäri Suomen esittelemässä kirjaansa täysille saleille ja myös yrityksellä näyttää menevän ainakin näin päällisin puolin varsin mukavasti. Asiakkaita riittää.

Sattuneesta syystä olen itsekin vaivannut yrityksen tiimoilta päätäni kuukausikaupalla; se on konkreettisella tavalla vetänyt huomiotani puoleensa, aina kiertänyt eteeni. Väljästi, hyvin väljästi Optimal Performance nimittäin vaikuttaa liittyvän paitsi kuluneena vuonna media-ilmiöksi nousseeseen karppaukseen myös tietynlaiseen bisnespuhuntaan, jonka edustajista Joni Jaakkolankin viittaama – ja ihailema, niin kai voi sanoa – Jari Sarasvuo on vain yksi lukuisista, joskin Suomessa varmasti silmiinpistävin, ihailluin ja vihatuin. Karppaus ja bisnespuhunta vuorostaan ovat eettis-poliittisia ilmiöitä, joissa käsitykseni mukaan hyvä maku, inhimillinen nöyryys ja elämän kunnioittaminen loistavat usein poissaolollaan. Eivät aina, mutta usein.

Lokakuussa kuollut Apple-yhtiön Steve Jobs ja häntä seurannut hurmosmainen edesmenneenpalvonta saivat pääni pyörinnän jälkeen vain entistä kipeämmäksi. Varsinkin jälkimmäisessä, ei siis Jobsissa niinkään, närästi median lietsoma ja massojen ylistämä (neljännesvuotuinen) ilmiöllisyys, huipputeknologian triumfi, sopuliparaati varajeesuksen haudalla. Äkkiä useimmat tuttavapiiristäni alkoivat puhua älypuhelimista, ostella niitä, näprätä niitä samassa lounaspöydässä, vierustoverina bussissa. Kun asiaa kysyi, vastausta ei saanut. Laitteita nyt vain halusi ja piti saada, vaikka ei niillä oikeastaan mitään tehnyt. Voi toki olla myös, että vasta Jobsin kuoleman myötä eräs lukuisista minuistani vain heräsi todellisuuteen; olinhan elänyt pitkään katveessa myös Angry Birdsin suosion suhteen, kunnes luin asiasta ja tapasin bussista keski-ikäisen liikemiehen pelaamassa peliä silmät lautasilla.

Eniten silloinen minäni kai huolestui ajatusta, josko äly-etuliitteellä varustettuja vehkeitä ostellaankin juuri siksi, koska sellaisia on mahdollista saada, koska ne ovat käteviä ja koska meneillään on ilmiö. Mikä tässä nyt sitten on ongelmana? Ehkä se, että älynhankintavimma kielii itsessään älyttömyydestä, harkintakyvyn puutteesta, kyvyttömyydestä nähdä laajoja yhteyksiä – jos älyä olisi, ei sitä laitteista tarvitsisi perätä, eikö? Mutta sivustakatsoja, se joka ei ymmärrä mobiilipeleistä mitään, huolestuu niin kuin nyt ihminen huolestuu: otsa menee kurtulle, huulet mutrulle, pannu kuumenee, ei näin, ei todellakaan näin. Vaan minkäs teet? 17-vuotias kiinalaisnuori luovutti toisen munuaisensa salaa vanhemmilta saadakseen iPad2:n, kertoi Helsingin Sanomat viikko takaperin. Suosio kasvaa Kiinassa ryminällä. Turhahan siinä on ennakkoluuloisen ja nyrpeästi teknologiaan suhtautuvan vastarannan kiisken lopulta valittaa: näin on jatkunut pitkään, näin jatkuu, kunnes resurssit tulevat vastaan. ”Mitä sopulit tekee? Ne juoksee mereen”, sanailee Paperi T Ruger Hauerin kappaleessa Täällä (2010). Siksi esitettäköön nyt vain rukouksenkaltainen pyyntö itselle ja muille: kysy itseltäsi, tarvitsenko minä todella vielä tätäkin laitetta.

Nimenomaan tätä tarkoitan bisnespuhunnan johdannaisilla. Kun myydään ihanteita ja ideoita, sanalla sanoen tuotteen lisäarvoa, on aina myös kyse joko itse materiaaleista tai inhimillisistä varannoista. Ostetun vapauden mukana saa aina auton, lenkkarit, lumikolan – mutta mitä sitten, kun talo täyttyy tavarasta ja vapauskin tuntuu vain sanalta? Omassa piirissään voi tietysti kuulostaa hyvältä kaupata ihmisille vapaudentunnetta tai henkistä kasvua, mutta bisnespuhunnassa tämä tarkoittaa myös konkreettisen tavaran kauppaamista siinä ohessa. Vastaavia muutoksia tapahtuu myös kuluttajassa itsessään: hän voi joutua idean valtaan siinä määrin, että muuttuu sopuliksi itsekin, tai hän saattaa kohdata bisnespuhunnan vaikutukset eri tavoin: konsultin palkkaaminen firmaan voi hyvin tarkoittaa yt-neuvotteluja lähitulevaisuudessa, puhui tämä sitten posket punaisena yhteisestä tarinasta tai mistä hyvänsä, konsulttien yhteinen hyvä kun usein tarkoittaa yhteisön koossapitämistä järjestämällä se uudelleen tiputtamalla pari ihmistä penkiltä ja siirtämällä tuotanto – ja sitä kannatteleva imaginaarinen tulosyhteisö – muualle.

Samasta on laillaan kyse karppauksessa, johon palaan tuota pikaa: jos kaupataan pelkkää terveyttä, unohdetaan ruokavalion vaikutukset muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon. Maitorahkan mussuttamisen alkusyy on siinä, että joku lehmä jossain on saanut nyrkin perseeseensä – lehtipihvistä nyt en viitsi edes puhua (sivuhuomiona: tätä lukiessasi on useampikin lehmä istunut oppitunnin fistingistä, vaikka voitaisiin puhua selkokielellä myös toistuvasta raiskaamisesta, perheen toistuvasta rikkomisesta, synnytyskoneeksi alistamisesta ja vihdoin toki myös tappamisesta). Pelkkä idean tai ihanteen eettisyys ei siis tee kaupanteosta itsestään eettistä. Laajat yhteydet ja vaikutukset ja niistä vastuun kantaminen tekevät.

Koska selvästikin jokin möykky tästä kaikesta kupeelle muodostunut, yritän tällä kirjoituksella saada sitä hieman ymmärrettävämmäksi, ehkä jopa pienenemään. Sitä on siis viikkotolkulla sulateltu, haudottu ja kämmenöity, mutta edelleen ja vieläkin se vain hiertää ja kaihertaa. Saattaa toki olla, että möykky muodostuu tietämättömyyden aiheuttamasta negatiivisesta energiasta, joten siltäkin varalta yritän muuntaa asiaa, ajateltua tällä kirjoituksella toiseen suuntaan. Siksi teksti pyrkii yksinkertaisesti vastaamaan laillaan miksi?-kysymykseen. Vastaus ei luonnollisestikaan ole objektiivinen eikä edes haltuun ottava, vaan ainoastaan yritys ymmärtää, yritys tuntea empatiaa, koetus ja koettelemus kohdata kaikki ne ihmiset jotka ovat minua ennen vaikuttuneet paitsi Optimal Performancen palveluista myös self-helpiin kallellaan olevasta bisnespuhunnasta. Kuka tietää, ehkä tämän myötä lasken aseeni myös Jari Sarasvuon edessä. Mitä vihattavaa hänessä muka on?

Luultavasti erityisen hiertävää omalla kohdallani on ollut se tapa, jolla Jobsin ja Sarasvuon kaltaiset ikonit näyttävät tehneen voitavansa viedäkseen tuotteen lisäarvon mahdollisimman lähelle ihmistä itseään. Emme osta Applea, koska tarvitsemme sitä – ostamme, koska se antaa meille jotain, kytkee meidät yhteisöön, tekee meistä parempia ihmisiä. Samoin on laita Sarasvuon ja myös Optimal Performancen kohdalla: emme osta heiltä yksin neuvoja, ostamme kokonaisen elämäntavan muutoksen, tien muutokseen. Eikä sovi unohtaa nokkelien, mutta kortistoon valmistuvien humanististen tieteiden opiskelijoita, joista osa aikanaan hoksaa perustaa ”filosofia palveluja” tarjoavia yrityksiä. Laillaan hekin ovat samaa joukkoa. Sarasvuokin lainaa käsitteitään toistuvasti eri hengellisistä tai uskonnollisista perinteistä ja sekularisoi ne korostamalla jokaisen kohdalla erikseen, ettei kyse ole käsitteen (esim. armo, katumus, ego, metanoia) uskonnollisesta ulottuvuudesta.

Uhkakuvat välineellisestä järjestä, joka tunkeutuu ihmisen henkilökohtaiselle alueelle, tunteiden, kokemusten, esteettisten elämysten vyöhykkeille, tuntuvat bisnespuhunnan myötä entistä todellisemmilta. ”Löydä voimavaroja itsestäsi” -tyyppinen ohje kytkeytyy välittömästi puhunnoksessa tuloksen tekemiseen, työssä pärjäämiseen, menestymiseen, hyötyyn ja kilpailuun, onhan viime kädessä kyse bisneksestä, vaikka Sarasvuo korostaisikin sitä talouden ja elämän erottamattomuutta (tuntevia, kokevia ihmisiä ne ovat yritysjohtajatkin). Edelleen sama hengellisen kokemisen alistaminen taloudelle pätee siinä 2000-luvun uskonnollissävytteisessä messiasuskossa, joka heikentää uskonnollisten merkitysten autonomiaa ja joka on liitetty viime aikoina eritoten Jobsiin. Žižekiä mukaillen Jobsin kuolema onkin eräänlainen post-ideologinen spektaakkeli, näennäisen epäpoliittinen sekulaarin Kristuksen palvontameno joka sai viimeistään messiaan kuollessa aikaan Apple-brändin iskostumisen ihmisten mieliin ja joka toimi siten puhtaan ideologisena lausumana. Ketä enää edes kiinnostaa joku Windows? Tie on auki Apple-tuoteperheen rajattomille mahdollisuuksille. Huomiotalous, aihe josta Sarasvuo on kirjoittanut kokonaisen kirjan, vain tukee tätä: sanomalla provosoivasti, kertomalla oikean yhdistävän ja kiinnostavan kertomuksen ihmisten huomio kuin automaattisesti kääntyy kertojan puoleen. Tie on auki. Jopa loanheitto lisää liikevaihtoa. Joku minua paranoidimpi saattaisikin tässä kohtaa arvailla Applen olleen osaltaan tietoisesti luomassa Jobsin kuolemaan liittyvää hypeä. Ehkä oma kuolema oli teknologiagurun viimeinen palvelus yritykselleen.

Toisaalta möykyn taputtelun ja kierittämisen auki voisi myös yksinkertaisesti aloittaa purkamalla Jaakkolan sitaattia auki. Retorisena kuviointina sen jälkimmäinen osa (”Koomista kritiikistä...”) on eräänlainen virpisalmismi: tietoinen provokaatio, johon kukin meistä aika ajoin on langeta ja jolla on kuitenkin hyvin vähän todellisuuspohjaa. Siten Sarasvuon kriitikot saadaan hämmentävän henkilökohtaiseen valoon: he ovat elämässään epäonnistuneita, himaslaisen tragediamoodin ikuisessa luupissa, eivätkä pääse pois – mutta säälin sijasta me voimme, me saamme läiskiä heitä vähän lisää, sanoa kerrankin suorat sanat. Selvää tietysti on, että tämänlaatuinen provokaatio kääntyy valehteluksi: eivät kaikki Sarasvuon kriitikot elä tylsässä parisuhteessa tai vihaa työtään. Itseni, kurjan ja katalan bloggaajan, voisin nostaa tietysti eläväksi esimerkiksi: en koe eläväni syöksykierteessä, elän rakastavassa suhteessa, ”työni” koen ehdottoman tärkeäksi enkä vihaa sitä. Silti – tai ehkä juuri siksi – olen kritisoinut Sarasvuon kirjoitusten sisältöä ja ”sanomaa” oikeastaan siitä lähtien, kun liikemies tietokirjailijaksi alkoi. Siinä tuntuu olevan niin paljon vialla. Tai paremminkin – kuten ystäväni sanoi – sanat ovat kohdallaan, mutta fiilis ei.

Jos taas uskomme Jaakkolan tiivistystä Sarasvuon sanomasta – “Mitä jos ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja lakkaisit valittamasta?” – Sarasvuo on ehdottoman oikeassa. Me vellomme negatiivisissa tunteissa – valittamisessa, inhossa, häpeässä, kaunassa, kateudessa, surussa – ja me rakastamme sitä. Mutta yllättävää kyllä, niin rakastaa Sarasvuokin, Jaakkola(t), Himanen… Ja miksi? Negatiiviset tunteet ovat käyttövaraa, lupausten syttöä, jotain josta ponnistella pois. Positiivinen puhunnos taasen on usein opittua ja sisäistettyä reaktiivisuutta, jonka keskeinen tehtävä on pidätellä ihmistä kohtaamasta itseään tai reaalisia todellisuuden ristiriitoja. Ja onhan meidän myönnettävä käsi sydämellä, ettei esimerkiksi Marco Bjurströmin takavuosien pusipusinaminamibumtsibumia voi missään kohtaa edes verrata sarasvuolaisittain vaatetettuun itsevihapuheeseen. Niin tärkeää kuin positiivisuus pessimismin sijaan onkin, ensimmäisen kohdalla voi selvästi nähdä sen tulevan sydämestä, kun jälkimmäisessä on jatkuva kyräilyn, laskevan järjen maku.

Erotuksena meistä jotka emme saa itseämme niskasta kiinni, sarasvuolaiset ovat siis kaiketi vain tarpeeksi fiksuja peittääkseen jälkensä. Päämessias Sarasvuo on ollut tässä erityisen taitava, aivan kuin hän puhuisi toista ja tarkoittaisi toista, pyrkisi jatkuvasti lipeämään ymmärtäjiltään ja kriitikoiltaan. Hän tosin on tullut tunnetuksi tietoisen provosoivilla puheillaan ja raa’an oloisella opillaan; sananparrella josta tihkuu inho häviäjiä ja heikkoja kohtaan – vaikka tämäkään ei itse asiassa ole täysin totta, sillä esimerkiksi Huomiotalouden ensimmäisillä sivuilla Sarasvuo korostaa palvelevansa ihmisiä ja haluavansa auttaa myös yhteiskunnan heikoimpia. Jaa miten? Kertomustaloudella, myymällä ideoita ja ihanteita, saattamalla rahoittajien omistamat yritykset kasvun tielle, pois diabolisesta taloudesta… Tavallaan Sarasvuo jakaakin tässä kokoomuslaisen argumentin hyvinvoinnin jakaantumisesta, valumisesta alaspäin – tuloerot eivät haittaa, koska kaikki lopulta hyötyvät. Lopulta.

On siis tavallaan täysin lukijan vastuulla, miten hän sarasvuonsa lukee. Sarasvuo prosovoi, räiskii, mutta sanoo räiskimistensä olevan lopulta lähempänä totta kuin epätotta. Jaakkolan kiteytys ei kuitenkaan ole minusta totta sekään: Sarasvuo ei vaadi meitä kaikkia ottamaan itseämme niskasta kiinni; enemminkin hän korostaa ”hengen tasolla” tapahtuvaa uhrautumista kollektiivisen puolesta, osallisuutta luoda ja toteuttaa yhteisiä kertomuksia, subjektiviteetteja, jotain mihin yhdessä uskoa ja jota viedä eteenpäin. Tässä Sarasvuo ei siis oikeastaan puhuttele ”meitä”, vaan vain tiettyjä ihmisiä, niitä jotka tahtovat palvella yhteisöä; niitä jotka ovat jonkinlaisessa asemassa yhteisöä palvellakseen.

Kun personal trainerit ja ravitsemusterapeutit ovat operoineet vuosikausia käskyn ja kurin sävyttämällä retoriikalla – pelot ja heikkoudet ovat asioita, joita he näyttävät kaikkein eniten kammoksuvan – voidaan sanoa tilanteen olevan nyt muuttumassa. Alan uudempi sisäinen innovaatio on nimittäin selvästi sen eräänlainen postfordistuminen, jossa kurin ja käskytyksen on alkanut korvata yhä enemmän lempeys, sisäistetty kontrolli, itsensä kuunteleminen – toisin sanoen inhimillisten tunteiden ja kokemusten huomiointi tietyn tarkoitusperän saavuttamisessa. Ja nimenomaan tähän saumaan ovat iskeneet niin Optimal Performance kuin karppausguru Antti Heikkiläkin.

Mikä nyt on esimerkiksi Antti Heikkilän puheiden pääasiallinen sisältö? Oikea ruokavalio parantaa elämänlaatua. Entä mikä on tämä oikea? Suosi voita, lihaa, marjoja ja hedelmiä – vältä hiilihydraatteja. Erityisen merkittävää Heikkilän opissa on silti sen (toivottavasti tietoinen) populismi. Kohtuus on pidettävä kaikessa paitsi lihassa – sillä lihaa me rakastamme! Eikö tällainen nimenomaan vetoa ihmiseen, joka on tottunut siihen mitä on, mitä syö, miten liikkuu? Kun nykyisin erilaiset hassunhauskat yhdistykset ja auktoriteetit kannustavat ihmisiä yhtäältä ”terveelliseen” ruokavalioon, toisaalta eettisempiin valintoihin, Heikkilä vetoaa vain ensimmäiseen: oikeasti terveellistä onkin se, mitä pidetään epäterveellisenä (esim. Diabetes-liitto on pitänyt Heikkilän suosituksia hengenvaarallisena eikä runsaan eläinrasvojen käyttö tunnetusti ainakaan vähennä verisuonisairauksien riskiä) – ja koska me olemme tottuneet epäterveelliseen – rakastamme sitä! – ei meidän tarvitse kuunnella askeettisia ja kurjistavia pakottamispuheita, mehän jo lähtökohtaisesti syömme terveellisesti. Sitä vastoin etiikka – se vähä mitä keskivertoeinesihminen katsoo ruokaansa liittyvän – tyrehtyy näiden sanojen myötä koskemaan vain ja ainoastaan henkilökohtaista hyvinvointia, ”hyvää oloa”. Karppaus onkin – toistetaan vielä kerran – silmien sulkemista siltä tosiasialta, että sekaruokavalio rasittaa ympäristöä monin kerroin kasvisruokavaliota enemmän ja siltä, että tällä on välittömiä vaikutuksia ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin. Tavallaan karppaus onkin siis eräänlaista käänteisveganismia: lihan ylistystä ja massamurhaorgiaa, tanssimista silvottujen ja raiskattujen eläimien ja nääntyneiden ihmisten ruumiilla, silkkaa saatanallisuutta ja kaikkea muuta kuin vilpitöntä halua auttaa toisia ja huolehtia heistä (tuntuisikin lukemani perusteella varsin loogiselta odottaa itsensä Sarasvuon pian ilmestyvän televisioihimme ja tuomitsevan tämän omahyväisen ruumiinpalvontamenon). Jos vegaanisuutta nyt ei voidakaan korottaa taivaspaikan asemaan – kuten sitä ei voida – ei karppauksessa edes yritetä pyrkiä vahingon minimointiin, vaan sen maksimaaliseen toteuttamiseen.

Siksi karppaus on tuhon uskonto. Siksi sitä juhlitaan. Se sopii niin hyvin kuolemaa palvovan ihmispolon pirtaan. Täsmennettäköön kuitenkin vielä, että tässä yhteydessä karppauksella viitataan tietoisesti ja sarasvuolaisittain provosoiden niihin karppauksen muotoihin, joissa eläinproteiinin painottaminen ruokavaliossa on korostunut: karpata voi toki myös korvaamalla eläinproteiinia kasviperäisellä proteiinilla – mutta kuka sellaista muistaa, lihaa on saatava, saatana! Joten saamanne pitää. Mutta ennen sitä: miksi tanssi yli hautojen tuntuu niin hyvältä, mikä siinä liikuttaa meitä? Milloin hyvästä olosta tuli sellainen taikasana, että elämältä katosi moraalinen pohja? Vastakkaisena tälle Sarasvuo – uskomatonta kyllä – korostaa juurikin eettistä elämää, ei enempää, ei vähempää. Ehkä siksi ihmisten pitäisi nimenomaan kuunnella Sarasvuota. Ehkä hän on oikeassa.

Mutta rinnakkaisina, osin yhteen suuntaan menevinä puhuntoina Heikkilän, Sarasvuon, Jaakkolan ja kumppaneiden sanoja ei voi laskea saman katon alle sanomalla, että ne kaikki palvovat kuolemaa, tuhoa, epäpyhää bisnestä ja itseään Saatanaa. On muutakin. Esimerkiksi Henkka Hyppönen, takavuosien radiojuontaja ja talkshow-isäntä, nykyinen yritysvalmentaja Trainer’s Housessa, on ollut viime aikoina esillä mediassa mm. lobbaamalla meditaation merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Vastaavasti hieman vaatimattomampi persoona alalla, nimittäin Joni Jaakkola, kirjoittaa merkintätolkulla blogissaan ”hyvismistä”, joka sisältyy laajempaan ns. JEE-oppaaseen (Jonin Elämässä Eteenpäin –opas 1.0). Sarasvuon opetukset tihkuvat niin ikään sitä itseään: bisnesälyn, hyvän elämän ja menestymisen taustalla on sisäisten voimavarojen oivaltava ja tehokas hyödyntäminen.

Eikö vain tällainen ole ihailtavaa? Juuri oikeilla jäljillähän he vaikuttavat olevan – ja ovatkin. Mutta jokin kuviossa ei vain täsmää; jokin siinä epäilyttää, herättää närää, vastustusta, känkkäränkkää, pahaa verta. Kun Eckhart Tolle – jota monet puhujista silloin tällöin siteeraavat – tai Chögyam Trungpa korostavat samoja tai samansuuntaisia asioita, meissä ei nouse yhtäläistä vastustusta; me uskomme, me jopa tiedämme heidän olevan oikeassa. Eikä tämä tarkoita, että Sarasvuo ja kumppanit olisivat väärässä: he eivät ole. He vain käyttävät opetuksiaan tietyin päämäärin.

Keskeisin ero Tollen ja Sarasvuon välillä nimittäin on, että jälkimmäisen puheen pontimina on jatkuvasti bisnesäly – ja osaaminen. Ei Tolle, Trungpasta puhumattakaan, nyt mikään ehta hyväntekijä ole, mutta lopulta ihmisen tausta, kasvualusta, saattaa ratkaista asian. Uskommeko ennemmin jesuiittaveljeä (Anthony de Mello) vai konsulttia? Toistan, ettei yritysmaailma eroa itsessään muusta elämästä kuten ei tee luostarielämäkään, mutta kyse onkin arvopohjasta, jolla kumajaa se, mitä varten hyvää elämää tavoitellaan. Kun Sarasvuo puhuu hengen kehästä ja ihmisen korkeammasta tasosta, kuten laillaan puhuvat myös de Mello, Tolle, Trungpa jne., hän ei erotuksena jälkimmäisistä omista elämää ei-elämän, tyhjyyden, elämän antajan, transsendentin, syyn palvelukseen, vaan ensisijaisesti päämäärän, ilmaisun, elämän itsensä palvelukseen. Silloin puhe tavallaan materiaalistuu, asettuu painottamaan ihmisten materiaalista hyvinvointia, korkeaa elintasoa ja taikasanaa nimeltä kasvu.

En tällä tarkoita, että liikkeenharjoittajien tulisi olla rukoilevia uskovaisia satanistien sijaan. Tosiasia kuitenkin on, ettei suuri osa yrityselämässä toimivista vaikuttajista ole varsinaisesti kumpaakaan. Harvassa luultavasti ovat Gordon Gekko -tyypin ahneet kapitalistiperkeleet tai vastaavasti laupiaat hyväntekijät, jotka tarpeen tulleen uskaltaisivat kieltäytyä epäeettisistä kaupoista, näin luulen. Vaikka tiedämme tutkimusten perusteella arvojen kovenevan ansioiden kasvaessa, lähtökohtana emme kuitenkaan saisi pitää ajatusta, että kaikki liikkeenharjoittajat ovat näistä kumpiakaan: ennemminkin lähtötasollaan yritysjohtajat ovat kuten mekin, ”tavallisia”, samojen mielenpinttymien ja halujen ohjaamia kuten mekin.

Tämä on syy, miksi tarvitsemme – miksi he tarvitsevat – Sarasvuon, Hyppösen, Jaakkoloiden jne. kaltaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka myyvät heille ideoita ja ihanteita. Vaikka myyvät nämä muutakin; he myyvät kielen, tietynlaisen. ”Se joka hallitsee keskusteluksi kohoavia käsitteitä, johtaa myös ihmisten kokemuksen ja käytöksen korkeammalle tasolle.”, kirjoittaa Sarasvuo (Huomiotalous. Diilin opetukset. 2005. s. 8.). Eikä vain kieltä, sillä samassa kaupassa tulee teknologia: ”Menestyvät teknologiat perustuvat parempaan tapaan tuottaa arvoa ja menetelmien nopeaan leviämiseen. Teknologian äiti on kieli. Yhteiset sanat johtavat yhteisiin sopimuksiin ja yhdessä toimimiseen. Jos sallimus ja strategia suovat, tulokset seuraavat” (emt., 8–9).

Johtajaan liittyvän retoriikan kanssa on oltava varovainen. En kiellä, etteikö joissain tilanteissa johtajalla olisi käyttöä – useimmin on, kun kyse on yhteisössä toimimisesta, päättämisestä, asioiden hoitamista, delegoinnista. Vastuuta ei oteta, ellei se kiinnosta ja houkuttele, ellei yhteisö tunne samaa venettä, ellei se halua vetää yhtä köyttä, saavuttaa tiettyä päämäärää. Mutta yksilön kohdalla on selvää, että joko saamme ja haluamme tulla toimeen itseksemme tai tarvitsemme ja haluamme ohjausta, jonkun joka kertoo miten meidän pitää toimia tietyssä tilanteessa. Tämä ei ole sokeaa tottelemista - on vain selvää, ettemme aina näe itsemme katvealueita, miten näyttäydymme ja käyttäydymme, miten toimimme ihmisten kesken. Muista päämääristä ei tarvitse tässä edes puhua.

”Uskon , että on olemassa viisautta, joka sanomattomalla tavalla ylittää oman rationalisoivan rimpuiluni. Tämä viisaus on universaalia ja antaa merkityksiä suunnattomalle sattumien joukolle. Elämä ja sen yksi osa-alue työ ovat systeemi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen Suuremman Viisauden ohjauksessa.” (emt., 13.)

Jos on systeemi, systeemillä on omat lakinsa. ”Lain ydin on hengellinen moraali, eettisyys: vain se on tavoiteltavaa, mikä on hyvää, kaunista ja totta” (emt., 12). Mutta tällainen on vain sananhelinää – kuka nyt pahaa, rumaa ja epätotta tavoittelisi? Sarasvuo kuitenkin korostaa eettistä vakaumustaan sillä, että ”hengellisen elämän” tunnistaa epäitsekkyydestä – palvelusta saavat etua ensisijaiset muut kuin palvelija itse – ja sen tavoitteena on luoda ”runsauden anarkia”.

Paha meille muille vain, että juuri näin toimii myös pääoma, se jota Sarasvuo viime kädessä palvoo. Hänen mukaansa oikein- ja väärintekemisen tunnistaa yritystoiminnassa siitä, onko kassavirta kestävän kasvun tiellä vai ei. Raha nimittäin on vain ”mittari minkä tahansa työn tai tuotteen vaihtoarvolle”(s. 15). Aseet on siis esillä, ja luulen, että minun tuskin tarvitsee alkaa laajasti tässä käsitellä, mikä ajatuksessa on pielessä – totean vain, että kaikki inhimillinen työ ei vain yksinkertaisesti redusoidu sen vaihtoarvoon rahassa.

Sarasvuo summaa taloushistorian neljään vaiheeseen: keräilytalouteen, kasvatustalouteen, koneistustalouteen ja kertomustalouteen eli meidän aikaamme. Tästä poikii huomiotalouden määre: ”kertomusten talous palkitsee ne, jotka saavat työlleen ja tarkoitukselleen huomiota – ja vielä osaavat käyttää kohdalleen osunutta valokeilaa muiden hyväksi” (s. 20).

Vaikka Sarasvuo korostaakin, ettei hyvä sanottava on sanottava hyvin, höpöpuhettahan tämä on, loruntekoa, lämmittelyä. Jo ajat sitten on huomattu, että huomion, ”valokeilan hohteen” saa se, mikä kiihottaa ihmisten mielikuvitusta eniten. Hyvyys, kauneus tai totuus ei ihmisiä kiinnosta, vaan se, mikä ruokkii heitä, mikä vahvistaa heidän rakkauttaan negatiivisiin tunteisiin ja reaktiivisuuteen.

Tästä huolimatta Sarasvuo puhuu tärkeästä asiasta:

”Huomiotalous ei ole huomion hajottamista. Se on huomion voimistamista keskittämällä huomio harvempiin kohteisiin. Jos huomiomme jakautuu yhä useampiin kohteisiin ja keskenään kilpaileviin vaihtoehtoihin, me alamme kärsiä psyykkisestä entropiasta. Kun huomiomme alkaa keskittyä yhä tiukemmin harvoihin kohteisiin, se mihin keskitymme, saa energiaa. Se mikä saa energiaa, alkaa kasvaa ja kehittyä.” (emt. 26–28.)

Totuudellinen kappale kuitenkin päätetään väärin: ”Syntyy tilaa luovuudelle, toiminnalle ja tuloksille markkinoilla” (emt. 28). Yhteydestään – huomiotaloudesta ja yritysjohtamisesta – irrotettuna tämä on aivan totta, mutta myös puutteellinen. Psyykkinen entropia on se lähtötilanne, jossa elämme. Se hajottaa meitä niin kuin se hajottaa työyhteisöjä ja yhteisön päämääriä. Se lamaannuttaa meitä. Keskeinen syy tälle on juuri huomiotalous: meiltä kerjätään huomiota, meihin vedotaan jatkuvasti eri tavoin, meitä pommitetaan. Tiedämme tämän. Siksi painopiste ei ole vain hyvässä tarinassa – hyvät tarinat harvoin selviävät – vaan markkinoitavan tarinan levittämisessä. Siltä me tarvitsemme suojaa.

Ja me tarvitsemme ohjaajia, oppaita, oikeita ihmisiä jotka auttavat meitä selvittämään itsellemme, mikä on olennaista ja mikä ei, miten työskennellä itsensä kanssa niin, että voi oikeasti keskittää huomiotaan yhteen asiaan kerrallaan, olla joutumatta psyykkisen entropian valtaan. Siksihän elämänohjeilla ja self-help-oppailla – hengellisistä traditioista puhumattakaan – on vielä jonkin verran kysyntää.

”Syntyy tilaa luovuudelle.” Luovuuspuheesta ei ole ollut viime vuosina ainakaan puutetta. Otaniemi kuuluu kuhisevan ”pikkukapitalisteja, joita ei edes paheksuta”, kuten Stubb ehkä kuukausi takaperin medioissa sanaili. Viimeksi männä viikolla järjestettiin Helsingissä Tedx-tapahtuma, jossa ”maailman johtavat ajattelijat jakoivat niitä asioita, joihin ovat intohimoisesti paneutuneet”, asioita jotka kaiketi liittyivät jotenkin teknologiaan, designiin ja luovuuteen. En vain tiedä, miksi.

Mitä enemmän tätä puhunnosta seuraan, sitä vähemmän siinä tuntuu olevan luovuutta. Itsestään epävarmat ihmiset pölöttävät ja toistelevat sanaa ”luovuus” ymmärtämättä, mitä tehdä sillä. Mutta kyllä, luovuus on arvo. On tärkeää ihmiselle, että hän saa luoda, että hän luovii, eikä vain ”ravaa tuvan ja tunkion väliä” kuten Joni Jaakkola kirjoittaa JEE -oppaassaan.

Nyt kun radikaalivasemmistolaisuudesta poikinut Situationistinen internationaalikin on saatu osaksi (”luovan oikeiston”) luovuuspuhuntaa – näin tapahtui kuuleman mukaan Tedx-tapahtumassa – voidaan kai viimeistään kysyä, mitä luovuuden käsitteestä on tullut. Onhan laillaan ironista, että Guy Debord hajotti situationistisen liikkeen heti kun se alkoi muotoutua liikkeeksi ja tulla julkiseksi, erotti kaikki sen jäsenet ja kielsi kaikkien myöhempien situationisteja sympatiseeraavan liikehdinnän olevan millään tavalla kytköksissä situationismiin. Elämyksen hetki, situaatio oli ja meni, se oli sen tarkoitus. Nyt kun tämä hetki on saatu pysähtymään, tulkinta situationismin aikeista on saatu pysäytettyä, voidaan tanssia sen haudalla ja ylistää Steve Jobsia tai mitä ikinä.

Luovuus on kuitenkin jotain, joka syntyy tietynlaisen toimimisen tai asennoitumisen vaikutuksesta, sen seurauksena, eikä niinkään niin, että kun tarpeeksi sanaa jollottaa, yhtäkkiä sitä kaikilla on. Ei. Sarasvuo on oikeassa kehottaessaan keskittymään olennaiseen, siihen minkä kokee tärkeäksi. Mutta flow-kokemusten – sitäkin bisneshännystelijät jaksavat toistella – etsimisen sijaan olennainen on liikkeessä, olennainen liikkuu, mutta sen mukaan saattaa päästä kääntymällä itsetarkkailun tielle.

Tiedän toki kokemuksesta, että yhteisöllisyys on voimaannuttavaa. Yhteiset puheenaiheet, jaettu innostus voimauttaa. Mutta tämä ei ole luovuuden lähteen ilmausta, vaan Sarasvuolle ja kavereille hyvin tyypillinen reaktiivisuuden ilmaus: pelkkä euforinen kytkeytyminen voimaantumisen tunteisiin on kiintymistä johonkin muuhun kuin siihen mikä on tunteiden ja kiintymysten tavoittamattomissa, itsensä tarkkailun kautta lähestyttävissä. ”Kollektiivinen” - sana johon Sarasvuo totuutta kytkee – ei varsinaisesti tavoita tätä, vaan päinvastoin, vie vain huomiota toisaalle.

Siksi julkinen ripittäytyminen, katumus ja medialle annetut anteeksipyynnöt eivät varsinaisesti pelasta ketään. Niitä tulee silti tehdä, totuudellisuus ja siihen pyrkiminen ovat tärkeitä asioita ja sellaisina Sarasvuokin niitä pitää. Tämä itsessään on selvästi askel parempaan, sillä en keksi, miksi ”anteeksianto erehtyväiselle lähimmäiselle” olisi milloinkaan varsinaisesti pahasta. Vaikka voidaanhan kyynisesti myös huomauttaa, ettei taaskaan pelkkä sanallinen toistelu auta – katumuksen on näyttävä myös käytännössä, nykyisessä ja tulevassa toiminnassa. Miten vakuuttavaa sekin olisi, että yritysjohtaja kertoisi olevansa pahoillaan irtisanomisista, mutta joutuvansa silti irtisanomaan? Se ei ole katumusta, vaan tietyn käytännön puitteisiin asettumista. Näitä on nähty.

Nämä käytännöt ovat kuitenkin hyvin usein niinkin pakottavia, että ne sanelevat kaiken (taloudellisen) toimimisen ehdot. Sarasvuo on ihailtavassa mielessä idealisti, sillä hän saarnaa juuri päinvastaisia asioita kuin mitä yrityselämässä tällä hetkellä on meneillään: liian helposti hänen mukaansa yrityksiä saneerataan, tuotantoa supistetaan, työvoimaa irtisanotaan, toimintaa keskitetään. Tämä trendi ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä. Vaikuttaakin siltä kuin samat yritysjohtajat jotka irtisanovat työntekijöitään, maksavat tuhansia euroja saadakseen kuulla Sarasvuon saarnoja saadakseen jonkinlaista lohtua, mielihyvää, käsityksen ideoista ja ihanteista, joiden mukaan voisi toimia – jos vain olisi mahdollisuus. Vaikka ei ole. Asiat jatkuvat entiseen malliin, ei yksi ihminen mitään voi.

En väitä tietäväni yrityselämästä siltikään mitään. Kaikki tämä on sivullisen jossittelua. Se, mitä kuitenkin tiedän, on ettei itseen kohdistuvan työskentelyn metodeja ja päämääriä voida välttämällä niputtaa samalla tavalla kuin Sarasvuo lajittelee konsulttikielellään ”henkisen tien kolme estettä huomiotaloudessa”, ”suhdetimantin” tai johtajuuden ”armon ja toivon välissä”. Suuri osa loppua kohden pahoin puuroutuvasta kirjasta koostuukin sinänsä epämääräisten kaavakuvien selittämisestä parhain päin. Sen Sarasvuo tietysti osaa – kielenkäytön lisäksi, siinähän hän on parhaimmillaan, puttepossumaisesti lyllertävän suostuttelun ja insinöörin logiikalla vyöryvän ja kasvoiltaan kovan sanelun välimaastossa. Sarasvuo puhuu saamarin vetoavasti, mutta elämä ei asetu kaavakuviin eikä ihminen kaksiosaiseksi. Aina on muutakin, aina jokin meissä pakenee, rynnistää kohti, juoksee siksakkia, istuu aloilleen, hengittää.

Kysyin aiemmin, kumpaa uskoa ennemmin, jesuiittaveljeä vai konsulttia? Konsultti voi tietää paljon sellaista bisneksestä ja sen lainalaisuuksista, mitä jesuiittaveli ei tiedä. Vastaavasti jesuiitta saattaa tietää enemmän ”hyvästä elämästä” tai ei-taloudesta kuin konsultti. Entä auttaisiko jos konsultti sanoisi suoraan, ettei tiedä, mutta arvelisi sen toimivan. Yrittäjiä se ei ainakaan vakuuttaisi, mutta meitä ei-yrittäjiä, bisneksen suhteen altavastaajiksi jääviä se saattaisi vakuuttaakin. Julkinen epäonnistuminen ja sen tunnustaminen – omalle epämukavuusaluelle meneminen, kuten puhunnos kuuluu – toisivat vain entisestään uskottavuutta. Hän on kokenut paljon, mennyt jopa kantapään kautta. Mutta narkkarikin tietää monia asioita elämästä, joten samall syyllä voisikin kysyä, ottaisitko häneltä elämänohjeita vastaan? Kumpaan luottaisit enemmän: narkkariin vai jesuiittaveljeen?

Monet puhujista nimittäin tunnustavat toistuvasti erehtyneensä joskus, epäonnistuneensa. Kaisa Jaakkola esimerkiksi kuvaa blogissaan pitkää tietään yrittäjäksi – tietä johon liittyi myös epäonnistumisia – ja päättää katsauksensa sanoihin ”Vielä on opittavaa, mutta sehän ei lopu koskaan. Yrittäjänä vain taivas on rajana. Ja ehkä juuri se yrittäjyydessä onkin kaikkein hauskinta.”

Opettajuudessa – tai ohjauksessa – on jotakuinkin ymmärrettävää, että myös opettava oppii työssään, hän ei tiedä kaikkea. Jos kuitenkin opettajalla on takana paljonkin kausia, jolloin hän on ollut fyysisesti tai henkisesti tolaltaan, rikki, epätasapainossa, miten oppilas voikaan haluata uskoa oman elämänsä heiveröiset asiat, tunne-elämän, psyykkisyyden, henkisen suorituskyvyn toisen alaisuuteen? Tämä on ollut möykkyni kerroksissa alusta alkaen. Toiset hengelliset traditiot valvovat tarkasti opettajiaan ja antavat valtuutuksen niille, joiden katsovat olevan kykeneviä opettamaan. Sekulaarissa self-helpissä tällaista traditiota ei ole. Aikoina, jolloin luonnonlääkintää ollaan ajamassa Euroopassa alas ja teoriassa kuka tahansa voi olla jooga- tai meditaatio-ohjaaja, on vähintäänkin oudoksuttavaa, kuinka saman logiikan vastaisesti, hyväksyvästi suhtaudutaan Antti Heikkilään tai Jari Sarasvuohon. Kuka heidät on valtuuttanut työhönsä elleivät he itse? Irrottautuminen perinteistä on synnyttänyt self-made manin, josta hän voi leipoa halutessaan ties minkä alan asiantuntijan. Kauhea älämölö valelääkäristä, vaikka valeopettajia, valekonsultteja, valeguruja kävelee kadulla vastaan harva se aamu.

Lopulta ihmiset saavat kuitenkin uskoa ketä tahtovat. Vaikka viikkoja sitten pidinkin bisnespuhujia hengettöminä opportunisteina, ihmiset saavat minun puolestani jatkossakin uskoa heitä, etenkin Jari Sarasvuota. Hänen teksteissään on paljon hyvää; sellaista joka huomiotalouden lainalaisuuksien mukaan kuitenkin tuppaa hukkua provosoinnin ja kritiikin alle. Hänen kertomuksessaan – jos jatkamme samoilla käsitteillä – on paljon hyvää, vaikka en lopusta pitäisikään, tai sisäistekijän luonnosta. Sekulaarisuutensa vuoksi siihen luottaminen on kuitenkin mahdotonta – en usko, että Jarin halu palvella yhteisöä olisi lopultakaan mitään muuta kuin halua saada kaikille yhteisön jäsenille, epäjäsenille ja ei-jäsenille yhtälaiset oikeudet, yhtäläinen materiaalinen hyvinvointi ja yhtäläinen, yksi elämä Herr.. kapitalistisessa taloudessa. Lasken kuitenkin aseeni, Jari, lasken ne nyt. Suuri osa meistä haluaa täsmälleen samaa kuin sinä, sinä vain ”laulat laulusi paremmin”.

Virta #8 ladattavissa

2011-10-14T08:26:00.013+03:00

Kouluikään ehtineeltä Virta-lehdeltä on tullut jo toinen numero saman vuoden sisään. Lehti on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta http://www.virtalehti.com/. Ennakkotilauksia tuloillaan olevasta paperiversiosta sitä vastoin voi kysellä osoitteesta info@virtalehti.com. Ja ihmetellä, jotain tuttuakin lehdessä on...

No, kuuleman mukaan myös aiempia numeroita on runsain mitoin saatavilla. Lehden hinta on kappaleelta 2 euroa (+toimituskulut).

Eikä Virran toiminta näytä jäävän vielä tähänkään! On myös Facebook-sivu, jossa kaiketi ilmoitellaan tulevasta vastaisuudessa enemmänkin, jottei meidän sukulaispoikien ja kumminkaimojen tarvitse.

Tajuton ajopuu II

2011-10-04T09:27:00.003+03:00

Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.

Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.

Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.

Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.

Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.

Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?

Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.

Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.

Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.

Tajuton ajopuu

2011-10-03T18:11:00.003+03:00

En ole hetkeen seurannut tarkasti meneillään olevia kirjallisuuskeskusteluja, jotka yhä räikeämmin tuntuvat painottuvan loanheittoon ja olutkutsuihin, joita leikkimielinkin illuminaatit toisilleen heittelevät. Luutii-blogissa, johon tässä etenkin viittaan, käydään onneksi edelleen hyviä keskusteluja, vaikkakin siemeniä ja ituja on etsiskeltävä yhä sakeamman sakkeen seasta. Jo ennen blogin käynnistämistä olin suurella mielenkiinnolla paneutunut kirjoittajien aiempiin blogeihin ja ilokseni olen saanut huomata, että juuri yhteisöblogin perustaminen on vienyt jokaisen kirjoittajan aihiot ja mielteet jotensakin kuin uudelle tasolle. Luutii selvästi kerää ihmisiä yhteen, ja etenkin siten, että se synnyttää puhetta, taputuksia, myöntymisiä, harkkoja ja joskus vähän kahinoitakin.

Tommi Melenderiä on eri yhteyksissä viime aikoina toruttu siitä, että tämä julisti nettikeskustelut tyhjiksi ja ponnettomiksi – tai ainakin sen, ettei hän jaksa eikä halua ottaa niihin osaa. Jonimatti Joutsijärvi totesi niin ikään jokin aika sitten blogissaan jotain vähän samansuuntaista:

”Haluaisin kirjoittaa analyysin siitä, ovatko pitkälliset runouskeskustelut Luutii-blogissa (lähinnä Aksun ja Maarian kulmilla - muut Luutiin blogit ovat keskimäärin vähäkommenttisia) menettäneet tolkkunsa ja mielenkiintonsa. Mutta analyysi olisi tähän hetkeen vähän liian raskas homma. Niinpä tyydyn vain toteamaan tämän epäilykseni ääneen. (Esimerkki kitkaenergian tuottamisesta – mutta mihin sen hyödynnän/hyödynnämme.)”

Ääneen lausuttu epäilys ei tietenkään tarkoita, että Luutii – tai ylipäätään mikään verkon keskustelufoorumi – olisi täynnä tajuttomia olentoja ilmaisemassa reaktiviisia tunnekuohujaan. Epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.

Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan moittia tai taputella ketään. Totean vain epäilyksen ääneen: minulla on tunne, että minun on harjoiteltava kirjoittamaan, ilmaisemaan itseäni ja toimimaan siten, että voisin kirjoittaa, ilmaista itseäni ja toimia edes hitusen tietoisemmin. Suuri osa harjoittelusta valuu kuitenkin typösen tyhjiin: osa julkisesti heitetystäkin tekstistä on tajuttoman käsialaa, unissakävelijän yöllistä muminaa. Epäilys koskee sitä, että olen melko varma siitä, etten ole yksin tajuttomuuksineni.

Muista en tietenkään varmasti tiedä, enkä voi muita millään lailla opastaakin – huolimatta siitä, että joku saattanee lukea tästäkin kirjoituksesta opastamisen sävyjä. Asiat, joiden kanssa mieleni askaroi päivät pitkät, ovat kuitenkin asioita, joita myöten painelen kuin ajopuu. Totta puhuen: minulla on hetkiä, usein, jolloin jokin osa minusta epäilee kaikkia tekemisiäni, kaikkia valintoja ja päämääriä joihin olen sitoutunut (haluista ja mieliteoista puhumattakaan)– olkootkin, että osa valinnoista ja päämääristä näyttäisivätkin toisen silmin kiinteiltä ja suhtautumiseni intohimoiselta, kirkkaalta. Näinä hetkinä olen ymmärtävinäni ajopuumaisuuteni.

Epäilys syntyy myös siitä, että minussa on kaikki mahdollisuudet reaktiivisuuteen, ahneuden, vihan, katkeruuden, himon ja negatiivisuuden synteihin. Ja syntejä ne ovat siinä mielessä kuin ymmärrän minussa olevan nämä mahdollisuudet. Reaktiivisuus on eräs näiden paheiden loogisista väylistä: kun saan negatiiviseen ärsykkeen, samastun siihen ja reaktiivisuuden väylää myöten ilmaisen negatiivisen ärsykkeen jatkeisesti, jatkamalla sitä, kääntämällä sen suuntaa muuttamatta sitä.

Reaktiivisuus on kuitenkin mielentilojen ketju, joka mukautuu ja uusiutuu mukautumisessaan. Se myös – siltä näyttää – mukautuu ja uusintuu, kiitos ihmisen itsensä myös hänen (ja muiden ihmisten) luomien olosuhteiden ansiosta. Paljon puhutaankin tänään esimerkiksi verkkokäyttäytymisen yleisestä negatiivisuudesta. Sosiaalisten medioiden ja sanomalehtien lukeminen tuntuu olevan omiaan pitämään yllä ihmisolennon ajopuumaisuutta reaktiivisuuksia pitkin. Portaalit, syötteet ja tiedon raju vyöry istuvan lukijan silmien kautta hänen ruumiiseensa ja ajattelu- ja tunnekeskuksiin eivät ainakaan katkaise – shokeraa, sysää jengoiltaan – ihmistä siinä mielessä, että hän äkkäisi miten etenee, missä ja miten on. Reaktiivisuus uusintuu, koska rakastamme ja haluamme sen uusintuvan. Tai jokin osa meistä rakastaa ja haluaa sen uusintuvan.

Tämä kirjoitus onkin tarkoitettu Luutii-blogissa käytävien keskustelujen synnyttäneen reaktiivisuuden muuntamiseksi. Se on luettava harjoituksena. Tai toisin sanoen: se on tarkoitettu siinä mielessä kuin tämänhetkinen kirjoittaja ylipäätään mitään voi tämänhetkisessä asennossaan ja olossaan tarkoittaa. En tiedä, viekö se kirjoittajaa tai lukijaa tai ketään muutakaan – jotakuta kolmatta osapuolta – millään lailla mihinkään, mutta luulen, että se on nauruun verrattavaa myrkynpoistoa elimistöstä ja aktiota seuraavan eleen suuntaamista vaivalloisesti toisella tavalla, ehkä toiseen suuntaan. Kirjonnan taiji.

Kun tämä kirjoitus kirjoittuu tai tulee kirjoitetuksi, se olento joka painelee näppäimistön näppäimiä ajattelee lukijaa. Kuka lukee, miten ja mitä hän ajattelee? Kukaties hän katsoo, että kirjoitus on olennaisella tavalla, ainakin ulkoisin tuntomerkein reaktio ilmiöön, joka on kirjoittajaa jostain syystä puhutellut. Kuten se onkin. Ainakin ulkoisin tuntomerkein. Mutta se, mikä näyttää katselijasta varmalta ja päämäärätietoiselta, voi olla sisäisenä kokemuksena epävarmaa, toikkarointia, kukaties sokeaa käyntiäkin, kömpimistä. Sisäisen ja ulkoisen – tai paremminkin: ulkonaisen ja koetun – välinen suhde ylittyy kuitenkin kolmannessa, jossa toiminta voidaan nähdä erilaisesta asemasta käsin. Kukaties siitä näkökulmasta se, kirjoittunut, ei ole ajopuun liikettä vaan poikkiteloin olentaa. Minä, joka kirjoitan sitä nyt, en sitä kuitenkaan tiedä.

Tiedostamattoman kumu

2011-09-16T10:46:00.002+03:00

Perussuomalaisista on muodostunut kollektiivinen tiedostamaton. Vaalivoittonsa jälkeen puolueen eri edustajilta on ”lipsahdellut” epäkorrekteja, rasistisia ja epädemokraattisia (tai sellaisiksi katsottuja) lausuntoja. Teuvo Hakkarainen aloitti kansanedustajauransa komeasti puhumalla neekeriukoista. Jussi Niinistö uhkasi poistaa varmistimen aseestaan kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Puhumattakaan sitten Mestari Jussi Halla-ahosta: viimeksi Halla-aho – kuten kaikki lukijat varmasti tietävät – mainitsi julkisessa Facebook-statuspäivityksessään seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Liberaalissa Suomessa on tietenkin väärin sanoa näin. Yksinkertaisesti: väärin. Siksi, kun Jussi Halla-aho avaa suunsa, alkaa välittömästi vastarannalla napina, kauhistelu, kiljunta ja huudahtelu. Ehkä syystäkin. Tämä on useimmiten vain reaktiivista, opittua elehdintää, jolla ilmaistaan, ettei Jussi Halla-ahoa – puhumattakaan Jussi Niinistöstä tai Teuvo Hakkaraisesta – tarvitse ottaa tosissaan.

Se, mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri kuitenkin tuntuu vaativan, on että Jussi Halla-ahon puheet nimenomaan otetaan vakavasti. En tarkoita, että olisi tehtävä, kuten Halla-aho ehdottaa kieli poskessa, vaan saatettava asia keskustelun alle. Napinan sijaan on vakavoiduttava – vitsit on jo kerrottu.

Suurin vaikeuttava elementti tässä on kuitenkin Jussi Halla-aho itse. Kun sammakko pullahtaa suusta, alkaa tavanomaiseksi muodostunut selittely: väärä tyylilaji, vahingossa, asiayhteydestä irrotetut lauseet. Surullisinta Halla-ahossa onkin hänen jatkuva tarpeensa väistää ja olla seisomatta sanojensa takana, ei se, mitä hän sanoo. Nykyisen demokratian ja parlamentarismin perustuksia pitääkin pohtia, ovatko ne toimivia tai ikuisia.

Kun Halla-aho sanoo, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Kun Halla-aho sanoo, että hän vitsaili, hän tarkoittaa, että lause oikeasti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä se sanoo. Me taas muodostamme lauseesta oman käsityksemme, joka perustuu mm. ennakkoluuloihimme ja kompetenssiimme. Halla-aho ei tässä millään muotoa eroa Ronald Reaganista, joka aikanaan eräässä tiedotustilaisuudessa ennen puhetta tapahtuneen mikrofonitestauksen yhteydessä tuli sanoneeksi "painavansa muutaman minuutin päästä punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa".

Tarvitaanko sitten Kreikkaan sotilasjuntta? Kun Suomessa järjestetään harva se viikko mielenosoituksia, useimmiten paikalle eksyy, ohi kävelee ihminen, joka huutaa jotain hapanta verojenmaksamisesta ja hipeistä. Lordi kerää yhteen enemmän ihmisiä kuin minkä tahansa sinänsä ihan kannatettavan aiheen tiimoilta järjestetty mielenosoitus. On tietysti liioiteltua rinnastaa nämä kaksi ilmiötä, mutta juuri tässä mielessä Halla-aho ja Perussuomalaiset todella ovat kollektiivisen tiedostamattoman ääniä, sen kumua. Auktoriteetti joka laittaisi kurittomat ja mieltään osoittavat kansalaiset kuriin (ja mieluusti takaisin maksamaan veroja) on vain vaihtunut mellakkapoliisista armeijaan, poliisista sotilasjunttaan.

En jaksa uskoa, etteikö Halla-ahokin tietäisi Kreikan menneisyydestä Everstin valtakautta, vuosia 1967–1974, jolloin maassa todella hallitsi sotilasjuntta. Enemmänkin Halla-aho hairahtaa samaan reaktiivisuuteen kuin vastustajansa. Siitä kielii jo mediumi, verkko, Facebook-statuspäivitys. Reaktiivisuus on taas luonteeltaan ei-poliittista: se on kiireistä, harkitsematonta, suivaantunutta. Reaktionopeutta, ei harkintaa tai keskustelua. Tätä reaktiivisuutta ei vähennä edes se, että Halla-aholla on ollut kuukausia aikaa miettiä Kreikan tilannetta, sillä on oletettavissa, että taustalla on jokin laukaiseva aktio, joka on heittänyt puurot eiralaisen pieluksille, sade joka on sotkenut lasit.

Tiedostamaton ei itsessään ole välttämättä siis poliittista, mutta siitä tulee sellaista kun se vuotaa sosiaalisiin yhteyksiin. Niin nytkin. Mutta jos Halla-ahon tokaisu puretaan osiin tai katsotaan kohti sen alisia referenttejä, kohti sen piilosisältöjä, huomataan ensin, että Halla-aho varsin suorasanaisesti puoltaa ajatusta, että lakkoilijat ja mellakoijat tulisi laittaa ojennukseen vahvemman oikeudella, kuriin joka kaiketi merkitsee heidän palauttamistaan ”kunnon ihmisiksi”, veronmaksajiksi – ja luultavasti pankkikriisin maksumiehiksi. Referentti: Suomi. Me emme halua Kreikan maksumiehiksi, kreikkalaisethan ovat eläneet yli varojensa, rallittaneet autoillaan ympyrää ouzo-kännissä ja rällänneet oliiviöljyttyine vartaloineen miten sattuu, kun me täällä Suomessa hoidamme vain omat asiamme, joissa on jo muutenkin tarpeeksi hoitamista, menkää vaikka Kontulan ostarille katsomaan.

Halla-ahon tosin toivoisi tässä tilanteessa ymmärtävän, ettei Kreikan tilanne ole niinkään kreikkalaisten kuluttajien kuin pankkien ongelma. Ihmiset, kuten todettua, tekevät vain useimmiten siten, miten on mahdollista. Toisin sanoen Halla-aho haukkuu väärää puuta – mutta tässähän ei ole mitään uutta, joten otetaan uusiksi: Halla-aho haukkuu taas väärää puuta. Kuriinlaittamisella on siten tästä johtuen myös toinen funktio: typerät kreikkalaiset ovat jotain, jota voidaan osoittaa. Vihollinen. Saisinko passinne, kiitos! Jaaa, kreikkalainen.

Miksi Halla-aho sitten haukkuisi väärää puuta? Koska tämä ”väärä puu”, kurittomat kreikkalaiset, uhkaavat a) sitä, että Kreikan velanmaksu viivästyy tai (kuten oletettavaa) kariutuu kokonaan ja b) sitä, että Suomi ei voi hoitaa omia asioitaan vaan joutuu (on jo joutunut) vedetyksi mukaan jonkinlaiseen Juokse tai kuole -tositv-ohjelmaan. Kolmas syy on suosion kalastelu, koska Halla-aho tietää, että poliisilla ei ole mihinkään niin kiire kuin pamputtamaan huonoja veronmaksajia, rikollisia ja hippejä, ja kansa nauttii siitä. Neljäs syy – syy johon vähiten uskon – on, että Halla-aho on pihalla, kuutamolla, koko pururataa ei ole valaistu. Viides ja edellistä mielekkäämpi on, että Halla-aho on todella tätä mieltä ja hän saa minun puolestani olla. Tällöin hänen olisi vain kerrottava miksi, eikä murista likaisissa silmälaseissa hommafoorumilla. Miksi kreikkalaiset?

Jos taas Halla-aho kalastelee suosiota, hän tietenkin, siltä näyttää, vetoaa olettamaansa kansaan, jonka tietää typeräksi. Suurin osa meistä ei tajua suoraan sanoen hevonvittua siitä, miten EU:n rahoituskriisi pitäisi hoitaa. Minä en ainakaan tajua, enkä tiedä, enkä uskottele tietävänikään. Minulla ei olisi selkärankaa (tai kompetenssia) päättää niin valtavista asioista kuin korkeintaan ase ohimolla. Sitä kuitenkin pidän varmana, etteivät kreikkalaiset yksittäisinä kuluttajina ole tähän suoranaisia syypäitä. Ongelma on hahmottomampi. Kreikkalaiset vain taistelevat oikeuksistaan – niistä samoista, joista kukaan perussuomalainen tai suomalainen ylipäätään ei haluaisi luopua (johtuen pitkälti yksilön tottumusluutumista ja samastumisesta omaan egoonsa). Ja kyllä: niistä samoista oikeuksista, joista Jussi Halla-aho itse haluaisi pitää kiinni, mutta – kuten näkyy – evätä toisilta. Odotankin kovasti sitä päivää, kun Suomi on samassa tilanteessa kuin Kreikka ja saamme kuulla Halla-ahon argumentit silloin. Ehkäpä silloin olisi taas sotilasjuntta tarpeen, tällä kertaa Suomen kohdalla. Silloin kuulisin toki mielelläni myös, miksi. Miksi me suomalaiset?

Paitsi, että niin, Halla-ahohan sanoi vain päivää ennen sotilasjuntta-lipsautustaan Helsingin Sanomissa seuraavaa:

”Ihmisarvo on aikaan ja paikkaan sidottu konventio eli sopimus. Tämän päivän länsimaissa vallitsee laaja ja kattava ihmisarvokäsitys. Länsimaisen yhteiskunnan tulee tässäkin suhteessa muistaa, että sillä on paljon puolustettavaa.

Tärkeimmät ihmisarvoisen elämän elementit ovat oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, ajattelun ja ilmaisun vapaus sekä mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä laatuun.” (HS 14.9.)

Oletan nyt kuitenkin, ettei Kreikka kuulu (enää) länsimaihin. Tai ainakin sillä on nyt huono päivä, eikä se halua leikkiä meidän kanssamme. Pääkipeä, mahakipua, migreeniä tai jotain. Mutta pärjätään kai me tälläkin porukalla. Ihan hyvät pelit saadaan.

Kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva

2011-09-13T10:35:00.002+03:00

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.

Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.

Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.

”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?

20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”

Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.

Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).

Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.

Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.

Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?

Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.

Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.

Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.

Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.

Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.

Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.

Kirjoittaminen on väistämistä

2011-09-08T09:11:00.004+03:00

Kirjoittamisen sanotaan usein olevan kutsumus. Se ei ehkä ole ammatti, eikä sellaiseksi kaikille kelpaakaan. Siitä voi tehdä työn itselleen – mikä on eri asia kuin ammatti – ja siitä voi tehdä harrasteen. Nämä ovat kuitenkin myös tietoisen tahallisia kirjoittamisen asemointeja, yrityksiä oikeuttaa se itsensä tai muiden silmissä. Itse kirjoittamisen kannalta niillä ei ole juurikaan väliä – olkootkin, että monet haluaisivat saada myös rahallista hyvitystä, leipää pöytään, tekemisistään. Siltikään sillä ei ole väliä, koska toimeentulon saaminen ja kirjoittaminen koskettelevat lopultakin eri puolia ihmisessä, eikä jälkimmäinen prosessina kaipaa ensimmäistä, vaan se mitä prosessin toteuttaja – tai välittäjä – ajastaan, yhteiskunnasta ja elämästään ajattelee.

Toinen sanonta koskee kirjoittamisen lajeja. On valittu essee. On valittu runous. On valittu kolumnit, proosa, kritiikki, asiateksti ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa: on tehty valinta. Esitetään siis toinen ”kuitenkin”: kuitenkin uskallan epäillä, että noinkohan kyseessä on ollut tietoisen mielen tietoinen päätös valita jokin laji ja alkaa kirjoittaa siinä, ehkä sen rajojakin koetellen.

Ystäväni opasti minua kerran: jos ottaa tehtäväkseen vaikkapa soittaa kitaraa puolisen tuntia päivässä, kehittyy. Mikään taito ei kehity ellei sitä harjoitella ja harjoiteta. Toisaalta tämä puoli tuntia, jonka voisin käyttää kitaransoittoon tai valitsemaani harjoitteeseen, on poissa jostakin. Esimerkiksi kirjoittamisen luonto vaikuttaa sellaiselta, että se vaatii tilaa, aikaa, tila-aikaa ja se ottaa sen, jos sille antaa sijan. Tämä tila-aika on luonnollisesti pois jostain toisaalta. Hyvistä asioista vai haitallisista, kukin päättäköön itse. Käytämme – tai ainakin minä käytän – päivittäin huomattavan osan ajastamme asioihin, joiden väistämättömyyden toisaalta ymmärrän, mutta jotka silti hiertävät ja kuluttavat sitä energiaa, jota voisi käyttää vaikkapa nyt kirjoittamiseen.

On tietysti kiireellisiä asioita, jotka täytyy hoitaa. Suuri osa näistäkin asioista kerää kuitenkin ympärilleen eräänlaista ajattelun nukkaa, joka sitoo itseensä energiaa. Vatvomme asian yhteydessä mennyttä ja tulevaa, puramme tuntojamme ystävillemme tai tyhjäkäyntiin, ja näin saamme helposti kulumaan esimerkiksi kokonaisen iltapäivän. Pieni asia, pieni muutos suunnitelmissa, ja nukka alkaa kerääntyä, haukkaa iltapäivällisen energiaa.

En ole koskaan kokenut niin syvää kirjoittamisblokkia, että olisin siitä lamaantunut pitkäksi aikaa. Alituiset ongelmat, joita minulla kirjoittamisen suhteen on, ovat nimenomaan ajankäytöllisiä ja liittyvät toisaalta varsin vahvasti keskittymiskykyyn. Myös keskittymiskyky on taito, jota on harjoiteltava – sekään ei kehity tai kasva noin vaan. Sille on varattava tilaa, sen kanssa on ponnisteltava. Väitän kuitenkin, ettei kirjoittaminen tässä mielessä ole erityisasemassa, vaan milloin tahansa kirjoittamisen voisi korvata jollakin toisella harjoitteella, joka nyt sattuu lukijaa vetämään puoleensa. Meillä ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi aikaa valitsemamme harjoitteen kanssa askartelemiseen niin paljon kuin haluaisimme. Päivässä on liian vähän tunteja, aina jokin asia ottaa sen ajan, jonka saatoin varata harjoitteelleni. Sellaista on elämä. Totutelkaamme siihen. Huomiona vielä sanottakoon, että jos tavoitellaan tulosta tai jotain konkreettista päämäärää, keskittynyt tekeminen ei tarvitse niin paljon aikaa kuin epäkeskittynyt: päivän hajamielinen työskentely on tehty parissa tunnissa, jos tekeminen on keskittynyttä.

Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi minussa on monia puolia, jotka eivät ole lainkaan pahoillaan siitä, että yllättävät asiat haukkaavat ajan, jonka olen varannut kirjoittamiselle. Nämä puolet ovat vain mielissään, jos en asetu keskittyneesti kirjoitukselle. Toiset – osin edellisiin limittyvät – ovat mielissään, jos en saa aikaiseksi lähteä juoksulenkille. Jokainen liikuntaa harrastanut tietää tämän: aloittaminen on aina vaikeaa, mutta liikunta itsessään oikeinkin mukavaa. Mutta tämäkin on osaltaan vale, ainakin jos sitä suhteutetaan kirjoittamiseen: ei kirjoittaminen ole aina edes kivaa. Joskus ihminen vain istuu, miettii ja yrittää väsyneenäkin saattaa aiotun ajatuksen jonkinlaiseen muotoon, tekstiksi. Joskus kirjoittaminen on tukkoista, tapailua, täynnä epäonnistumisen tuntemuksia.

Epäonnistumisen tuntemukset eivät välttämättä johdu siitä, että kirjoittajan kuvittelema yleisö tai kirjoitukseen sisällytetty mallilukija eivät ehkä pitäisi lopputuloksesta. Se, miltä kirjoittamisen lopputulos päätyessään yleisön tai aktuaalisen lukijan käsiin näyttää, ei ole epäonnistumisten suhteen varsinaisesti edes kiinnostavaa. Enemmänkin siihen liittyvät ne uhat, joita kirjoittajalla itsensä suhteen on. Epäonnistumisen tunne on osaltaan siirtymistä pois mukavuusalueelta (pahoittelen latteaa ilmaisua) tai egon alueelta, kiinnittymistä toisin. Tämä vastaa omaa kokemustani: kun ihminen minäkuvineen, ajatuksineen ja käsitykseen on jollain tavalla uhattuna – vaikka sitten vain turhautumisen äärellä – hän oppii. Taito karttuu.

Ja vaikkei oppisikaan, turhautumisen ja epäonnistumisen kohdalla kirjoittaja alkaa havainnoida siinä määrin itseään, että ymmärtää myös siirtyä pois tieltä. Juuri tässä tullaan kirjoittamisen mieleen ja jos korulauseet sallitaan, sen jaloimpaan luontoon. Kirjoittaminen on väistämistä.

Kirjoittaminen on väistämistä siinä mielessä, että toisin kuin egomaanisimmat kirjailijamme Suomessa tuntuvat haluavan viestiä, kirjoittaminen ei ole oman erinomaisuuden tai edes oman aseman korostamista, vaan siitä luopumista. Tavallaan se on katumusta, luovuttamista, asettumista palvelukseen.

Olkootkin vanhanaikaista ja luutunutta, mutta minuun ovat voimakkaasti vaikuttaneet jo vuosia sitten Einojuhani Rautavaaran sanat käytössäolemisesta: säveltäjä asettuu käyttöön, käytettäväksi. Kukin mielessään voi toki miettiä, minkä tai kenen käyttöön, käytettäväksi Einojuhani, säveltäjä tai kirjoittaja oikeasti asettuu, mutta olisi mielestäni suunnatonta röyhkeyttä luulla taitojaan ja sitä, mikä lähestyy kun väistää, yhdeksi ja samaksi asiaksi. Toisaalta, ensimmäisen painottaminen ei yleensäkään näy tekstissä toisen eduksi: tällöin on vain hengetöntä taitoa, elotonta kylmää toistoa, koneen mekaniikkaa.

Palataan siihen, miksi epäilen sitä, että kirjoittaja todellisuudessa valitsisi lajinsa – tai kliseisesti: laji valitsisi kirjoittajan. Kumpikaan ei välttämättä – kaikkien kohdalla – pidä paikkaansa. Jos kirjoittamista harjoitteena tarkastellaan lähemmin, näyttää minusta enemmänkin siltä, että se, jonka käyttöön kirjoittaja ehkä asettuu, ohjaisi sitä, mikä ulkopuolisten silmissä näyttäytyy valintana. Tämä ”se” ei ole laji. Laji on muodon suhde muihin muotoihin ja lukijoiden käsityksiin muotojen samuuksista ja eroista. Kyse ei myöskään ole hölmöstä sisällön ja muodon välisestä erottelusta, vaan vaikeasti määrittyvästä sykkeestä sen piirissä, jonka käyttöön asetutaan. Ehkä ideat tai ajatukset ovat tämän sykkeen pintakuohua, en tiedä. Silti enemmänkin tämä ”se” on kuin jokin vääjäämätön vuoripuro, noro, jokin joka tulee ja näyttäytyy jos sille annetaan sen vaatima tila.

Tämän ajatuksen luulisi saavan nöyräksi kenet hyvänsä, sillä se liittyy myös muuhun tekemiseen kuin taiteeseen tai kirjoittamiseen. Toki jos on halua (ja halujahan egolla aina on), voi tuudittautua ajatukseen, että esimerkiksi kirjoittaminen olisi tämän suhteen erityisasemassa – koska se on pyhä toimitus, taidetta, ties mitä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö muilla ihmisen toiminnan osa-alueilla olisi vastaavia kokemuksia, kun ihminen asettuu harjoitteeseensa ja keskittyy.

Ylipäätään kysymykset, mitä minussa tapahtuu, kun kirjoitan, kun valmistan ruokaa, kun matkustan junalla, kun kävelen, kun puhun vieraalle ihmiselle jne. osoittavat, että näitä asioita tehdessämme emme useinkaan yhtäaikaisesti havainnoi mitä teemme, kuka tekee ja mihin tekemisemme kohdistuu. Nostan tämän seikan esiin, koska olen jokseenkin varma, että on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä asioita keskittyneesti, elävänsä hetkessä, pitävänsä siitä mitä he tekevät. Heidän puolestaan en voi tietenkään puhua heitä vastaan: ehkä he elävätkin, en vain ole varma tästä. Oma kokemukseni osoittaa toista. Omasta puolestani voin vain sanoa olevani aivan liian usein hajamieli, unessa, mieli repale ja muualla. Ja pelkään, etten ole ainoa lajiani.

”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 33–34.)

Kadonneina avoimia

2011-08-11T09:16:00.003+03:00

Tunne, joka syntyy esimerkiksi dekkarin lukemisesta, on lähellä tunnetta siitä, että on tullut hyväksikäytetyksi. Olo on kuin olisi kuluttanut jotain, sanoja, kertomuksen, tietyn mahdollisen maailman puhki, riekaleiksi, ja heittänyt sen sitten menemään. Käteen ei jää mitään, kertomus ei vaivaa päiväkausia. Se on kauhea, alentava tunne. Ei romaanimuoto ansaitse tätä!

Paheksuntaa selittänee lukijalle se, että olen kesäkuukausina lukenut muutaman dekkarin, nimittäin kehutun ruotsalaisen Johan Theorinin kaksi ensimmäistä romaania, Skumtimmenin (2007, suom. nimellä Hämärän hetki) ja Nattfåkin (2008, suom. nimellä Yömyrsky). Molemmat muodostavat kaksi ensimmäistä osaa kaiketi neliosaiselle romaanisarjalle, jossa jokainen romaani sijoittuu tiettyyn vuodenaikaan ja yhdessä ne sijoittuvat Öölannin saarelle. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, Theorin on nykydekkaristeista selvästi kärkijoukkoa – hänen kertomuksensa ovat tunnelmallisia ja kuvaavat muutakin kuin rikostutkinnan prosesseja. Ensimmäinen romaani esimerkiksi painottaa kadonneen omaisen epätietoisuutta ja surua vielä parin vuosikymmenen jälkeenkin. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kovinkaan syvällisesti ne eivät muita aihioitaan kuvaa, ne eivät rönsyile eivätkä ole kieleltään erityisen voimakkaita. Muoto sanelee jälleen ehdot ja koska Theorin on päättänyt noudatella dekkarin kaltaisen suljetun muodon lainalaisuuksia, ei kirjailija oikeasti nouse tekstillään rajoitteidensa yläpuolelle.

Mutta miksi hänen tai hänen romaaniensa pitäisi nousta? Lukijat nauttivat Theorinin kirjoista, koska ne ovat sopivissa määrin tuttuja, väritys on vain väritetty toisin, ehkä monia hieman huolellisemmin. Tuohtumukseni kumpuaa juuri tästä tunteesta: miksi Theorin tyytyy kirjoittamaan tällaista tekstiä – ja miksi lukijat tyytyvät lukemaan tällaista? Ja edelleen: miksi he vielä äityvät pitämään tätä jollain tapaa hyvänä?

Omilla mittareillaan – muotonsa mittareilla – sekä Skumtimmen että Nattfåk ovatkin ensiluokkaisia. Mutta tämä ei ole järin suuri kehu. Enemmänkin herää tunne, että niinköhän sekä Theorin että hänen lukijansa luulevat vankikoppiaan – muotoa – elämäksi ja ilkamoivat romaanin äärellä juuri sen vuoksi – että he eivät tiedä paremmasta? Mutta luultavasti asian laita ei ole näinkään. Monet keskivertolukijoista eivät edes kaipaa yllätyksiä, eivätkä varsinkaan nykyisen muodon ikeestä pusertuvaa rönsyilyä ja epäkoherenssia; he eivät kaipaa erityistä kieltä, sillä heitä ajaa tietty ”naiivin lukijan” huuma, sama tunne joka valtasi minutkin jossain 250 sivun kohdalla Skumtimmeniä lukiessani. Luin ja luin, kunnes kirja loppui – minun oli saatava tietää, kuka murhasi Jensin, miten Nils Kantille kävi. Tämä ”saatava tietää” on tässä se merkitsevin, kuten jokainen yhdenkään salapoliisi- tai mysteerikertomuksen lukenut tietää, sillä se merkitsi, että romaanin muoto oli lietsonut minussa piripintaan uteliaisuuden paheen, jonka ajamana nyt menin, menin ja luin.

Kun ihminen tekee jotain normaalista poikkeavaa, alkavat muut ihmiset puhua. Kun ihminen katoaa tai löytyy kuolleena hämärissä olosuhteissa, alkaa spekulaatio. Muistan itsekin, kun vuonna 1992 Bengt Reuter murhattiin asunnossaan Kajaanin Teppanassa, miten pieninä poikina pyöräilimme rikospaikan tuntumaan ja katsoimme kauhunsekaisella uteliaisuudella taloa, jossa henkirikos oli tapahtunut. Muistan tunteen, kun katsoin lapsena Poliisi-tv:tä tai Ei vanhene koskaan -sarjaa.

Sama tunne toistuu nyt, näinä päivinä, kun selaa murha.infon keskustelupalstaa. Erityisen kuumana on keskustelu käynyt 15-vuotiaan tamperelaisen tytön katoamisen tiimoilta. Tyttö katosi puolitoista viikkoa sitten Tampereen Villilänsaaresta kotibileistä lähdettyään ja noin kilometrin päästä juhlapaikalta löydettiin tytön kaiketi kaatunut skootteri. Aluetta on haravoitu ruumiskoirienkin kanssa siitä lähtien, mutta tyttöä ei löydy. Erityisen oudoksi katoamisen on tehnyt se, että tytön avaimet ja joitakin vaatteita on jäänyt katomispaikalle, mutta itse tyttö ja puhelin on poissa – puhelin vuorostaan hälytti vielä kaksi päivää katoamisen jälkeen, kunnes vaikeni. Poliisi on tiedottanut tapahtuneesta melko vähän ja ainoastaan iltapäivä- ja paikallislehdet ovat olleet asiasta hieman tavallista kiinnostuneempia. Omalta osaltaan lehdistön ja sitä kautta ihmisten kiinnostusta kadonneeseen saattaa vähentää sekin, että todellisuudessa erityisesti nuoria katoaa kesäisin kymmenittäin – ja suuri osa löytyy muutamien päivien päästä. Osa piilottelee tahallaan, osa löytyy hukkuneena, alkoholimyrkytyksen saaneena jne. Kyllikki Saaren ajoista, jolloin nuoren tytön kuolema oikeasti yhdisti väkeä kansaksi, ollaan tultu kauas.

Mysteerin syventyessä – tai kun varsinaisia faktoja on kovin vähän – spekulaatio on risteillyt, parveillut ja saanut paikoin naurettaviakin sävyjä. Uhkakuviakin on maalailtu. Tytön katoamista on esimerkiksi liitetty vuonna 1999 sattuneeseen Raisa Räisäsen katoamiseen niinikään Tampereella, jota yleisesti ottaen tutkitaan painokkaammin juuri henkirikoksena. Mutta enemmän kuin siihen, miten spekulaatio rönsyilee, voimme kiinnittää huomiota, mikä meitä ajaa spekulaatioihin tai lukemaan spekulaatioita. Miksi katoamis- ja murhamysteerit kiehtovat meitä?

Välitön vastaus on, että ne ovat olennaisella tavalla avoimia kertomuksia. Kun ihminen katoaa, hän ei ole kertomassa, mitä tapahtui – ja kun hänen ruumistaan ei löydy, ei nykyinen rikostutkimus pysty selvittämään kovinkaan hyvin, mitä tapahtui. Abduktio rikostutkintaa ohjaavana päättelynä ei pääse pitkälle, vaan jumittuu. Avoimet kertomukset taas eroavat huomattavasti esimerkiksi Theorinin kirjoista – ja salapoliisikertomuksen muodosta ylipäätään – siinä, että emme tiedä varmaksi, selviääkö rikos koskaan. Theorinin romaanin kohdalla meillä on selvä odote: pidämme selvänä, että kerrotuista asioista ainakin nämä selviävät – että kertomus kokonaisuutena – tai ainakin kognitiivisella tasolla – sulkeutuu.

Tämän vuoksi tunne, joka tosielämän katoamistapauksiin liittyy, on laadullisesti toisenlainen kuin se tunne, joka tulee kun lukee dekkaria. Erityisesti se koskee tietysti tunnetta luennan aikana, sillä voihan olla, että tämäkin tyttö löytyy nyt jostain Kalkun metsistä oksennukseen tukehtuneena ja meissä herää jokin pettymyksen tunne: eikö olisi lopulta kuitenkin ollut kutkuttavampaa, jos hän olisi kohdannut väkivaltaisen kuoleman – tai jos meillä edelleen voisi olla sellaisia kuvitelmia? Mutta se, tapahtuuko näin, on lopulta pelkän arvauksen takana ja hypoteettinen: emme voi tietää, sulkeutuuko esimerkiksi Raisa Räisäsen tapaus koskaan. Voimme vain spekuloida. Ja käy joskus niinkin, että poliisi tietää syylliset, mutta koska poliisilla ei ole todisteita, syyllisiä ei voida koskaan tuomita. Näin spekulaatio jatkaa vellomistaan tai vaihtuu paheksunnan tunteeksi, ajatukseksi joka suunnataan mahdollista murhaajaa kohtaan. Lain puitteissa emme voi kuitenkaan kuin katsoa sivusta.

Tässä asiassa lopullisen tuomion, kertomuksen päätännön voi nimittäin tarjota vain poliisi – ja se, mitä poliisi tässä tapauksessa edustaa, nimittäin lakia, järjestystä, oikeutta. Sillä ajatellaanpa hetki: kuten salapoliisikertomuksissa, me samastumme etsivään, tukeudumme häneen, olemme hänen onnettomia watsoneitaan ja onnettomuudessamme yritämme ehtiä abduktiossamme etsivän, siis tässä tapauksessa poliisin edelle. Viime kädessä etsivä kuitenkin määrää reitin, jota kuljemme hänen kanssaan, ja tämä reitti on labyrintin reitistö, jota kautta etenemme lopputuloksesta (katoaminen/ruumis) alkupisteeseen (katoamisen syyt/henkirikoksen tekijän motiivit ja syyllisyys). Tässä kohtaa on pantava merkille, että poliisi ja me poliisin takajoukkoina suoritamme sen prosessin käänteisessä järjestyksessä, jonka henkirikoksen tekijä on tehnyt oikeassa järjestyksessä. Juuri takaperoisuus kiinnostaa meitä, sillä kuinka paljon kiinnostavampia (myös lukijamäärällisesti) ovat dekkarit verrattuna kertomuksiin, joissa kerrotaan tapahtumaan johtaneista syistä lineaarisesti (esim. Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta). Jälkimmäisen kohdalla nimittäin mysteeri ei nosta päätään käytännössä lainkaan. Toisin sanoen: lineaarisesti ymmärrettynä henkirikos ei ole erityisen kiinnostava, kun taas käänteisesti nähtynä on. Ehkä tätä selittää osaltaan se, että menneisyyteen suhtautuva tutkinta on laadullisesti potentiaalisesti sulkeutuva – asiat ovat jo tapahtuneet –, kun taas tulevaisuus avoimuutena jollain tapaa vain pelottaa meitä – tulevaisuudessa edes henkirikos ei ole varmaa: ei ole sanottu, että tämä tapahtuma ketju välttämättä johtaisi väkivaltaiseen kuolemaan.

Avoimissa katoamisissa ja niihin liittyvissä spekulaatioissa, arvailussa, tässä heuristisessa käynnissä, johon asiasta kiinnostuneet keskustelupalstoilla ovat osallistuneet, on vielä eräs merkille pantava piirre. Koska tutkinnan prosessi edellyttää epäilyä, tätä epäilyä voidaan laajentaa käytännössä ad absurdum. Näin on käynyt myös keskustelupalstoilla. Kukin toimija aikanaan – tytön kanssa iltaa viettäneet pojat, postinkantaja, naapuri, jopa isä – on saatettu epäilyn valokeilaan, mutta mikä vielä tätäkin olennaisempaa, jopa poliisin – tahon, jonka käsissä tapauksen ratkaiseminen todellisuudessa on – puheita on epäilty. Poliisi puhuu tarkoituksella toisin, jotta syylliset tulisivat varomattomiksi – jotta poliisi itse harhauttaisi asiasta kiinnostuneet keskittymään toisiin asioihin ja välttäisi turhan julkisuuden. Kadonneen tytön kohdalla nimittäin on lähes päivittäin todettu lehdistössä, ettei poliisi epäile rikosta. Juuri tämä toimii spekuloijien, näiden nykypäivän diabolikkojen, ajatusten syttönä.

Freudin käsitteistön puitteissa – sikäli kuin psykoanalyysi on ollut 1900-luvun kenties vaikutusvaltaisin tulkinnan metodi – ilmisisältö siis korvataan piilosisällöllä. Asiat eivät ole sitä, mitä ne tarkoittavat, vaan sitä, mihin ne mahdollisesti viittaavat. ”Mahdollisesti” taas on täysin riippuvaista spekuloijan, havainnoitsijan, diabolikon lopultakin mielivaltaisista analogioista.

Tänä päivänä, kun ihminen katoaa, hän jättää jälkiä. Ihmiset eivät kiinnitä toisiinsa – vastaantulijoihin kadulla – niin paljon huomiota, että osaisivat viikkokausia myöhemmin kertoa, minkä näköisiä vastaantulijat olivat ja mihin aikaan heidät kohdattiin. Matkapuhelimien ja tietokoneiden ajassa jäljet jäävätkin sosiaalisiin medioihin, teletunnistetietoihin ja vastaaviin. Vaikka usein sanotaan, että myöhäismoderni länsimainen ihminen elää lisääntyvän kontrollin ja valvonnan maailmassa, ei tämä ainakaan katoamisen suhteen pidä paikkaansa – poisluettuna ehkä tahalliset katoamiset, joissa kadonneesta ihmisestä saatetaan saada vihiä vielä vuosienkin päästä, vaikka tämä eläisi kokonaan toisessa maassa tai kulttuurissa. Aina joku näkee.

Mutta kun ihminen katoaa samalla tavalla kuin tämä tamperelainen tyttö, hän todella katoaa. Puhelin vaikenee kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kukaan ei kirjaudu käyttäjätunnuksella Facebookiin tämän jälkeen. Kaikuluotaimet, lämpökamerat, ruumiskoirat eivät tavoita – vaikka kyse on Tampereen, suhteellisen suuren kaupungin asutusalueiden väliin jäävistä metsäalueista. Tämä muutos, jonka katoaminen saa aikaan, perustuukin kahteen olennaiseen tekijään: ensinnäkin siihen, että katoava on olennaisella tavalla mennyt tai joutunut piiloon. Hän ei ole läsnä, eikä häntä nähdä. Moderni teknologia ei saa hänestä enää otetta. Toiseksi, ja ensimmäisestä riippuen, hän on muuttunut myös fyysisesti: lämpö hänestä on kadonnut, henki, elämä paennut – hänestä on tullut kylmä, lahoava ruumis, maata vain. Ja koska hän on piilossa, häntä ei voida edes merkitä hautakivellä ja -paikalla. Hän on kaikkialla, eikä missään. Siinä puolestaan tiivistyy koko hänestä käytävän keskustelun henki, aivan kuin hän itse sitä olisi suojelemassa, olisi sitä itsekin. G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan, että ”kun ihmiset lakkaavat uskomasta Jumalaan, kyse ei ole siitä, etteivät he uskoisi mihinkään. Kyse on siitä, että he uskovat mihin tahansa.” Ja saattoi olla oikeassa. Kun liikkumaton liikuttaja, kiinteä piste maailmankaikkeudessa katosi, seinät kaatuivat ympäriltä, kaikesta tuli avointa.

Jengoiltaan ja rikki me hymyilemme

2011-07-21T08:30:00.003+03:00

Robert Cannanin ja Corinna McFarlanen parin vuoden takainen dokumentti Three Miles North of Molkom (2009) on siitä merkillinen dokumentti, että se todella jakaa katsojat leireihin. Tai paremminkin: se antaa mahdollisuuden päättää, mikä se itse luontoaan: dokumentti, komedia, kiintoisa kehityskertomus... Paitsi DVD:n kannet myös erinäiset nettisivut ovat kuvanneet elokuvaa ”hillittömän hauskaksi”, mutta siitä voi lopulta olla montaa mieltä.

Dokumentti kertoo siis vuotuisesta Ruotsissa järjestettävästä new age -festivaalista. Eri puolilta maailmaa tulevat ihmiset tulevat eri syin mukaan ja osallistuvat parin viikon aikana erilaisiin työpajoihin, joiden yhdistävänä tekijänä voi pitää henkistä kasvua. Tietyin väliajoin ihmiset kokoontuvat sharing groupeihin, joissa purkavat tuntojaan työpajojen, toisten ihmisten ja koko leirin tiimoilta.

Three Miles North of Molkom keskittyy fiksusti vain muutamaan ihmiseen, mutta he ovat sitäkin kiinnostavampia nimenomaan ryhmädynamiikan kannalta. On kalifornialainen surffaaja, ruotsalainen julkkis, suomalainen isoäiti, australainen rugby-valmentaja sekä ruotsalainen oman elämänsä ”jumalatarta” etsivä karju. Etenkin australialainen Nick kertoo jo dokumentin ensimetreillä päätyneensä mielestään väärään paikkaan, puunhalaajien sekaan. Jokainen dokumentin katsoja näkee hänen habituksessaan inhon ja vitututuksen, ja voi olla, että tämän johdosta katsoja myös alkaa odottaa kihelmöiviä konflikteja ryhmän välillä, mutta tässä hän vain pettyy: vähä vähältä tämä puoli Nickissä murenee ja hän alkaa nauttia olostaan. Sen sijaan mehevämpi konflikti syntyy suomalaisen ikäihmisen, Mervin ja ruotsalaisen Siddhartan välille, joista jälkimmäinen tuntuu kyllä olevan kaikessa rauhallisuudessaankin vähintäänkin jännä ihminen.

Kirjoitettaessa Cannanin ja McFarlanen elokuvasta on varottava lipeämästä ylimielisyyksiin. Minunkaan tarkoitukseni ei ole ohjailla (tulevan) katsojan tulkintoja dokumentista. Riippuu nimittäin täysin katsojasta, miten hän elokuvan keskushenkilöt kokee – jopa yllämainitut piirteet ovat vain karkeita tyypittelyjä, jotka – kuten yleisesti tiedämme – eivät lopultakaan kerro ihmisestä paljoakaan. Siddharta esimerkiksi on mies, joka kertoo dokumentissa naisten usein pelkäävän häntä, vaikka ainakin minun silmissäni hän on mitä miellyttävin ja rauhallisin hahmo – joskin, toisaalta hänestä saa jo dokumentin alussa kuvan kuin hän olisi koko joukon johtaja ja ryhmän dominoivin hahmo. Tätä vaikutelmaa ei ainakaan heikennä se seikka, että hän alkaa puhua itsestään kuninkaana.

Luulen, että monien mielestä juuri tämä on dokumentissa hauskaa – että juuri tämä tekee dokumentista komedian ja ”hillittömän hauskan”. Tai se, miten kalifornialainen surffaaja käyttää jatkuvasti kosmisia metaforia ja liukuu naistensa (4 kpl) kanssa vedessä. Tai se, miten tiloissa ihmiset ovat työpajojen jälkeen. Tai millaisia harjoituksia he tekevät. Erityisesti balilaista yellow bamboo -magiaa hyödyntävä harjoitus muodostuu dokumentin kannalta jonkinlaiseksi kulminaatiopisteeksi paitsi seurattavien myös katsojien silmissä: juuri siinä olemme aikeissa äityä noitumaan new age-touhuilua ituhippien puunhalaushörhöilyksi. Ja myönnän: jokin osa minussakin kysyi useaan kertaan dokumentin aikana, miten sekaisin nämä ihmiset oikeasti ovat.

Tässä mielessä dokumentti asettuu monien olennaisten kysymysten todelliseen polttopisteeseen. Sen sijaan, että väittäisimme aikamme olevan erityisen rationaalinen, voimme tyytyä sanomaan, että monet meistä vierastavat kaikkea, mihin liittyy uskonnollisuutta tai – mikä pahempaa – hengellisyyttä tai henkisyyttä. Käsitteet ja niistä lähtevät punokset tuntuvat totisesti synnyttävän monenlaisia suhtautumisia: osa näkee ne eksyneiden ihmisten rahastamisena, osa mielivaltaisena traditioiden tyhjentämisenä, osa tympeänä taikauskona, osa oikeasti varteenotettavana parannuskeinona. Ja kun kyse on new agesta, tulemme vain entistä varautuneemmiksi – ja Molkomin leiri näyttäytyykin todellisena new age-supermarketina, josta ihmiset voivat shoppailla itselleen mieluisimmat tekniikat ja työpajat. Totuuden nimissä onkin sanottava, että ehkä ”henkisyyden” ja ”hengellisyyden” käsitteitä tulisi kokonaan välttää, puhua toisin, tapailla ajatuksineen toisella tavalla. Vältettäisiin väärinkäsityksiä ja varautumisia. Nyt käsitteistä on tullut riippaa ja ne kuvaavat lähinnä vain traditioista irrotettujen tekniikoiden kaupallistamista (uusliberalismin välineellinen järki on siis tunkeutunut tällekin elämänalalle).

Arvelen, että monille katsojille elokuva on komedia juuri siksi, että he lähtökohtaisesti suhtautuvat nuivasti new ageen. Heidän käsityksiään aiheesta dokumentti varmaankin vain vahvistaa: leirin touhut todella ovat typerryttävän hölmöjä ja nämä ihmiset totaalisen hukassa. Kun Nick alkaa muuntaa suhtautumistaan muuhun ryhmään, me irrottaudumme jopa hänestä, lakkaamme samastumasta häneen: vaikka hän selvästi vaikuttaa kaikkein tervejärkisimmältä näistä ihmisistä, lipeää hänkin ja vieläpä suhteellisen lyhyessä ajassa – kai ryhmän painostuksesta – jonkinlaiseen herkkäuskoisuuden ja hörhöilyn epäpyhään lumoon, jonka hoteisiin Mervit ja Siddhartat ovat aikaa sitten kadonneet.

Toisaalta jokainen silmänsä auki pitävä katsoja huomaa myös tekniikoiden vaikutukset dokumentin keskushenkilöihin. He eivät ehkä muutu radikaalisti, mutta heistä paistaa ehkä enemmän levollisuutta – aivan kuin he olisivatkin saaneet jotain niistä. He ovat myös enemmän läsnä, kuuntelevat toisiaan, ovat lähekkäin, katsovat toisiaan silmiin... asioita, joita emme kiireidemme hulinoissa aina itse muista tehdä. Ja totuushan on tämä: jos new age on/olisi helppoheikkihuijareiden herkkäuskoisille pakottamaa semiuskontoa, on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka saavat tästä jotain, jota he kaiketi kutsuvat ”henkiseksi pääomaksi” tai miksi ikinä, en tiedä. On myös tuhansia ihmisiä, jotka menevät rikki näistä tekniikoista; ihmisiä joille nämä tekniikat ovat ihan oikeasti liikaa – jotka ovat jo lähtökohtaisesti liian hajalla, jotta voimakkaat psyykettä muuntavat tekniikat saattaisivat heitä parantaa.

Se ongelma vain on, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tätä. Ulkopuolisen silmissä ei ole ihmisiä, kokonaisvaltaisia monitahokkaita, on vain paperinukkeja, joita määrittää herkkäuskoisuus. Ulkopuolisen on helppo sivuuttaa asia ajatuksella, että helppoheikit rahastavat, hörhöt menevät mukaan. Mutta ihmisinä me tunnistamme itsestämme ja toisistamme, kuinka särkyneitä, tolaltaan, sijoiltaan, jengoiltaan, epävarmoja ja alhaisia me olemme. Meidän elämissämme on pettymyksiä, voittoja, traumoja: olemme saaneet kolhuja ja kohdanneet vastoinkäymisiä. Jokainen meistä tarvitsisi jonkinlaista koulutusta siihen, miten elää eheä elämä. Ihan toinen asia tietenkin on, mistä sellaista koulutusta saa. Molkomin ihmiset uskovat saavansa sitä festareilta.

Tällaisen yksinään eksistentialistisen kysymyksen kuittaaminen poissaolevana varmistaa sen, että Molkom voidaan katsoa jatkossakin komediana. Elämässä on hauskoja ja huvittavia tilanteita ja dokumentin ihmiset kokevat yhdessä iloja ja suruja siinä missä mekin, mutta kokoavana piirteenä onkin alleviivattava, ettei taustalla olevaa kipua ja särkyä ja janoa voi kuitata pelkällä huumorilla. Jos emme osaa edes sen kohdalla vakavoitua, olemme paljon enemmän hukassa kuin Molkomin ihmiset – emme ole ihmisiä lainkaan.

Olentoja hakojen suilla eli taiteen sekularisoinnista

2011-07-19T08:48:00.006+03:00

Kuten osa blogin lukijoista on varmaankin huomannut, julkaisutahti on vähentynyt viime kuukausina. Syy on seuraava: olen tietoisesti yrittänyt vähentää reaktiivisuutta, joka useimmiten, nopeasti purettuna, muuttuu pelkäksi pärskeeksi. Itsessään reaktiivisuus ei ole ongelma, mutta julkiseen tilaan tuotuna, aukikirjoitettuna, se on vain – niin luulen – pahan olon eteenpäinviemistä, liikkeen jatkamista. Jokaisella meistä on omat pahat olomme, omat tuohtumuksemme ja se sallittakoon, mutta reaktiivisen pärskeen sävyttämän tekstin jakaminen ei itsessään auta meitä kehittymään ihmisinä. Siksi tuohtumus on parempi niellä kotosalla, yksityisesti. Katson, että loppuviimein on parempi muuntaa kaikessa rauhassa tuota tuohtumusta – jos se nimittäin tuohtumusta on – parempaan suuntaan, punnita sitä ja sen värjäämiä tiloja. ”Pahan kierre” on siinä, ettei osaa kääntää toista poskea.

Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa merkittävässä esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään (2010) mm. seuraavaa:

”Ongelmia voi tulla tilanteessa, jossa vaikkapa meditaation mieltä tarkkaileva prosessi katkaisee tai heikentää kirjoittajan yhteyden assosioivaan mieleensä. Estetiikan kehittyminen vaatii paljon assosiaatioita, vaikka pelkästään niiden varassa taide muuttuu polttopisteettömäksi. Olen kokenut, että olemiseen keskittyminen voi joskus pelkistää ilmaisua tavalla, joka tekee kirjoituksesta hedelmätöntä – sellaista, mikä koskettaa lähinnä ihmisiä, jotka ovat samankaltaisessa pelkän olemisen tilassa, mikä on usein vain harha, omaksuttu rooli ja tapa puhua.” (2010, 110.)

Juuri herännyt ja päivän rupeamiin valmistautuva mieli tulkitsee kappaletta tänään – ja ehkä nimenomaan vain tänään – seuraavasti: vaikka Joutsijärvi kirjoittaa tässä kohdassa enemmänkin toisentyyppisestä esteettisestä, analogioiden sävyttämästä (runo)kirjoittamisesta, on sanottu sovellettavissa myös muuhun kirjoittamiseen, siihenkin joka pyrkii pelkästään kieltä hyväksikäyttämällä kuvaamaan yksityisen ihmisen ajatuksia, jotka toivon mukaan yhdistyvät muiden ihmisten ajatuksiin ja synnyttävät siten yhteistä toimintaa, ajattelu käynnistyy, ihmisissä tapahtuu jotain, jotain kussakin. Tai pikemminkin: olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen puhdistaa mieltä niistä vihan ja katkeruuden aineksista, jotka niin usein tuntuvat olevan monenlaisen kirjoittamisen lähtökohtana (katsottakoon vaikkapa kotimaista esseistiikkaa ja Savukeitaan usein vähämieliseltä vaikuttavaa mullikuoroa; siinä suhteessa Joutsijärven järkälemäinen tekstikokoelma on ihailtava poikkeus, joka on suotta jäänyt melko vähälle huomiolle). Näiden prosessien seurauksena narsistinen tarve päästää ääneen, saada äänensä kuuluviin, esittää mielipide tai vihanpurkaus vähenee.

Tunnistan itsessäni kaksi erityistä motiivia sen lajin kirjoittamiselle, jota tässä blogissa on viljelty viime vuosien aikana. Ensinnäkin on juurikin reaktiivisuuden motivoima nopea kirjoittaminen: siinä ihminen kirjoittaa nopeasti, kuin jonkin vihollisen ajamana. Tuloksena syntyy kitkaista, provosoivaa, jopa vihamielistä kirjoittelua, jossa on vain paloja, pieniä oivalluksia jatkokehittelyjä varten. Toiseksi on aprikoinnin, lapsekkaan ihmettelyn ja kysynnän motivoima hidas kirjoittaminen, jota toivon mukaan saan jatkossa enemmän esiin. Siinä ihminen käy sen tyyppiselle kirjoittamiselle, jossa myös esteettisyys painottuu enemmän kuin pelkkä päivittely ja toranteko. Painopiste on kuitenkin siinä, että kirjoittaminen on sellaisen mielen maastonkäyntiä, kuljeskelua, joka ei halua vahingoittaa ympäristöään, joka enemmänkin palvelee yleisöjään ja yhteisöjään kysymällä ja tuomalla asioita keskustelun alle pelkän kränäämisen ja sekapäisenä huutamisen sijaan. Vain öykkärit kulkevat metsissä porukalla, mölisten ja torrakka kainalossa – metsää oppivat menevät hiljaa.

On nimittäin niin, ettei yhden ihmisen mielipiteellä ole piirunkaan väliä. Internet on täynnä ihmisiä, jotka huutavat ja meluavat omia mielipiteitään – kuin mieltä vailla, sokeina. Facebook on vain lisännyt tämän prosessin kiihtymistä, ei synnyttänyt sitä: ihmisessä kun on kaikki idut tämän tarpeen toteuttamiselle. Lehdet ovat täynnä uutisia ja mikä tärkeintä, kolumneja, toimittajan reunahuomautuksia, jotka eivät ole muuta kuin uutista tutummaksi tekeviä tunteenpurkauksia. ”Mitä ajattelin tänään” - kysymisen sijaan olisikin kaiketi syytä painottaa enemmän kysymystä ”Mitä olin tänään” tai ”miten olin tänään”, jotta kirjoittaja voisi huomata, mikä häntä ajaa – ja mitä hän ajaa.

”Jos omakohtainen suhde taiteeseen jää kehittymättä ja olemisen pelkkyys valtaa kaiken huomion, voi olla, että taidemaailman narsistiseen vallanhimoon kyllästynyt mietiskelijä lopettaa kokonaan taiteen tekemisen”, kirjoittaa Joutsijärvi (emt., 110). Jälleen sivusta lukien: kun olemiseen tai sitä tukeviin, luonteeltaan nostattaviin ja arkipäivän tietoisuuden ylittäviin asioihin keskittyminen valtaa alaa, sitä vähemmän ihminen yleensäkin on edes kiinnostunut narsistisesta vallanhimosta tai sen ajamista ihmisistä. En tiedä, miten räikeää tämä on taidemaailmassa, mutta näen itsessäni ja ympärilläni, kaduilla ja kurveissa, ihmisiä, joille se jotakin merkitsee.

Mutta ennen kaikkea näen porukoita. Porukoituminen ei ole moite, muttei myöskään kehu. Sitä tapahtuu ja monille porukoituminen suo paljon hedelmällistä. On ihmisiä, jotka kieltävät kuuluvansa porukkaan ja siinähän kieltävät. Mutta enemmän kuin porukoita, näen ihmisiä jotka kytkeytyvät, tuntevat toisensa, tietävät toisensa. Se suo heille iloa, hyötyä, ehkä pitää heitä ajan tasalla. Toisinaan kaveriporukat tuottavat yhdessä jotain yhteistä, mutta tämä yhteinen jää useimmiten vain pienen piirin puuhasteeksi, askareeksi joka ei koskaan murtaudu laajempaan tietoisuuteen. Miten se voisikaan? Toisin ajattelevia on tuhansia. Silti kaikkein merkittävimmät kytkökset, kun ihminen kohtaa toisen ja yrittää tosissaan ymmärtää tätä, inspiroida ja inspiroitua, jäävät yksityisiksi. Olen pannut merkille, miten tärkeää ihmisille on esimerkiksi jakaa ajatuksiaan vaikkapa kävelyretkellä, puhua asioista jotka alkavat heidän päällimmäisistä ajatuksenkuluistaan mutta etenevät vaivihkaa, pienillä siirtymillä kohti laajempia yhteyksiä. Joskus toisen ihmisen pitää sanoa ajattelijalle jotain tietyllä tavalla, jotta tämä ymmärtäisi, näkisi itsensä ja toimenkuvansa ulkoa päin.

Tätä kirjoitusta ajaa osaltaan Andrei Tarkovskin Vangittu aika (1989), tärkeä kirja jota luen kaiketi ensimmäistä kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen. Edelleen se tuntuu olevan täynnä viisautta, mutta se on sen luontoista viisautta, että kyynisimpiä se kaiketi vain naurattaa. Kirja on niin ehdoton. Se on täynnä ajalleen epäuskollista taidepuhuntaa.

”On virhe sanoa, että taiteilija 'etsii' teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys... Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä – hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa. Tajutakseen, että sellaisten tekojen ketju on oikea ja asiaankuuluva, että se lankeaa luonnostaan, hänen on uskottava ideaan, sillä vain usko kytkee toisiinsa kuvien järjestelmän (eli elämän järjestelmän).” (1989, 65.)

Toisaalta tällaisen puheen voisi myös sekularisoida: runoilijat runoilevat, taiteilijat taiteilevat toisilleen, jollekin tuntemattomalle lukijalle ja palvelevat siten yhteisöään. He välittävät lähinnä heissä elävän idean, tarina-aihion, ajatuksentapaisen. Taiteilijat eivät kuitenkaan näissä puitteissa ole minkään ”yli-inhimillisen” – transsendentista puhumattakaan – portteja, näkymättömän maailman portinvartijoita, olentoja hakojen suilla.

Taiteen sekularisointi, epäpyhäksi, maalliseksi, tavanomaiseksi (ja usein apuraharuljanssien mahdollistamaksi) puhteeksi laskeminen on minusta esimerkki eräänlaisesta henkisestä materialismista, joka – kuten näemme – muuntaa käytännössä immateriaaliset taideteokset ja niitä kannattelevat taide-ideat materiaalisiksi kulutustavaroiksi. Kulutustavaroiden seassa taas kirjoittajat helposti kyynistyvät tai toiminnan motiivi kadottaa merkityksensä jo ennen kuin huomaammekaan: tilalle astuu narsistinen itsetoteutus. Eikä sekään ole jonkin kulttuurisen kokonaisprosessin synnyttämää suoraan, vaan myös ihmisessä oleville luonnollisille taipumuksille antautumista. Siksikin on kysyttävä, miksi kirjoitamme.

Mutta on vielä tätäkin tärkeämpiä kysymyksiä. Emme edelleenkään kysy, mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Emmekä kysy, miten ihminen on. Kaiken tämän moskan keskellä ja taiteen muuntuessa yhä enemmän kulutustavaraksi – katsomme elokuvia, siirrymme seuraavaan, luemme kirjoja, siirrymme seuraavaan, pyhä ei kosketa meitä – ainakin minulta unohtaa usein tämä osviitta: ”Taiteen tehtävä on valmistaa ihmistä kuolemaan, muokata ja kuohkeuttaa hänen sieluaan ja saada se suuntautumaan hyvään” (emt., 73.)

Saada se suuntautumaan hyvään! Tarkovski merkitsi ihmisensä erityisellä moraalis-eettisellä rekisterillä ja siinä missä me edelleenkin silloin tällöin keskustelemme siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin ja mikä vain on, hänen teoksiensa voima on aina ollut minun mielestäni niiden uskonnollisissa, kohti absoluuttia kurottuvissa piirteissä. Tarkovski oli vakuuttuneempi Dostojevskista kuin Tolstoista ja sen näkee. Todellisen – ja tällaista ilmaustahan ei saisi kaiketi käyttää, mutta – todellisen taiteen merkitys on siinä, että se ylittää sen kyräilevän tietoisuuden, ne säntäilevät mielensisällöt joissa päivät pitkät vellomme, ja suuntautuu palvellakseen sitä, millä on merkitystä. Ei voi olla ajattelematta Shivapuri Babaa tai ortodoksisia kirkkoisiä tai vaikkapa vain Vaeltajan kertomuksia: kaiken toiminnan päämääränä Jumalaan suuntautuminen, kaiken tekeminen Hänen vuokseen. Toinen herkistyy enemmän keilaamiselle, toinen metsäretkille, mutta taiteen merkitys näinäkin aikoina saattaa olla siinä, kuinka se luo katkon, pysähtymän, tauon jossa hetken näemme selvästi mitä ihminen on ja mitä vittua hänen pitäisi täällä tehdä. Ja miten ihminen on ja miten koko elämä. Mutta tällainen taide on harvassa.

Väki hankaa kansanvaltaa - huomioita maahanmuuttokritiikistä

2011-06-17T10:39:00.004+03:00

Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.

Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.

Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.

Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.

Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?

Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.

Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.

Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.

Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.

Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?

Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.

Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.

Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.

Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.

Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.

Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.

Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.

Luonnoton kirjallisuus

2011-05-11T09:34:00.004+03:00

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.

Ihmisiä elokuvissa - Osama bin Ladenin murha ja media

2011-05-06T10:37:00.003+03:00

Viimeiset päivät mediat ovat väsymykseen tolkuttaneet Osama bin Ladenin kuolemaa. Spektaakkeli sai jo ensimmäisen päivän jälkeen mielenvikaiselta vaikuttavia piirteitä: amerikkalaisia kerääntyi Valkoisen talon edustalle ja Ground Zeron alueelle juhlimaan tapahtunutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on usean päivän ajan puhunut Osama bin Ladenin kuolemasta, vaikka kyseessä näyttää olleen teoriassa kuukausien suunnittelun vaatinut murha. Murha. Ei tappo, jota sitäkin ilmaisuna on vilauteltu. Viimeksi tänä aamuna Ylen uutiset raportoi, että ”kolme neljästä bin Laden -iskussa tapetusta oli aseettomia”. Näin ollen on selvää, ettei median jumaloimalla Navy Seals-ryhmällä ollut aikomustakaan napata bin Ladenia elävänä – mistä poikikin jonkin verran selittelyä: tilanne vaati sitä, Navy Sealsien oli pakko toimia kuten toimivat.

Joten ei: kyseessä oli valtion masinoima murha, olkootkin murhattuna sitten tuhansia ”viatttomia miehiä, naisia ja lapsia” tapattanut terroristijohtaja. Bin Ladenia ei edes haluttu saada sotarikostuomioistuimeen, enkä saata olla ajattelematta, että samoille lehtereille, syytettyjen joukkoon tulisi kaiken järjen ja loogisen juridiikan nimissä tuoda myös Yhdysvaltainen entinen presidentti, joka sentään hyökkäsi kahteen Lähi-idän maahan, aloitti kaksi sotaa saman ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä ja perusti koko touhun ontuviin väitteisiin joukkotuhoaseista, naisten asemasta islaminuskoisissa maissa ja pölynryvettämistä sisseistä, jotka vihaavat länsimaista edistystä, demokratiaa ja erityisesti Amerikkaa. Ehkä bin Ladenia ei haluttu saada julkisuuteen kertomaan omaa näkemystään totuudesta, tai vaikkapa sitä, että vielä vuonna 2001 bin Ladenien suku ja Yhdysvaltain entisen presidentin suku oli hyvinkin hyvää pataa, kauppakumppaneita.

Puhumattakaan siitä, miten HS päätyi sitten peittelemään näitä seikkoja uutisilla, jotka otsikoitiin tähän tapaan: ”YK:n ihmisoikeusraportoija: Bin Ladenin tappaminen oli laillista”, ”USA: Osaman ampuminen ”kansallista itsepuolustusta”. Toki uutisointi noudatteli kansainvälisten uutiskanavien uutisointia, mutta asiasta ei silti liene epäilystä: Osama bin Ladenin murha oli poikkeus, jota missään muissa oloissa ei tehtäisi. Nyt tilanne kuitenkin sitä vaati, kyseessähän oli kuitenkin 2000-luvun ehkä keskeisin ikoni, kaiken pahan kuva ja kielenkantaja.

Kotimaisen uutisoinnin infantiilein hetki koettiin kuitenkin toissapäivänä, kun Helsingin Sanomien ulkomaan uutisten etusivulla oli koko sivun artikkeli nimeltä ”Viisi viimeistä päivää”. Sivun yläosan peitti kuva Barack Obaman turvallisuusryhmästä Valkoisessa talossa. Kuva itsessään tuo mieleen paitsi Kubrickin Dr Strangeloven myös kaikki ne elokuvat, joissa valtiopäämiehet kerääntyvät yhteen jännittääkseen tulevia tapahtumia, maata kriisissä. Suotta Anssi Männistö Tampereen yliopistolta onkin epäillyt kuvaa lavastetuksi. Itse artikkeli vetää kuitenkin touhun huippuunsa: sen lisäksi että jutussa kerrotaan sähäkkään tapaan itse operaation etenemisestä, jalat vie alta kuvaus sunnuntai-aamupäivästä:

”Obama suuntaa golfkentälle. Hän pelaa tavallisen 18 reiän sijaan vain yhdeksän. Peliä seuranneet toimittajat päättelevät, että kolea sää on vienyt pelihalut.

Tosiasiassa Obama suuntaa suoraan toimistoonsa ottamatta edes golfkenkiä jalastaan.

Valkoinen talo sulkee ovensa turisteilta. Yksi työntekijä passitetaan ostoksille. Hän tuo kalkkunalla täytettyjen wrapeja, katkarapuja, perunalastuja ja limsaa.” (HS 4.5.)

Nämä kaksi tekijää – kuva ja kuvaus Obamasta ja Valkoisesta talosta valmistautumassa spektaakkeliin – hölskäyttävät kyllä vasta heränneen lukijan kahvit rinnuksille. Ihanko oikeasti tässä valmistaudutaan seuraamaan suoraa lähetystä murhasta? Tai kuten Männistö äimistelee:

”Seurataanko lätkämatsia vai miksi niin kiinnostuneina katsovat? Mitään viitettä siitä, että mitä tässä todella tapahtuu, ei ole. Tosin on vankat sanat, joiden mukaan tässä tapahtuu yksi hurjimmista suorista lähetyksistä ikinä, mutta kukaan muu kuin nuo kolmetoista henkilöä ei sitä todista. ”

Kiinnostavaa bin Ladenin murhassa onkin sen salamyhkäisyys. Foliohattuja ei tarvita, he tekevät sen itse. He tekevät kaikkensa, jotta uutistoimistot ja tavan kansalaiset kiihottuisivat. Meille on kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki erityisjoukosta ja operaation etenemisestä, mutta varsinaisia todisteita, valokuvia, videokuvaa tai itse ruumista emme saa nähdä. Ne eivät tietenkään ole koko perheen katseltavaa, mutta koko tapahtuman keskiö, bin Ladenin ruumis ja sen poissaolo, panee epäilemään koko tapahtuman totuudellisuutta.

Älkää käsittäkö väärin. En ota kantaa siihen, onko bin Laden ollut kuolleena jo vuosikausia vai murhattiinko hänet todella nyt kuten dna-tunnisteen mukaan on oikeasti tapahtunut. Enemminkin on kysyttävä, mitä Osama bin Ladenin ympärillä tapahtuu. Tommi Melender kirjoittaa Kuka nauttii eniten -esseekokoelmassaan (2010) Don DeLillon mainiosta romaanista Valkoinen kohina (1985), jossa

”romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä.” (Melender 2010, 114–115).

Lato, jonka ympärille on asetettu valtavat määrät kylttejä, lakkaa itse asiassa olemasta. Näemme vain kyltit, näemme sen mitä oletamme kylttien edustavan, mihin oletamme niiden viittaavan. Tämä seikka tulee mieleen myös Osama bin Ladenin murhan uutisoinnissa. Me emme seuraa bin Ladeniin liittyviä tapahtumia, vaan miestä koskevaa uutisointia. Siksi emme näe bin Ladenin ruumista tai videokuvaa – sitähän näinä CNN:nä ja reaaliaikaisen sodankäynnin aikoina sopisi odottaa – vaan ihmisiä katsomassa videokuvaa. Emme näe elokuvaa, vaan ihmisiä katsomassa elokuvaa. Se herättää kiinnostuksemme, kiihottaa mielikuvitustamme.

Mitä meiltä sitten jää näkemättä? Ensinnäkin ihminen, jota on ammuttu päähän. Varmasti karmea näky. Monet ovat nähneet tätä televisiossa, mutta toisin kuin elokuva nykyisin, todellisuus (tai Valkoinen talo) päätti tällä kertaa keskittyä viettelyyn, referentin poissaoloon. Ehkä sillä on syynsä Vähän sama kuin katsoisi toiminta-, kauhu- tai pornoelokuvia ilman toiminta-, kauhu- tai pornokohtauksia. Toiseksi meiltä jäi näkemättä bin Ladenin hautajaiset. Nehän toimitettiin hyvin nopealla, jopa epäilyttävän nopealla aikataululla: ammuttu mies pestiin ja vaatetettiin, hoidettiin islamin oppien mukaisesti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja kipattiin lopuksi mereen. Paikkaa ei kerrota, koska bin Ladenin haudasta ei kuulemma haluta pyhiinvaelluspaikkaa. Tämä saattaa olla kuitenkin tapahtuman kaikkein häkellyttävin seikka, joskin tarkemmin ajateltuna vain loogista. Miksi Navy Seals ja Yhdysvaltain armeija kunnioitti niin paljon maailman etsityimmän rikollisen, globaaliksi puetun kansallisen murhenäytelmän pääarkkitehdin kuolemaa, ruumista ja edesmennyttä elämää niin paljon, ettei se häpäissyt bin Ladenia julkisesti – toisin kuin amerikkalaisjoukkojen saatua Saddam Husseinin kiinni vuonna 2006 jolloin sotarikollista ryöpytettiin eessuntaas ja lehdet pullistelivat kärsivän, likaisen Saddamin kasvoja jossain nimettömässä maakuopassa. Niinköhän Osama bin Laden ansaitsi parempaa? Tai niinköhän Yhdysvallat oli parissa vuodessa oppinut kohtelemaan tuomitsemiaan rikollisia kunnollisemmin (jos ei oteta lukuun tätä varsinaista murhaa)? Eikö nöyryyttävämpää ja kaikista meistä vastenmielisempää – mutta sittenkin ihanampaa ja juhlittavampaa – olisi ollut saattaa Al-Qaida -maestro maallisen oikeuden eteen, meidän kaikkien syljeksittäväksi?

Vaikka hurskasteluun Obamakin sortui sitten:

”Pidimme parempaa huolta kuin bin Laden silloin, kun hän tappoi 3000 ihmistä. Hän ei paljoa välittänyt siitä, kuinka heitä kohdeltiin ja häpäistiin”, sanoi Obama viitaten WTC-iskuihin."

Kuten uutisista on käynyt ilmi, itse murhan jälkeiset tapahtumat, dna-varmistus, ruumiin valmistelu ja hautaaminen, olivat suunniteltuja tapahtumia. Toisin kuin Obama väitti, eivät Osama ja Yhdysvallat – onpa siinäkin voimasuhteet – ole niin erilaisia: molemmat valmistelivat iskujaan kuukausikaupalla, molempien motiivit ovat hiukan kyseenalaisia ja molemmista tapahtumista on vuotanut relevanttia tietoa yllättävän vähän. Voisi jopa sanoa, että WTC-iskuilla ja bin Ladenin kuolemalla on samantyyppinen luonne: molempiin esimerkiksi liittyy seikkoja, joista ei julkisesti ole kerrottu tarpeeksi selvästi; molemmat ovat spektaakkeleja, joista ensimmäisessä käsiteltiin surua ja toisessa koston suomaa mielihyvää; kumpikin estetisoi kuoleman ja eräällä tavalla myös häpäisi sen: WTC-iskut estetisoivat ”maailmojen sodan”, Bin Ladenin murha kaikki kuviteltavissa olevat ”pahan johtajan” murhayritykset jonka kunnialliset kansalaiset panivat toteen (vrt. Hitlerin murhayritykset) – sillä erotuksella, että molemmissa onnistuttiin. Maailmojen sota näyttää olleen voittoisa meidän suhteemme ja tuntemattoman, vieraan uhan kasvot saatiin tuhottua.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, bin Ladenin kuolemaan on tietysti saatu jo erilaisia tulokulmia. Virallisen kertomuksen mukaan hän ja hänen seuralaisensa tekivät vahvaa vastarintaa, jonka takia bin Laden oli pakko tappaa. Operaation kulusta käy myös ilmi, kuten tällä kertaa oivaltava HS kertoi, että ”Bin Ladenilla oli yli puoli tuntia aikaa tarttua aseeseen, mutta hän ei sitä tehnyt. Tulitaistelu kesti 40 minuuttia, ja bin Laden tapettiin sen loppupuolella.” (HS 6.5.)

40 minuuttia ja yksi ihminen vastaan Navy Seals-ryhmä, joukko huippukoulutettuja tappajia? Kiinnostavampi ja Yhdysvaltain toiminnan entistä moraalittomaan valoon asettava kertomus kuitenkin menee toisin: ”Uutiskanavan Al Arabiyan ”siteeraamat nimettömät pakistanilaiset turvallisuuslähteet väittivät haastatelleensa talosta löytynyttä bin Ladenin 12-vuotaista tyttöä, jonka mukaan bin Laden olisi saatu kiinni elävänä operaation alkuvaiheessa ja teloitettu sitten perheenjäsenien nähden.” (HS 5.5.)

”Kaikki mitä sanon on, on valetta.” Tämän lauseen tulisi lukea jokaisen sanomalehden sivulla, jokaisen tv-kanavan ruudun alakulmassa. Niin nytkin. Oli sitten kysymys Al Arabiyasta, CNN:stä tai Helsingin Sanomista, on jotakuinkin selvää, että kaikki ne puhuvat lörpötellen, koska lörpöttely on tapa, jolla spektaakkeli rakennetaan. Siitä puhutaan, lakkaamatta, siitä tiedetään kaikki paitsi se, mitä ”todella tapahtui”. Näemme kuvia, luemme uutisia tapahtuneesta, mutta koko ajan jotain vuotaa yli, koko ajan esitetyn totuus pakenee – eikä silti, ei se meitä edes kiinnosta, meitä kiinnostaa kiihottuminen, se että edes näemme ne jotka näkivät. Ja ehkä juuri se on asia, jonka tulisi vaati kaikki huomiomme. Kiihottuminen.

... ja langennut maailma odottaa

2011-04-29T12:16:00.003+03:00

Langennut maailma huokaa...

2011-04-26T09:59:00.004+03:00

Jytkypolitiikkaa valonnopeuden ajassa

2011-04-19T09:44:00.004+03:00

Aamulehti, Suomen eräs huvittavimmista sanomalehdistä, julkaisi heti eduskuntavaalien jälkeen pienen artikkelin Onko iso jytky englanniksi Big Bang vai Great Fart? Ilmaus ”jytky” on tietysti ollut kaikkien huulilla toissaillasta lähtien; termi lanseerattiin Timo Soinin toimesta vaalivalvojaisten aikana ja onnellisen typertyneenä Soini toistelikin termiä koko illan. Näyttääkin siltä, että ihmisten tunnerekistereihin ”jytky” on iskostunut nyt niin tiukasti, että vastaisuudessa kun näemme Soinin televisiossa tai lehdistössä, jytky nousee välittömästi mieliimme.

Paul Virilio kuvaa Persianlahden sodan aikana kirjoittamassaan Desert Screen. War at the Speed of Light -kirjassa (1991) sodankäynnin muuntunutta luonnetta. Persianlahden sota edustaa hänelle ensimmäistä täysin reaaliaikaista sotaa, joka itse asiassa hävittää perinteiset aikamääreet (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ja korvaa ne reaaliajalla ja viiveellisellä ajalla. Keskeinen uuden sodankäynnin symboli on F117-hävittäjän ohella satelliitti, joka välittää meille suoraa tv-kuvaa tapahtumista; me vain istumme sohvilla ja katselemme. Me olemme niinikään sotilaita sodassa.

Käsitys ihmisten kokemasta pommituksesta mediaa seuratessa voi toki tuntua provosoivalta ja yliampuvalta. Mehän vain katsomme televisiota ja olemme milloin tahansa kykeneviä vaihtamaan kanavaa tai laittamaan toosan kiinni? Jollain tasolla Virilion kuvaama perinteisten aikamääreiden hävittäminen kuitenkin palvelee ymmärrystämme. Ainakin se jäljentää osuvasti, mistä on kysymys soinilaisen jytkyn kohdalla. Kyse ei ole median terrorista, vaan enemmänkin tunteista ajassa.

Jytky tuo ilmauksena mieleen paitsi lapsenkakan myös pommin, jymypaukun, tykinjytkyn. ”Tuli iso jytky”, kiljahtaa Timo Soini ja tarkoittaa: ”Nyt saimme kaikkien huomion, nyt teimme vallankumouksen, nyt tapahtuu!” Jytky kuitenkin viittaa myös välittömästi siihen, että samoin kuin lämpöohjusten lähettäminen Persianlahden sodassa myös jytky vaatii välitöntä reagoimista. Se on Virilion mukaan nyt koko poliitikan ytimessä: koska asiat tapahtuvat reaaliajassa, meidän on reagoitava suoraan ja harkitsematta, suojauduttava, puolustauduttava, käytävä vastaiskuun. Samalla tavalla soinilainen jytky pakottaa meidät reagoimaan, olemaan jotain mieltä, politisoitumaan. Uinuva poliittinen ruumis herää. Se, mikä tässä kuitenkin on olennaista on se, että politiikka ei ole aina kovinkaan mahdollista tai mielekästä valonnopeuden ajassa. Politiikkaanhan on perinteisesti liitetty keskustelua, punnitsemista, analyysiä, kritiikkiä ja harkintaa – eikä ajassa, jossa ihmiset pakotetaan reagoimaan välittömästi, ole aikaa politiikalle. Samaa voi sanoa perussuomalaisista: tietävätkö nämä ihmiset ja nämä äänestäjät, mitä tekevät (mikä on olennainen kysymys kuluvan viikon aikana muutenkin)? Ovatko he todella harkinneet, ketä äänestää? Tai mistä ylipäätään muodostuu side äänestäjän ja puolueen välillä, kun kysymys on perussuomalaisista – tai mistä tahansa muusta puolueesta? Miksi väen yksikkö valitsee jonkin tietyn puolueen ja mihin tämä valinta perustuu?

Demokraattinen politiikka, josta eduskuntavaalien tulos on selvä osoitus, ja etenkin sen määritelmä on näin ollen mahdollisesti avoin, auki: meidän on jatkuvasti kysyttävä, onko se mahdollista. Haluammeko sitä? Onko politiikka, tietynlainen politiikka tai politiikka ylipäätään se, mikä pelastaa meidät tai turvaa hyvinvointimme? Ja edelleen: mikäli demokratia on vallan jakamista ja valonnopeuden ajassa demokratia politiikkana mahdotonta, mitä meille jää jaettavaksi? Virilio vastaa: tunteita.

Yhdessä yössä sellainenkin sosiaalinen media kuin Facebook meni täysin sekaisin. Työpaikoilla ei muista puhuttukaan. Perussuomalaiset! Timo Soini! ”Tuli iso jytky!” Kansa on ääliö, on muutettava Ruotsiin! Tai kuten Hedelmissä osuvasti muotoiltiin:

”Tässä on vasemmiston ja vihreiden toinen perinteinen ongelma: epärealistinen oletus siitä, että jokainen yksilö todella “voisi tajuta” eli tulla tietoiseksi = vasemmistovihreäksi, sekä usko ihmisten perimmäiseen rationaalisuuteen.”

Tämän logiikan mukaan kansa ei selvästikään ole tajunnut.

Tai entä jos se on? Entä jos kansa todella on tajunnut? Vuosia jatkunut epädemokratia sai vaalit erityisen politisoituneiksi ja minunkin puoluekantaa peräsi eräs vasemmistopapparainen ratikassa; ilmapiiri väreili kiihkoa, sähköä, piinaavaa odotusta ja pelkoa. Kun sitten vaalivalvojaiset alkoivat, näytti siltä kuin reaalinen vihdoin olisi tullut todeksi. Tuloksissahan ei sinänsä ollut mitään uutta; kukaan ei yllättynyt niiden takia: olimme jo kuukausia tienneet, että perussuomalaisten suosio on kasvanut. Nyt tuo tieto kuitenkin tuli näkyväksi ja hetkessä se muutti etenkin perussuomalaisten vastustajat möliseväksi laumaksi ylitunteellisia mielipuolia. Ja myönnän: itsekin liikutuin. Emme kerta kaikkiaan osanneet reagoida tapahtuneeseen tunteettomasti, vaitonaisesti järkeillen. Ja kansa, minäkin sen osana, tulimme siihen tulokseen, että nyt alkaa tapahtua. Kansa todella tajusi tämän ja halusi sitä: osa toivoi sitä ilolla, osa toivoi sitä kauhulla. ”Iso jytky” oli siis todellakin valtava, mahan pinkeänpyöreäksi turvottanut pieru, joka jyrähti ja kansa liikahti. Se oli pommi, joka vaati suojautumista – ja vain ne, jotka pierun maireasta hajusta pitävät, jäivät sitä uteliaina nuuhkimaan, hurraamaan poikamaiselle suoritukselle.

Vaalimainoksissakin toisteltiin muutosta. Haluttiin muutosta. Porvarihallituksen vetämä politiikka ei kelvannut. Mutta ehkä tuossa muutoksenkaipuussa ei ollut kuitenkaan niinkään kysymys poliittisesta päätöksenteosta kuin tunteista. Aivan kuin ihmiset olisivat juuri halunneet tätä: että politiikka alkaisi kiinnostaa jälleen, että siihen syntyisi tunneside, (sillä monestihan tunnesiteet luovat syvällisemmän suhteen kun järkeily), että me oikeasti kaipaisimme vaikuttamista, vastuunottoa, yhteyttä yleiseen. Ja seuraavan päivän kuluessa vaalituloksen johdosta monet olivatkin jo liittyneet puolueeseen (esim. eilispäivän aikana Vihreisiin liittyi yli 300 ihmistä). Voisi kai sanoa: vihdoinkin!

Eli Timo Soinia ei voi kuin onnitella. Jälleen kerran hänen laskelmoiva jytkypolitiikkansa toimi ja sai punavihreän, itseään tiedostavana pitävän kansanosan sekaisin ja varpailleen. Pulssin sopisi kuitenkin hiukan tasaantuvan. Jää nimittäin nähtäväksi, synnyttääkö perussuomalaisten nousu ja kokoomuksen vaalivoitto (se on toinen ja ehkä jopa persujen voittoa traagisempi asia joka kannattaa muistaa) todellisen vastareaktion vai onnistuuko soinilaisuus muuntamaan tiedostajat itse asiassa perussuomalaisia pahemmaksi satanistis-hedonistiseksi mullikuoroksi.

Jos nimittäin haluamme puoluedemokratiaa, tämä on täydellinen esimerkki siitä. Kansa äänesti, eikä se äänestä väärin. Miten se muka voisi? Ehkä öykkäröimisen sijaan voisimmekin edes yrittää ottaa perussuomalaisten hajanaisetkin kannat kerrankin vakavasti, siitäkin huolimatta, että ”he tekevät sen itse”. Ainakin he ovat osoittaneet, että suuri osa suomalaisista kannattaa puolueen ajamia linjoja. Ehkä meidän on katsottava tämä kortti – ja pidettävä yllä hyvinä pitämiämme taisteluja kaikilla muilla aloilla (esim. ekologisten kriisien ja maahanmuuttokriitiikin hillitseminen muiden muassa). Emme voi lähteä ajatuksesta, että me olemme automaattisesti oikeassa ja muut väärässä. Kaikki me olemme ”yltäpäältä veressä”.

Harkitseva politiikka ei voi perustua puhtaasti reaktiivisuuteen. Ei se ole tunteiden kimpoilua, vaan nimenomaan harkintaa, toimintaa, poliittisen ruumiin jatkuvaa käyttämistä (joka silloin tällöin asettuu ristiriitaan henkilökohtaisten halujen kanssa). Väen moninaiset halut eivät jää intressin tai edun alle: meillä on Gilles Deleuzen sanoin ”syvällisiä ja epämääräisiä haluja, joiden vaikutuksesta” emme aina toimi etujemme mukaisesti. ”Ihmiset eivät halua mitään, mikä olisi heidän etujensa vastaista, sillä etu, intressi hahmotetaan aina halun käsitteen kautta.” (ks. Gilles Deleuze: Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. 1992. Helsinki: Gaudeamus. s. 99.) Käytännössä tämä tarkoittaa, että me emme todella tiedä, mitä teemme, mutta jos pidämme puoluedemokratiaa parhaana mahdollisena hallintamallina, meidän on hyväksyttävä tämä tosiasia. Ihmiset valitsevat puolueita kasvojen, nimien ja rintojen perusteella, eivät vain kantojen takia.

Miten politiikka on sitten mahdollista valonnopeuden ajassa? Onko meillä pääsyä aktiivisuuden ja reaktiivisuuden, voiman ja vastarinnan, tunteen ja vastatunteen alle, eräänlaiseen kiinteään pisteeseen tai seisahtumaan, josta käsin kammeta yhteisön arvoja mielestämme oikeaan suuntaan tai pikemminkin: tehdä edes pieniä asioita sen suuntaisesti kuin ajattelemme olevan kaikille hyväksi? Tämän tiedämme: seuraavat eduskuntavaalit ovat (viimeistään) neljän vuoden päästä, seuraavat kunnallisvaalit ensi vuonna, mutta politiikka ei odota. Äänestäjät ovat äänestäneet, mutta äänestämiseen rinnastettavia tai äänestämistä voimakkaampia poliittisen kamppailun muotoja on esillä joka päivä, tänäänkin. Ja niihin meidän on osallistuttava. Tom Joad ei ilmesty kerran neljässä vuodessa, vaan on läsnä kaikkialla missä itkee vastasyntynyt, missä poliisi tai vartijaa pieksää ihmistä, missä löyhkää veri, missä leijuu viha, missä etsitään työtä tai avunantoa, missä tavoitellaan vapautta ja missä haetaan paikkaa. Kaikkialla. Koko ajan.

Ja kun kaikki on liikkeessä, suojautumisten, hyökkäysten, pakenemisten ja kohtijuoksujen sarjoina, ehkä meidän on tehtävä liikkeestä kotimme. Mutta silloinkin meidän on muistettava, ettemme me ole se, joka liikkuu – joku muu, jokin muu, me ja meidän nimemme liikkuvat ja liikehtivät edessämme. Ehkä kiinteä piste sittenkin on.

Turisti ja matkaopas

2011-04-09T16:46:00.005+03:00

Kokoomuksen Peruuttamalla ei pääse eteenpäin -vaalilehtinen tipahti tämänpäiväisen Hesarin mutkassa postiluukusta. Viimeaikaiseen puolueen harjoittamaan retoriikkaan tutustunut ei ylläty. Mukana ovat samat häkellyttävät sloganit ja näpäytykset, mutta myös ennen kaikkea sama optimismi. Sehän kokoomuksen mainonnasta on viime vuosina on niin absurdia tehnyt: ilakoivat kasvot, iskulauseet, talkoohenki, kaikki mukaan -meininki.

Uusin ulottuvuus liittyy kuitenkin siihen, mikä kokoomuksessa on tällä hetkellä parasta. Se on puolueista kaikkein taitavin – populismia kaihtamattakin – ja viekkain omimaan erilaisia vastakulttuurisia konsepteja omaan käyttöönsä. Pari vuotta sitten vihreästä ajattelusta tehtiin kokoomuksen lippulaiva; vihreällä on viisi miljoonaa sävyä ja jokainen voi vaikuttaa, oli sitten katumaasturilla ajeleva yritysjohtaja tai globalisaatiokriitinen fennovegaani – kuten kokoomuksen vastenmielinen puhunta maalaili. Tällä kertaa tämä äärikapitalistinen puolue ottaa käyttöönsä utopian. Utopia rekuperoidaan. Se imuroidaan omaan käyttöön ja käännetään jollei vastakohdakseen niin ainakin markkinatalouden palvelukseen. Tulos on lumoavalla tavalla häkellyttävä.

Kokoomuksen utopia kulkee nimellä Paremminvointivaltio. Himaslainen retoriikka on otettu niin ikään käyttöön: menneisyyteen ei saa takertua, ei saa olla kyyninen, ei saa valittaa, ei saa edes olla kriittinen, yhdessä käydään hommiin ja edetään kohti tulevaisuutta hymyssäsuin. Stubbin virnukissamainen hymy leijuu edellämme.

Lehtinen alkaa ”kutsulla matkalle”. Itse asiassa kokoomuksen vaalilehti ei ole edes vaalilehti, se on ”matkaopas”. ”Matkaopas Paremminvointivaltioon on suunnitelma siitä, kuinka hyvinvointivaltiosta päästään Paremminvointivaltioon.” Lehtinen, korjaan, matkaopas alkaa perinteisellä retoriikalla: ”me suomalaiset”. ”Me suomalaiset” arvostamme hyvinvointivaltiota. Tilanne on kuitenkin kriisiytynyt, sen tunnustaa kokoomuskin. ”Mitä siis on tehtävä?” Ei saa turvautua nostalgiaan:

”Helposti voi taipua ajattelemaan, että ennen kaikki oli paremmin. Jos vain pääsisimme takaisin auvoisalle 80-luvulle, jos voisimme kieltää EU:n, poliitikot, markkinavoimat tai kaikki ne, joiden kanssa olemme eri mieltä, silloin kaikki olisi hyvin.”

Seuraa pysäyttävä lause: ”Me emme kuitenkaan ajattele näin”. Me suomalaiset. Äkkiä lukija on temmattu mukaan retoriikkaan, jossa hänkään ei ajattele näin, vaikka yleensä kyllä ajattelee, sanoi siihen kokoomus-väki mitä hyvänsä. Ei ole kuitenkaan tarvetta korostaa, että kokoomus on joiltain osin tässä oikeassa. Meidän ei tule haikailla 80-luvulle sokeasti. Samainen retoriikka vie kuitenkin huomiota siitä, ettei meidän tulisi myöskään kritisoida nykyistä järjestelmää, eikä varsinkaan tulevaisuutta, koska ennen ei ollut paremmin. Mutta juuri tuo kritiikki on se, jota kokoomus haluaa välttää. Sen tulevaisuudenutopiassa ihmiset ovat ”tottuneet tekemään asioita yhdessä, talkoovoimin. Asioista ei purnata vaan ne tehdään hoidetaan kuntoon. Meidän yhteinen maahan tämä on.” Eikö tästä välity kaikesta jalomielisyydentuulahduksestakin huolimatta myös sokea usko tulevaisuuteen – tai ainakin siihen tulevaisuuteen, jonka kokoomus haluaa Suomeen? Täyttä vauhtia eteenpäin! Kieltämättä tässä kohtaa ei voi olla ajattelematta Bruce Springsteenin Last to Die -kappaleen säkeistöä: ”The kids asleep in the backseat / We're just countin' the miles you and me / We don't measure the blood we've drawn anymore / We just stack the bodies outside the door”

Kokoomus ei tyydy myöskään utopian uudelleenmuotoiluun, vaan pöllii samantien myös Marxin vieraantumisteorian:

”Odotamme saavamme kaiken valmiina. Olemme vieraantuneet omasta hyvinvoinnistamme ja panoksestamme sen rakentamiseen. Meistä on tullut turisteja hyvinvointivaltioon.”

Tämä on lähtötilanne. Tämän vuoksi on lähdettävä kohti Paremminvointivaltiota. On painotettava ilmaisua ”lähteä”, sillä kyse on matkaoppaasta. Turisti-metaforan käyttö aiheuttaa kuitenkin jo ensi metreillä hämmennystä. Matkaopas opastaa, että turisti ei todellisuudessa

”jaksa nähdä päänvaivaa. Turisti ei näe oman toimintansa merkitystä maan tulevaisuudelle. […] Turisti käy vain kääntymässä ja ajattelee, että asioiden tekeminen kuuluu muille, maan oikeille asukkaille. Turisti valittaa hotellin huonoa tasoa ja basaarin korkeita hintoja – ja heittää roskat tienpientareelle ja lähtee kotiin.”

Siis hetkinen? Olemme turisteja hyvinvointivaltiossa ja nyt meitä kannustetaan matkustamaan lisää? Meitä ei pyydetä juurtumaan asuinsijoillemme, vaan jatkamaan turistina olemista. Meidät on kutsuttu matkalle Paremminvointivaltioon ja jos kerran kyse on matkasta, silloin me olemme vain kääntymässä, käymässä – enkä ole tähän päivään mennessä nähnyt turistia, joka ei haluaisi palveluja, joka tekisi kaiken itse ja joka ei nakkaisi paskoja maan infrastruktuurista, ekologisesta kantokyvystä jne. Käsitteen tasolla turisti haluaa henkilökohtaista tyydytystä; turisti haluaa lomailla, sillä loma on eroa työstä, rasituksesta, silloin ihminen on turistina, mikä merkitsee lepoa, elämyksiä, helppoa elämää, hyviä ilmoja, hyvää ruokaa ja toimivia palveluja. Mutta mikä olennaisinta: kokoomus ei tämän retoriikan perusteella halua, että olemme kotonamme, vaan että olemme kylässä, ohikulkumatkalla, entisenkaltaisia vaativia, ahneita ja sikamaisia röhörieskoja. Koko turisti-metaforaan on siis kätkeytynyt kokonainen ihmiskuva, joka toden totta on kapitalistisen järjestelmän polttoainetta.

Sivumennen sanoen matkaopas tuo mieleen myös Paul Verhoeven Total Recall -elokuvan (1990), tuon aikansa proto-Matrixin, jossa päähenkiö Douglas Quaid haluaa ostaa matkan Marsiin uudenlaisella konseptilla: hänelle tehdään muistisiirtoja, jotka ovat täysin tuntemiemme muistikuvien kaltaisia. Hän saa kuvitella olevansa salainen agentti suorittamassa tehtävää, hän saa tavata hekumoimansa naisen jne. Jotain kuitenkin menee pieleen kun paljastuu, että Douglas Quaid ei olekaan Douglas Quaid, vaan koko hänen identiteettinsä on pelkkä siirre, hän on joku toinen, eikä enää oma itsensä. Ja hän on ollut aiemmin Marsissa, johon on Douglas Quaidina tuntenut vetoa. Marsin luonnonvaroja himoava yritysjohtaja on nimittäin saanut hänet hänen ”aiemmassa” elämässä puolelleen, pyyhkinyt hänen muistinsa ja palauttanut rakennustyömieheksi maapallolle. Koko hänen elämänsä on kulissi, hänen vaimonsa häntä vahtiva agentti, hänen uusi elämänsä tekaistu, muistikuvat yhtiön häneen siirtämiä. Entä mitä tekemistä tällä kaikella on kokoomuksen vaalikampanjan kanssa? Paremminvointivaltion konsepti on kuin matka, jonka Quaid tilaa – kokoomus kuin Recall, yritys joka matkan tarjoaa. Ja ne meistä, jotka tähän luritukseen uskovat, olemme oman elämämme quaideja, menossa suinpäin nykytilanteesta nykytilanteeseen kulissien taakse jäävän yritysjohtajan kerätessä voitot. Joka kerta kun näen kokoomuksen vaalimainoksen, voin kuulla korvissani Douglas Quaidia esittävän Arnold Schwarzeneggerin mölisevän hurjistuneena ”You bastards!”

Mutta leikki sikseen. Paremminvointivaltio sisältää kuitenkin osallistumisia, joita ei äkki arvaamatta turistilta sopisi vaatia. Ennen kaikkea se vaatii henkilökohtaista vastuuta, mistä on erikseen kiitettävä kokoomusta, sillä onhan se totta; meidän toden totta on otettava omasta elämästämme vastuu ja panostettava kokemusten laatuun, välittämiseen, suojelemiseen, asioiden parantamiseen. Millaisiin päämääriin tämä vastuu sitten kytketään kokoomuksen kampanjassa – se on tietysti eri asia. Vaikka monet suomalaiset varmasti haaveilevat talkoista, kokoomuksen käyttäessä sitä ihan erityisenä konseptina, homma haiskahtaa pahasti kusetukselta.

”Paremminvointivaltiossa ei ole tavatonta nähdä 'koko kylää kasvattamassa lapsia' tai eri ammattiharjoittajien tekevän työssään vielä vähän ylimääräistä, sellaista missä otetaan ihmiset ihmisinä eikä vain numerolappuina, jotka pitää hoitaa pois jonoista.”

Suhteutettaessa tämä työn konseptiin, joka on kokoomuslaisen utopian keskeinen peruspilari, koko ajatus talkoista, puhumattakaan myöhemmin painotetusta järjestötyön merkityksestä alkaa tuntua mielisairaalta. Voi vain kysyä, millä ajalla? Millä ajalla me osallistumme talkoisiin? Millä ajalla me osallistumme järjestötyöhön? Tai ehkäpä kokoomus haluaa meidät talkoisiin, jotta tekisimme töitä mahdollisimman halvalla, ellei ilmaiseksi – työ olisi iloista ja mukavaa, mutta vuokrarahoja sillä ei saisi kokoon. Se kieltämättä sopisi kuvaan.

Ei tule kenellekään yllätyksenä, että kokoomus haluaa patistaa ihmiset töihin. ”Hyvä työ kannattaa aina” on oikein erikseen tummennettu matkaoppaassa. Toisaalla kuitenkin kerrotaan ”kaiken työn olevan arvokasta”. Siis hetkinen uudestaan? Mitä tahansa työtä teemme, se on arvokasta, mutta hyvän työn vastakohtana kaiketi on ”huono” työ, joka ei kannata eikä ole arvokasta. Melkein uhmaisin matkaopastani ja sanoisin, että ei todellakaan kaikki työ ole arvokasta – etenkin jos ajatellaan yksilön toimeentuloa tai maapallon kestokykyä. Kaikki työ ei myöskään ole missään nimessä hyvää – ja jos sitä joku jostain kohtalon tai kokoomuksen oikusta joutuu tekemään, hän tulisi kaiken järjen mukaan saada siitä asiaankuuluvaa korvausta. En myöskään voi olla ajattelematta palkkatyön ulkopuolella tällä hetkellä tapahtuvaa työtä: hoivatyötä (esim. sairaitten lähimmäisten hoivaaminen), vapaaehtoistyötä, kansalaistoimintaa (järjestö- ja yhdistystoiminta) tai ihan mitä tahansa uusia arvoja tuottavaa työtä (esim. bloggaus, taideprojektit, vuorovaikutteiset paikallistaloudet)? En ole nähnyt kokoomuksen ajavan minkäänasteista kansalaispalkkaa tai perustuloa tai mitään rahaan sidottua vastinetta näille intohimosta ja välttämättömyydestä nousevien töiden korvaukseksi. Kaiketi ne eivät sitten olekaan oikeaa ja arvokasta työtä. Nehän ovat osin näkymätöntä, osin välttämätöntä työtä, eivätkä ne useinkaan hyödytä kansantaloutta.

Juju on siinä, että kokoomuskin tunnustaa meidän olevan kusessa. ”Hyvinvointimme ei ole kestävällä pohjalla. Tulot eivät riitä rahoittamaan kaikkia paremminvointiin tarvittavia menoja.” Samalla ”valtion menoja ei pidä uusilla päätöksillä lisätä ilman, että samalla tehdään tarkka harkinta ja suhteutetaan uusi meno jo olemassa oleviin kuluihin.” Siksi on mm. luonnollista, ettei opintotukea sidota indeksiin tai kohoteta siedettävälle tasolle. Päinvastoin: tarvitsemme kokoomuksen mukaan lisää ”rakenteellisia uudistuksia” (bingo!) ja lisää työntekoa.

Pidennetään siis työuria lisäämällä työssä viihtymistä.

”Työurien pidentämisessä on välttämätöntä jaksamisen tukeminen, työelämän ja työmarkkinoiden kehittäminen, koulutuksen suuntaaminen vastaamaan työvoiman kysyntää ja opiskeluaikojen lyhentäminen.”

Tässäkään ei ole mitään yllättävää, tähtäsihän jo yliopistolakiuudistus tähän: jengi kiertokävelylle oppilaitoksiin, pihalle, töihin, elämä meni, son moro! Hyvähän se toki on, että tämä sanotaan suoraan. Arvostettava sitä on. ”Suuntaaminenkin” on toki kaunis sana vuosisataisten traditioiden alasajamiselle (vrt. yliopistojen ihmistieteelliset koulutusalat). Siinä mielessä on vähintäänkin ristiriitaista puhua sivistyksestä ”asenteena, tapana suhtautua maailmaan ja elämään”, johon kuuluu olennaisesti ”myös halu vaalia luontoa ja kantaa vastuuta luonnon tilasta”. Se on ollut hukassa kokoomukselta koko ajan.

Kokoomuslainen utopia muistuttaa tältä osin myös David Fincherin Fight Clubissa (1999) pilkattuja lentokoneiden hätälaskeutumisoppaita matkustajille. Niissä ihmiset ”hymyilevät kuin buddhat”, mainitsee Tyler Durden (Brad Pitt), kun taas Paremminvointivaltio tuo mieleen jonkin sadun, jossa ihmiset hymyilevät virnukissamaista infantiilin hymyä ja laulavat posket lerpattaen ”ain laulaen työtäs tee”. Työssä viihtyminen ja ”työn ilo” ovat toki tärkeitä asioita, mutta samaan aikaan on tunnustettava, ettei kaikki työ nyt vain ole kivaa ja mukavaa, eikä kaiken työn sellaista välttämättä tarvitsekaan olla. Tämän kieltäminen vetoamalla ”jaksamisen tukemiseen” on vain kiertoilmaus sille, että ihmiset pysyisivät töissä kunnes ovat fyysisesti ja psyykkisesti niin paskana, etteivät kävele edes omin jaloin hautaan. Tätä kokoomus haluaa sen sijaan, että se pyrkisi miettimään ratkaisuja, miten vähentää työntekoa, lyhentää työaikoja ja työelämässä olemista. Jos palkkatyön ja vapaa-ajan erottelu on edes joten kuten mielekäs joillakin aloilla nykyisin, ihmisten hyvinvointi syntyy tosiasiassa palkkatyön ja vapaa-ajan oikeanlaisesta tasapainosta, ei toisen korostamisesta toisen kustannuksella. Nyt kokoomus haluaa viedä tämän tasapainon toteutumiselta viimeisetkin mahdollisuudet painottamalla sokeasti kaiken (palkka)työn arvokkuutta, työssä viihtymistä ja kansantaloutta ja talkoohenkeä. Tämä masinointi merkitsee enemmänkin matkaa pahemminvointivaltioon kuin kokoomuksen maalailemaan idylliiin. Tosin tässä tapauksessa ne taitavat olla sama asia.

Kokoomus haluaa luonnollisesti myös uudistaa verotusta.

”Verotusta on muutettava vahvistamaan suomalaista työtä ja vauhdittamaan talouskasvua, jolloin tarvittavat verotulot voidaan kerätä ilman suuria veronkorotuksia tai menoleikkauksia.”

Totta tosiaan, Suomi on EU-maista vähiten velkaantunein, mikä ei sinänsä lohduta, koostuuhan vuosittainen 50 miljardin euron valtionbudjetti viidesosaltaan lainarahasta. Mutta mikä on matkaoppaamme ratkaisu? ”Verotuksen painopistettä on siirrettävä pois työn tekemisen ja työllistämisen verottamisesta kohti ympäristöä kuluttavan toiminnan verotusta”.

Kolmannen kerran: hetkinen? Mitä on tämä ympäristöä kuluttava toiminta? Vaikka yksilötasolla on selvää, ettei työn tekemisestä pitäisi rangaista yksilöä, jälleen kerran seuraa retorinen huijaus: todellisuudessa monet työt, joihin meidät on pakotettu osittain talouskasvun nimissä, ovat ympäristöä rasittavaa toimintaa” – puhumattakaan kasvavista työmatkakilometreistä ja näyttöpäätteillä selailemisen haitallisuudesta. Bifon sanoin: ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa!” Mitä suomalainen menettäisi, jos kaikki maan hampurilaisravintolat suljettaisiin ja niissä työskentelevät ihmiset vapautettaisiin muihin töihin? Myönnän kernaasti olevani pelkkä politiikan diletantti, mutta palvelusektorin liiallinen korostuminen nykyisessä työelämässä alkaa saada jo outoja sävyjä. Tämän vuoksi olisi paitsi alettava lakaista ekologisesti haitallisia yrityksiä – jalostamoita, autokauppoja, mainostoimistot jne. - myös taattava työntekijälle mahdollisuus kieltäytyä työstä. Kenenkään ihmisen ei tulisi olla pakko työskennellä alalla, jonka tietää tuhoavan ympäristöä, ihmisiä ja ruokkivan öykkärimäistä ihmiskuvaa, joka saa ihmiset ostelemaan päättömästi uusia autoja, veneitä, puhelimia, Thaimaan-matkoja jne. ”Emme tarvitse kaikkea tätä paskaa.”

Mutta tätä kokoomus ei tunnusta. Päinvastoin: voimme kaikki vaikuttaa luonnon alennustilaan. ”Fiksuja tekoja tarvitaan kaikilta, olimmepa sitten katumaasturilla ajavia yritysjohtajia, globalisaatiokriittisiä fennovegaaneja tai aivan tavallisia suomalaisia”. Mutta tätä seuraa koko matkaoppaan mielisairain lause: ”Me kokoomuslaiset olemme aina uskoneet, että ihmisten ja ympäristön kohtalo kulkevat käsi kädessä”. Vaikka ”kohtalo” viittaa tässä selvästi tulevaan, lause tuntuu kielivän myös siitä, että yksin luonto ei ole alennustilassa, saastumisten ja sukupuuttojen keskellä. Myös me olemme. Ihminen itse on pilalla – ja me kokoomuksessa tiedämme sen! Me olemme aina uskoneet siihen, joten tämän perusteella on luontevaa, että viemme sekä ihmisen että luonnon täydelliseen ja totaaliseen alennustilaan, kyllä siinä matkalla ainakin muutamat meistä hyötyvät. Ja tätä hyötyä siivittävät ne ilakoivat kasvot, jotka nauraa hohottavat, kuinka perkele sentään onkin kivaa tämä luonnon pilaaminen ja köyhien kyykyttäminen!

Ja niin muuten, ”talouskasvu on ympäristötekojen edellytys ja vastuullinen markkinatalous luonnonsuojelijan työkalu”. Kuten Tere Vadén maalaili Ajan henki -dokumentissa (jota parjasin aiemmin) jos tuolta Siperiasta tulisi nyt heimo, joka kertoisi tuhonneensa paikallisen ympäristönsä ja tehneensä sen elinkelvottomaksi, meillä tuskin olisi heille mitään kerrottavaa. Niin lyhyt on muistimme, niin kapeita taitomme, niin ahnea tämä kurja ja alhainen ihminen joka raiskaa jokaisen näkemänsä pandan ja antaa lastensa perinnöksi kolme rintaa, kaksi päätä ja tonnikaupalla ydinjätettä. Kiitos vaan.

Sillä tosiasiahan on, että ”ympäristöfiksu yhteiskunta huomioi luonnon kantokyvyn, käyttää mahdollisimman vähän energiaa ja luonnonvaroja, tuottaa mahdollisimman vähän päästöjä ja jätteitä sekä toimii kustannustehokkaasti”. Näin ei toimi kokoomuksen Suomi, näin ei toimi kapitalistinen järjestelmä. Päinvastoin: kapitalismi on luontoa silmälläpitäen koko ihmiskunnan historian kaikkien aikojen tuhoisin järjestelmä. Kokoomuksen isoama ”kansakunta” taas on tätä järjestelmää auliisti palveleva iloinen ja palvelualtis ja kielitaitoinen virkamies, joka solmio suorassa ja housut prässissä tekee kaikkensa hyötyäkseen tuhoamistaan ihmisistä, eläimistä, luonnoista ja muista arvoista. Ja jos meillä joltakulta olisi oikeasti jotain opittavaa, se olisi kivikauden ihminen tai jokin rajattu metsästäjä-keräilijäheimo jossain hamassa menneisyydessä. Mutta sinne nyt helvetti sentään ei kannata kaivata, mehän olemme matkalla tulevaisuuteen ja vain optimismi ja toivo pitävät meidät liikkeessä. Eikä meillä varmaankaan ole kivikauden ihmiseltä mitään opittavaa, mutta kokoomukselta kyllä.

Me olemme turisteja. Matkaoppaan lopussa olemme jo muuttuneet ”matkailijoiksi”: ”Me matkailijoina sitoudumme tällä matkalla hyviin töihin”. Kunnianhimoista, mutta myös valheellista. Suurin utopia on se, johon kokoomus uskoo: se, ettei kapitalismilla ole loppua, että se jatkuu ikuisesti, että voimme elää talouskasvun mallissa loputtomasti ja kaiken lisäksi antaa lapsillemme paremman maailman kuin missä itse elimme. Mutta ei tämä ole utopia, vaan dystopia. Ja kuten kaikki utopiat, mukaan lukien dystopiat, eivät ne ole jossain tuolla kaukana, vaan myös tässä. Tässä ajassa, näissä valinnoissa, näissä tilanteissa joissa elämme päivittäin - näissä on kaikki idut maalailtujen maailmojen toteutumiseksi. Ei ole suurta murrosta, suurta yhtäkkistä katastrofia, joka muuttaisi ihmisen, ihmiskuvan ja todellisuusperiaatteen. On vain jatkuvaa tulemista.

Menneisyyden haikailemisen sijaan meidän ei tule myöskään toljottaa sokeasti tulevaisuuteen: tässä päivässä on kaikki. Meidän tehtäväksi jää tutkia sitä, ymmärtää sitä, muuntaa sitä. Luotava sen rinnalle muuta. Vain siten suurin utopioista on käännettävissä kohti parempaa. Miten tämä elämä olisikaan se, missä olen kotonani? Miten tämä elämä olisikin se, jossa en ole turisti? Jossa olisin paikoillani, enkä alati jollain tolkuttomalla ulkomaanmatkalla? Jossa metafyysinen olemisemme luonto alkaisi juurtua kohti luonnon vastaavaa, toisiamme, jalansijaa, paikkaa – niin syvästi ja juurta myöten, ettemme enää taitaisi luontoa itsestämme viekkaudella ja rekuperoivalla retoriikalla erottaa? Että muistaisimme olennan jatkuvan tulennan?

Apinoiden planeetta

2011-04-06T09:28:00.005+03:00

Pari päivää sitten julkaistiin netissä kauan odotettu Ajan henki – dokumentti, vapaaehtoisvoimin tehty ja välittömästi Zeitgeist-liikkeeseen kytkeytyvä kaksi ja puolituntinen elokuva. Mukana on pitkälti samoja keloja kuin Zeitgeist-dokumenteissa, mutta ihan hiilipaperikopioksi se ei sentään – onneksi – taivu. Ei sitä silti ylistää kannata. Toki on myönnettävä, että näin vaalien allakin talkoolaiset tekevät hyvää työtä; he sentään yrittävät tarjota vaihtoehtoa. Jotain olisi tehtävä, mutta – niin – mitä?

Teoksena Ajan henki on kuitenkin jokseenkin surkea. Se on naurettavan amatöörimäinen, kömpelö ja puuduttava. Samat miehet lässyttävät tai sanovat jotain muuten vain uhkaavaa. Hyviä onelinereita tietysti, ei siinä. Mukana on kuitenkin vain puolen tusinaa haastateltavia, josta ehkä 2-3, tarkemmin sanottuna Heikki Patomäki, Tere Vadén ja Eero Paloheimo tarjoavat edes jotakuinkin teräviä huomiota; joiden puheiden aikana dokumentissa on hiukan sähköä. Mutta vaikka arvostaisinkin Jonttia, ei hän silti ole asiantuntija. Siinä se: kaiketi olen liian kiinni asiantuntijatiedossa, jota Ajan hengen tekijät eivät ilmeisestikään arvosta, mutta olen myös epäileväinen sellaisten ihmisten suhteen, jotka puhuvat asioista ikään kuin niistä jotain tietäisivät – tai jos heidät esitetään sellaisessa valossa. En minäkään tiedä, eipä silti, mutta uskallan myöntää sen. Joku nobody puhuu – kuinka uskottavaa se on? Kapakanpöydässä ehkä, muttei dokumentissa. Sivuhuomiona voisi sanoa, että tietenkin asiantuntijat ovat lähes joidenkuiden palkkaamia, eivätkä läheskään aina puolueettomia – mutta katsotaanpa, mikä huima ero on vaikkapa taloutta selvästi ymmärtävän Patomäen ja rap-artisti Jontin välillä? Kumpaa sinä uskoisit? Tällainen hajaannus vain sekoittaa pakkaa entisestään: nämä ihmiset eivät ole tämän kontekstoidun tiedon puitteissa samanlaisia auktoriteetteja, vaikka yksityishenkilöinä heillä onkin vapaus valita, ketä uskoa ja miten. Tämä on yksi syy, miksi Ajan henki epäonnistuu.

Samaten vaikka Talousdemokratia ry:n Ville Iivarinen puhuu enimmäkseen ihan mukiinmeneviä, ei katsoja voi ymmärtää, kenellä on leikannut pistää hänet melkein kokonaan vastuuseen elokuvan alkupuoliskosta. On tietysti hyvä, että rahasta velkana selitetään selvällä suomen kielellä katsojille, mutta pahoin pelkään, ettei elokuva tule koskaan murtautumaan laajemmalle julkisuuteen siltä kehältä, jonka ovat jo miehittäneet nämä nettidokkarinsa tapittaneet uuslukutaidottomat. Keventävät osiot – jonkun Jope Ruonansuun vetäminen mukaan dokumenttiin – syövät entisestään uskottavuutta ja vakuuttavat kriittisen katsojan siitä, että Ajan henki on täynnä jonkinlaista omaa kivaa, jossa mukavia tyyppejä haastatellaan, ja ikävät soraäänet jätetään niille medioille, joita Ajan hengen tekijät kammoavat. Tämä on toinen epäonnistuminen. Voisikin kysyä, mikseivät tekijät menneet haastattelemaan aikamme talousvaikuttajia, poliitikkoja ja vastaavia? Tätä materiaalia suhteuttamalla dokumenttiin päätyneisiin haastateluihin katsojalle olisi kuitenkin jäänyt valinnan- ja tulkinnanvaraa. Mutta sellainen ei kaiketi sovi, kun Ajan hengen tekijät yrittävät tarjota vaihtoehdon, eivät vaihtoehtoja. Siinä mielessä Ajan henki toimii kuin Helsingin Sanomat: se ei aseta oikeasti merkittäviä seikkoja ja kantoja vuoropuheluun, vaan tyytyy ottamaan toisen asiantuntijatietona, toisen koomisena tietämättömyytenä. Ja kerrankin kun marginaaleilla olisi mahdollisuus synnyttää jotain oikeasti vitaalia, ne päätyvät apinoimaan isäntiään. Ne tekevät sen itse.

Riittävän voimakas yhden vaihtoehdon tarjoaminen johtaakin siihen, että Ajan henki muuntaa sekä itsensä että katsojansa yhdeksi vellonnan mereksi. Kieltämättä tulee mieleen, ettäkö oikeasti tässä ollaan aikeissa muuttua vai vain velloa öljyhuippuhekumoissa ja silti nettipokeria paukuttaen? Kumpaa pitäisi tehdä enemmän: levittää tietoutta vai näyttää itse hiljaista esimerkkiä? Kuinka monta ekokylää Zeitgeist-liike muuten on perustanut? Mitä muuta se on tehnyt kuin järjestänyt elokuvaesityksiä, keskusteluiltamia ja vastaavia? Mihin käytännön toimiin se on ryhtynyt? Helppo irvailla tietysti. Mutta miksi Ajan henki ei ryhdy alusta lähtien esittämään vaihtoehtoisia käytäntöjä tulevalle elämälle, vaan toistaa häkellyttävän uskollisesti kaiken Zeitgeistissa esitetyn rahasta ruokaan jankuttaen rivien välissä, että ettekö te ääliöt nyt oikeasti tajua tätä, ettekö?

”Savupirtistä nykypäivään”. Tämä yksittäinen klippi herättää myötätuntoa tekemisiämme kohtaan siinä missä kritiikkiäkin. Tieteen, etiikan ja kapitalismin liitto ovat ajaneet maapallomme tähän tilaan: savupirteistä on totisesti tultu pitkälle. Jos nykyisistä taloudellisista ja poliittisista eliiteistä on kiinni, tällä menolla jatketaan hamaan loppuun: emme todellakaan ole valmiita palaamaan savupirtteihin, me ihmiset, emme todellakaan. Mitä Ajan henki sitten tarjoaa tulevaisuutta silmälläpitäen? Tuskin mitään. En hetkeäkään jaksa myöskään uskoa, että Venus-projektit, joita Zeitgeist-dokumenteissa on genitaalit sauhuten ylistetty, toteutuisivat ikimaailmassa. Vadénin lempeät uhkailut Ajan hengessä ovatkin mielestäni aina olleet olennaisempia huomioita lähitulevaisuudestamme; en sano, että päädymme savupirtteihin takaisin, mutta matala elämä ja kova työnteko luultavasti palaavat ennemmin kuin teknologian johtama hedonistinen paratiisi. Jälkimmäiseen ei kertakaikkiaan ole resursseja. Suomesta ja Euroopasta on tulossa enemmän tai vähemmän kehitysmaa. Miten tällainen asia jää huomaamatta? Miksemme jo varustaudu, etsiydy käsityökursseille, opettele rakentamaan taloja, katoksia, työkaluja, säilytysastioita? Sen sijaan mölisemme ja vellomme. Ja jälleen tulee mieleen erääseen toiseen ryhmittymään kohdistettu Julma-Henrin laini: ”katso näitä selällään makaavia valittajia...”

Näyttää myös siltä, että sekä Zeitgeistin tekijöiltä että Ajan hengen tekijöiltä unohtuu jatkuvasti se, minkä Eero Paloheimokin jättää mainitsematta. Maailmassa on hänen mukaansa meneillään kaksi kriisiä: ekologinen ja sosiaalinen, jotka kietoutuvat toisiinsa. Mutta on kolmaskin. Spirituaalinen. Kutsutaan sitä paremman puutteessa vaikka sillä nimellä. Spirituaalinen kriisi koskettelee ihmisen sisäistä tilaa, onko hän tietoinen itsestään ja missä määrin. Kuinka paljon kapitalistinen järjestelmä iestää hänen sieluaan – ja kuinka paljon hän itse antaa sen iestää itseään? Mitä hän on tehnyt itselleen sen estämiseksi, itsensä parantamiseksi, itsen muuntamiseksi? Pelkkä yhteiskunnallinen herääminen – jota Ajan henkikin tuputtaa – ei riitä. Vaikka huomaisimme selvemmin yhteiskunnan epäkohdat, mutta juoksisimme jatkuvasti halujemme, himojemme ja mielenoikkujemme perässä sokeina, mikään ei muuttuisi. Vähintään yhtä tärkeä, ja sanoisin jopa tärkeämpi tekijä on, että suuntaamme enemmän energiaa sisäiseen Työhön. Mutta mitäs nyt? Pahat ihmisiä hyväksikäyttävät uskonnot, kuten ensimmäinen Zeitgeist valehteli, tarjoaisivat tekniikoita siihen, mutta enhän minä voi... Peter Joseph kielsi minua.

Sivusta seurattuna kuitenkin jos edes kymmenys näistä Ajan hengen tekijöistä, ihailijoista ja katsojista meditoisi, harjoittaisi Jeesuksen rukousta tai jotain vastaavaa säännöllisesti, moni asia saattaisi alkaa muuttua. Nyt Ajan hengen sakista välittyy vaikutelma vähän höhlinä warettajina, jotka eivät irkkaamiseltaan viitsi lukea vaikkapa Paul Feyerabendia tai G. I. Gurdjieffia. Tämä on asia, johon liikkeen toivoisi kiinnittävän seuraavaksi huomiota. Kaikki traditiot eivät ole korruptoituneita. Meillä on oltava riittävästi ymmärrystä suhtautua niihin kunnioituksella. Yllätyksekseni tämä on seikka, johon myös dokumentissa Esko Valtaoja viittasi: meidän tulisi ennemminkin yrittää ymmärtää ihmisiä heidän toiseuksissaan kuin pyrkiä muuttamaan tuota toiseutta itsemme kaltaiseksi. Ehkä Ajan hengessä on pieniä välähdyksiä totuudesta. Pienenpieniä. Ehkä se sittenkin on hyvä katsoa läpi.

Meidät on kutsuttu dialogiin

2011-03-24T11:39:00.006+02:00

Toistan: Nuotan Älä alistu! -kampanjassa ei ole varsinaisesti kysymys homoseksuaalisuudesta. Kaikki puheet siitä ovat vain lietsoneet esiin uuden ”homomyrskyn”, jonka varjolla ajattelemattomat eroavat kirkosta; kirkosta jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä koko kampanjan kanssa. Kaikki puheet kirkon rahoittamasta Nuotan toiminnasta ovat typeriä, laskeskelevia ja yhtä traditiota ja (nykymittakaavassa) vähemmistöä polkevia.

Homojen oikeuksia ei tule vähätellä. Jos haluamme pyrkiä suvaitsevaan yhteiskuntaan, meidän tulee kuitenkin pystyä hyväksymään myös vastakkaisia näkemyksiä, niitäkin jotka näyttävät kielivän suvaitsemattomuudesta. Enemmänkin Älä alistu! -kampanjassa onkin kyse uskovaisten totuuksista ja ei-uskovaisten totuuksista ja tätä dialektiikkaa julkisessa keskustelussa tulisi peräänkuuluttaa enemmän. Kuten jokainen lukutaitoinen – lukutaito tosin tuntuu olevan aika kortilla – kaiketi osaa kampanjan kaikista tiedotteista lukea, kyse on nuorten itsensä ideoimasta tapahtumasta, jolla haluttiin huomiota – ja sitä totta tosiaan saatiin, kiitos typerän videovalinnan. Typerä valinta oli siinä mielessä, että vähintäänkin kampanjan alkajaisiksi olisi täytynyt valita jokin vähemmän provosoiva video tai Annin videon oheen tuoda useita muita videoita, joissa nuoret pohtivat itsenäistymistään ja arvojaan. Siinä mielessä kampanja oli selvästi epäonnistunut: sillä oli lähtökohtaisesti vaarana yli- ja ohitulkinta ja siten se myös toimi. Viime syksynä roihunnut homot vs. kirkko -keskustelu roihahti siis jälleen, osittain täysin tarpeettomasti. Samaan aikaan minun on todella vaikea uskoa, että tutkijatason ihmiset lähtevät arvuuttelemaan, josko kyseessä on tietoinen kosto kirkolle. Tai kuten Kaikki muuttuu paremmaksi -kirjan toimittanut tutkija Tommi Laitio sohii Iltalehden täysin tyhjänpäiväisessä artikkelissa:

”Kampanjan argumentaatio ei seuraa minkäänlaisia logiikan sääntöjä. Siinä yritetään ruokkia sellaista ajatusta, että yhteiskunta painostaisi nuoria homoseksuaalisuuteen. Käytetään argumenttina vapautta valita, mutta halutaan kuitenkin rajata lasten ja nuorten valinnanvapautta.”

On epäilemättä vaikea elää yhteiskunnassa, joka vaatii reagoimista, joka suoltaa erilaista informaatiota, joskus sensaationhakuistakin. Elämistä helpottavat kuitenkin jonkin verran lukutaito ja rauhalliset tulkinnat. Maltillisuus. Se näiltä tuhansilta ihmisiltä tuntuu kadonneen täysin. Pelkään pahoin, ystävän sanojan muistellen, että poliittisesta korrektiudesta on kovaa vauhtia tulossa uudenlainen fasismin muoto. Tämän välttämiseksi meiltä kaikilta kysytään armeliaisuutta ja malttia ja juuri sitä, mitä kaiketi eniten tässä yhteiskunnassa vaadimme: suvaitsevaisuutta.

On niin ikään toistettava, ettei homojen oikeuksien ja fundamentalistikristittyvähemmistön oikeuksien välille tarvitse asettaa vastakkaisuusmerkkiä. Ne eivät sulje toisiaan pois. Luulen, että sekularisaatio on edennyt esimerkiksi Suomessa niin pitkälle, ettemme joudu enää tilanteeseen, jossa homot kohtaisivat jatkuvaa fyysisen tai henkisen väkivallan uhkaa; päinvastoin, toivon totisesti, että heidän tilanteessa paranee jatkossakin. Toisaalta toivon, että ihmiset jotka ajattelevat toisin, saavat ajatella niin jatkossakin, jos se muodostaa tärkeän osan heidän maailmankatsomustaan. Heillähän on siihen kaiken järjen mukaan oikeus.

Enemmänkin tämänkertaisessakin metakassa on kysymys uskonnon ja uskonnonvastaisuuden välisestä kilvoittelusta, joka on vain puettu ”homomyrskyn” kaapuun. Minunkin uskontoihin myötämielisesti suhtautuvana on pyrittävä hyväksymään se tosiasia, että uskontoihin suhtaudutaan nykyisessä yhteiskunnassamme myös vastamielisesti. Monille uskonto edustaa kaikissa muodoissaan pahaa; se kerää rahaa ja lahjoittaa sitä vastenmielisiin asioihin, omalla politiikallaan se ajaa ihmisiä ahdistavaan ilmapiiriin, seksuaalisuuden rajoittamiseen jne. Toistan joitakin viikkoja sitten mainitsemani: meillä ei ole mitään syytä kieltää tätä ulottuvuutta uskonnon piirteissä.

Ymmärtääksemme uskontoja ja uskovaisuutta emme kuitenkaan voi tyytyä pelkkiin haittojen luetteloimiseen. Älä alistu! -kampanja osoittaa hyvin selvästi, että pelissä ovat arvomme, joihin olemme tottuneet ja joita mieluusti olisimme vaatimassa muiltakin, jos se vain olisi mahdollista. Haluamme ihmisarvoista elämää, erilaisia oikeuksia, mikä monilta osin onkin hyvä asia. Oikeuksien mukanaan tuomia velvollisuuksia ja suoranaisia haittoja emme voi kuitenkaan myöskään laiminlyödä.

Eräs oikeuksien mukanaan tuoma velvollisuus on velvollisuus yrittää ymmärtää erilaisuutta, erilaisia elämäntapoja, erilaisia seksuaalisuuksia, erilaisia käsityksiä, järjenkäyttöjä, uskomuksia. Jos niinkin oikeuksien yhteiskunta mahdollistuu erityisellä tavalla vasta valistuksen ja järjen koulimassa moderniteetissa, on meidän järjen uhmaamisen uhallakin pyrittävä lähestymään sopuisasti myös erilaisia tapoja käsittää ihmiselämä, todellisuus, toiset ihmiset. Meidät on kutsuttu vuorovaikutukseen ja dialogiin.

Siinä mielessä kysymys on, onko meillä oikeasti kunnollisia mahdollisuuksia asettua samalle nuotiopaikalle eri tavalla uskovan kanssa. Vanha kysymys: jos järki määrittää sen alueen, millä toimia, onko muilla ihmisen ominaisuuksilla mahdollisuuksia tulla toimeen samalla alueella? Onko järki – tai mikä tahansa muu ymmärtämisen alue tai avaruus – väistämättä tyranni? Mahtuvatko järki ja sydän samalle nuotiopaikalle, keskustelemaan sopuisasti?

Kävin muutama viikko sitten Arlan yleisessä saunassa Helsingissä ja ihastuin. En päässyt puheisiin vakikäyttäjien kanssa kuin osittain, mutta ymmärsin etiketin. Voi olla hiljaa, voi osallistua keskusteluun, jos siltä tuntuu. Mutta ilmapiiriä määrittää varovaisuus. Ihmiset eivät tunnu tieten tahtoen haluavan hyppiä kenenkään varpaille, vaan jos he alkavat puheisiin, sanat valikoidaan varoen, toista kunnioittaen. Tai kuten eräs ystäväni sanoi: ”puhutaan siten kuin se, josta puhutaan, voisi olla vieressä kuuntelemassa”.

Tämänkaltaisen etiikan toivoisi olevan myös em. jupakankin yhteydessä käytössä. Minua henkilökohtaisesti sattuu näiden tämän kampanjan aloittaneiden nuorten siinä missä homojenkin puolesta, kun kuulen ihmisten pilkkaavan toisaalla kristittyjä, toisaalla homoja. Aivan samalla tavalla kuin jokainen rasistinen vitsi tai homoon suunnattu pilkka satuttaa minua, niin myös jokainen leikkiä laskeva pääsetkö taivaaseen -visa, jokainen uskonnonvastainen pilapiirros – kaikki ne sattuvat, koska tiedän, että tuolla jossakin on kristitty tai homo tai ihonkantaja, joka loukkaantuu vielä syvemmin kuin minä; jolle uskovaisuus tai tietynlainen seksuaalisuus tai etnisyys on niin kiinteä osa identiteettiä, että tuntuu kuin hänen oma elämänsä olisi pelissä.

Iik! Pahat heterot tulevat taas ja käännyttävät meidät kaikki homoiksi!

2011-03-22T09:41:00.004+02:00

Nuotta, suomalainen kristillinen nuortenlehti käynnisti eilettäin Älä alistu! -nimisen kampanjan. Välittömästi tämän jälkeen Suomen ykköslikasankona tunnettu Uusi Suomi uutisoi aiheesta otsikolla ”Kristittyjen homovastainen kampanja ihmetyttää Suomessa”. Nuotan kampanjasivustolla on kuitenkin muutaman kappaleen mittainen artikkeli, jossa kuvataan kampanjaa seuraavasti:

”Älä alistu! -kampanjassa lähdemme siitä, ettei ajan henkeen pidä mukautua. Haluamme kannustaa ja rohkaista juuri sinua etsimään kestäviä ratkaisuja elämäsi suuriin kysymyksiin yleisen mielipiteen sijaan Raamatusta. Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta. […]

Juuri sinä olet Jumalan kuva, ainutlaatuinen luomistyö ja äärettömän arvokas Luojallesi. Kannat mukanasi arvokkaita Jumalan lahjoja, kuten tunteita, seksuaalisuutta, kaipuuta, unelmia, toiveita ja ennen kaikkea elämää! Sinun ei siis tarvitse määritellä identiteettiäsi ihmisten mielipiteiden perusteella, koska Luojasi haluaa lahjoittaa sinulle todellisen identiteettisi yksin armosta, ilman omia tekojasi.”

Ei siis sanaakaan siitä, että tässä oltaisiin liikekannalla homoja vastaan. Uuden Suomen toimittaja tulkitsi kampanjan ulostulon kuitenkin toisin. Artikkelin mukaan ”kampanja, joka kannustaa homoseksuaalisia nuoria pidättäytymään ”raamatunvastaisten” mielihalujensa noudattamisesta” ja se tietysti ”kauhistuttaa muun muassa Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa”. Sekä toimittajaa että lukijoita voisi muistuttaa tässä kohtaa, että Uuden Suomen Puheenvuoro-palvelun blogeissa ei ole käsiteltykään asiaa, joka ei kauhistuttaisi ja josta eivät kirjoitus- ja uuslukutaidottomat ääliöt kirjoittaisi suu vaahdossa ja genitaalit sauhuten. Jos Uusi Suomi on likasanko, sen ylläpitämä Puheenvuoro-verkosto onkin sitten ikisaastan peitossa.

Sitaatin ja uutisoinnin valossa tässä onkin erityinen epäsuhta: miksi toimittaja ja bloggaajat puhuvat homoseksuaalisuudesta, kun kampanjan sivustolla lukee selvin sanoin, että kampanja haastaa kannattamaan Raamatusta tulevia arvoja, ei kuuntelemaan muita, modernina elämänä vaalimia mitä moninaisempia arvoja? Kampanjan taustaoletuksena voidaan myös pitää sanotun perusteella sitä, että koska Älä alistu! on olennaisesti nuorten kampanja, sen tavoitteena on tukea nuoria heidän kasvussaan – ja varmasti monet meistä tunnistavat tilanteen: moni meistä on kokenut sen identiteettiin liittyvän ahdingon, jossa teini-ikäisinä elimme. Moni meistä tunnistaa myös kasvun: jossain kohtaa identiteettimme on vakiintunut ja olemme tulleet varmoiksi siitä, että juuri tämä on hyvä tapa elää. Se ei tietysti tarkoita sitä, että sama tapa olisi hyvä kymmenen tai kahdenkymmen vuoden päästä, mutta nyt se on. Ja tuntuu siltä.

Nyt kuitenkin huomio, tämä kauhistelun ja paisuttelun yleinen vire, kiinnittyy kampanjan oheisvideoon, jossa 20-vuotias tyttö kertoo seksuaalisesta suuntautumisestaan, kuinka hän irtaantui biseksuaalisuudestaan ja löysi heteroseksuaalisuuden ja on nyt mielestään onnellisesti kihloissa poikaystävänsä kanssa. Videon alla on teksti: ”Anni on esimerkki tytöstä, joka ei alistunut. Mikä on sinun tarinasi?” Kyse on siis vain yhdestä ainoasta esimerkistä, miten yksittäinen ihminen ei ole halunnut alistua niihin arvoihin, joita hänen elinympäristössään on koettu hyväksyttävinä. Mikä tässä on niin kamalaa? Koska heteroseksuaalisuus on junttimaista, punaniskaisten perussuomalaisten moukkamaista touhua? Vertailun vuoksi esimerkki kääntyy tietysti toisinkin päin: jos tyttö valitsisi heteroseksuaalisessa ympäristössä pariutumisen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa, häntä pidettäisiin rohkeana ja sankarina. Mutta kun tyttö – ja kaikki pisteet tytölle, kysehän on hänen valinnastaan – valitsee, sen minkä kokee oikeaksi ja sen mikä on traditioon sitoutunutta, hän on aivopesty ja typerys.

Tai en tiedä, miten hänestä monet ajattelevat. Itse koen hänet rohkeana ja mikä olennaisinta vilpittömänä. Koko 11-minuuttisen videon aikana tyttö toteaa monta kertaa, että hän ”tunsi” ja ”koki” asiat sillä tavalla. Tunnistan tytön puheissa tavan, jolla uskovainen puhuu – enkä sano tätä mitenkään irvaillen: hän puhuu uskostaan vilpittömästi ja hänestä kuulee, että hänen uskonsa on totta. Joten tässä vaiheessa: hävetkää, minä sanon ihmisille, jotka tästä nostavat hätääntyneen älämölön – yksikään teistä tuskin uskaltaisi asettua tytön asemaan.

On muutenkin merkillepantavaa, miten tietty väestönosa on jatkuvasti varpaillaan näiden asioiden suhteen. Kun kampanjassa mainitaan seksuaali-identiteetti ja kristillisyys, nämä ihmiset poistavat varmistimen aseestaan tai alkavat muuten meuhkata verkossa. Silloin katoaa lukutaito, empatia, kaikki ne avut, joita samat ihmiset peräänkuuluttavat muuten – ja nämä katoavat varsinkin silloin, kun kyse on heidän arvojensa vastaisista lausumista. ”Juntteja” ei saa eikä voi ymmärtää. Eikä taida tarvita edes ennustajantaitoja, sillä voi jo nähdä, että näiden ihmisten puolestapuhuja Anu Silfverberg ryntää pian aiheen kimppuun ja kirjoittaa siitä kirjoittamasta oikeastaan mistään, mikä näitä ihmisiä asettaisi ajattelun liikkeeseen. Sitten nämä ihmiset voivat vaikkapa kertoa tästä kolumnista ystävilleen Facebookissa. Milloin traditiosta on tullut näin kauhea asia, että se pistää myyrän pilkistämään ja leuan väpäjämään lähes jokaiselta? Vai onko se vain ymmärryksen puutetta? "Out of of the loss of memory / The loss of understanding / Out of the loss of understanding / All evil", kuten eräässä Babylon Whoresin laulussa sanotaan.

En muista yhtäkään otsikointia siitä, kun kristillinen sivusto Koukussa pornoon käynnistettiin. Ketään ei kiinnostanut. Tai jos kiinnosti, siitä taidettiin vaieta. Sivustoa lukiessa moni varmasti hihittelee, miten patologisia kavereita sivusto tuokaan esiin – sehän kertoo entististä pornoriippuvaisista, jotka ovat päässeet sittemmin addiktiostaan, kiitos Jeesuksen ja lujan tahdon. Sivusto on kuitenkin suorastaan nerokas. Sekin puhuu vaietusta aiheesta. Verkosta – joka tunnetusti on pornoa pullollaan – kotimaisia vieroitussivustoja löytyy onnettoman vähän, joten varmasti kaverit, joilla näitä ongelmia on, voisivat saada muuta ajateltavaa näiltä sivuilta, jos vain pääsevät tietyistä käsitteistä ylitse (vaikka eipä silti, ei esimerkiksi rukoilusta varmaan kenellekään haittaa olisi). Mutta jälleen kuitenkin katoaa empatiantaju: kun kyse on näistä ihmisistä, meidän on vaikea nähdä ihmistä siellä takana. Oikeaa, tuntevaa ihmistä. Samanlaista kuin tyttö Älä alistu! -kampanjan videolla.

Oikeastaan koko tuntevan ihmisyksilön ymmärtäminen on avain koko aiheeseen. Jos emme pysty samastumaan hänen tunteisiinsa ja kokemaansa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää näitä ihmisiä tai näiden ihmisten edustamia ilmiöitä – silloin päädymme vajaamieliseen ja ymmärtämättömään kiukutteluun. Nämä ihmiset edustavat ilmiöitä, ovat ehkä antaneet näille ilmiöille kasvot, mutta he eivät ole tämä ilmiö. Videon tyttö on vain esimerkki päätöksestä, jonka hän itse teki ja koki oikeaksi. Esimerkki lannistumattomuudesta. Kirjaimellisesti. Tietysti on kampanjan suunnitteilijoita ja koordinaattoreilta hieman kyseenalainen valinta kuvata kampanjan avausvideo juuri tällaisesta tytöstä: voisihan videolla olla myös entinen narkkari, entinen vaimonhakkaaja, entinen irtosuhteiden harrastaja, entinen televisionkatselija, entinen nettiaddikti, entinen ylipainoinen... vaihtoehtoja on monia. Kuten on seksuaalienergian ilmenemismuotojakin.

Toisaalla Nuotan sivustolla lehden päätoimittaja Mika Falk kommentoi kampanjaa seuraavasti:

”On surullista, kuinka aikamme nuoria kannustetaan rikkomaan itseään seksuaalisuuden alueella. Kaikki ei muutu paremmaksi, jos seuraa omia himojaan – päinvastoin. Älä alistu! -kampanjalla tahdomme rohkaista nuoria kulkemaan vastavirtaan ja etsimään elämässään Jumalan tahtoa”.

Falk ottaa selvän kannan – aistillisuuden seuraaminen ei johda onneen vaan huonompaan – mutta tässäkin täytyy olla erityisen kristoheterofoobinen nähdäkseen tässä kannustuksen yksistään heteroseksuaalisuuteen. Vaikka Falk yksityishenkilönä saattaa olla eri mieltä esitykseni kanssa, näiden lausuntojen ja tekstien perusteella ei ole mitään syytä olettaa, että kyse olisi ”homovastaisesta kampanjasta” - enemmänkin Älä alistu! näyttää kannustavan nuoria individuaatioon ja oman identiteetin vahvistamiseen sellaisiin asioihin tukeutumalla, jotka tietyt kristillisen kirkon järjestöt – ja sitä kautta lukemattomat ihmiset – ovat kokeneet hyviksi. Ne meistä, jotka eivät voi mitenkään käsittää esimerkiksi Raamatun totuudellisuutta, on vaikea ymmärtää tätä. Näissäkin tapauksissa on kuitenkin kysymys, uskokaa tai älkää, kokemuksesta: ”minä koen”, ”minä tunnen” ovat vain eräitä ilmaisuja jotka hapuilevat tuon kokemuksen sanallistamista kohti.

Toki Falkilta on saatu Uuden Suomen artikkeliin nyhdettyä myös selvästi lausuntoja, jotka näyttävät kumoavan ylläesitetyn:

”Jumala rakastaa jokaista ihmistä, mutta seksuaalisuus on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen avioliittoon. Muu menee metsään, ja se ei ole ihmiselle hyväksi. Me uskomme, että on parempi vastustaa kiusausta, jonka Raamattu kieltää.”

Samalla kuitenkin toimittajan puupäinen asenteellisuus hämmentää, huomatkaa nimittäin hakasulkeisiin asetettu teksti Falkin vastauksessa:

”Tavoite on paremminkin rohkaista kristittyjä nuoria uskomaan siihen, että tämä ”kaikki muuttuu paremmaksi” -malli [homonuoria itsensä hyväksymiseen kannustava kampanja] ei ole ainoa malli. Kysymys on siitä, mistä arvot rakennetaan: mediasta, yleisen mielipiteen pohjalta... Me lähdemme Jumalan sanasta, Raamatusta, joka on meidän mielestä paras malli, sanoo Mika Falk Uudelle Suomelle.”

Ihmisen olemassaolo tässä maailmassa on lähtökohtaisesti langenneen maailman olemista. Hän ei ole sitä, mitä on, hän elää erossa. Perisynti kalvaa häntä, hänessä on taipumus mielihyvän ja aistillisuuden tavoitteluun – silloinkin kun hän tietäisi mielessään, että pidättäytyminen voisi olla hänen hyvinvointinsa kannalta parempi vaihtoehto. Itse tunnistan tämän ristivedon itsessäni joka ainoa päivä. Seksuaalienergia ei silti katoa, vaikka sitä yrittäisi tukahduttaa; enemmänkin sitä voi olla hyvä suunnata eri tavoin. Kukin kaiketi päättää itse, miten sen suunnata, mutta perinteissä ja traditioissa hyväksi havaittuja tapoja ei kannata niitäkään heittää olan yli. Ehkä niissä on totuutta aivan kuten Raamatussakin.

Tunnustetaan nyt siis tosiasia: yleinen ilmapiiri Suomessa on homomyönteinen. En itse koe tätä mitenkään ongelmallisena; homot ovat kunnioitettavia, tuntevia ihmisiä siinä missä monet muutkin. Ja jos vaikkakin Falkin kaltaiset ihmiset haluaisivat kitkeä homoseksuaalisuuden kokonaan pois, se on tullut jäädäkseen. Homous tulee kuitenkin aina olemaan marginaalista suhteessa valtaväestöön, minkä suhteen meillä kaikilla on vastuu ja velvollisuus suhtautua siihen edes jotakuinkin kunnioittaen – silloinkin kun se voi tuntua vaikealta. Falk sanoo sen itsekin: ”Jumala rakastaa jokaista ihmistä” ja samaan niteeseen tukeutuen, emme me ole toistemme tuomareita, vain ja yksin Jumala on meidän tuomarimme. Homojen ja muiden ei-heteroiden erilaisuudesta ei silti tarvitse tehdä numeroa – kenenkään; en itsekään aina ymmärrä, millä tavalla nykyinen yhteiskunta olisi esimerkiksi erityisen heteronormatiivinen: varmasti on tilanteita ja paikkoja, jotka vaivaavat homoja ja ”rajoittavat” näiden ”oikeuksia”, mutta niin on myös minulla: on lukemattomia tilanteita ja paikkoja, joissa omakin seksuaali-identiteettini joutuu joka tapauksessa outoon valoon. Ja se on vain hyvä. Emmekä me – onneksi – elä yhteiskunnassa, jossa lesbolaisuutta parannetaan joukkoraiskauksilla ja homoutta hakkaamalla. Eikä laki kiellä eriäviä seksuaali-identiteettejä. Ja sekin on vain hyvä.

Paljon, paljon tällaista puhetta kiinnostavampi on juuri tuo videon tyttö. Jos ette muuten usko, katsokaa tuota videota. Vaikka emme samastuisikaan tytön käyttämiin käsitteisiin, voimme samastua siihen tunne-elämään, jota hän ilmaisee. Se ilmaisee muutosta ja muutoksen tuomaa varmuutta. Hän on tehnyt valinnan, jossa hän itse on irrottautunut huonoiksi kokemistaan arvoista ja haluista ja mikä olennaisinta, hänen puheistaan kuultaa tyytyväisyys, jopanainen onnellisuus. Enemmän kuin se, mistä hän kääntyy mihin, meidän tulisikin kiinnittää huomiota itse kääntymisen dynamiikkaan. Se on luopumista. Ja luopuminen on uhraus – ja aivan kuten uhraus on antamista, se on myös saamista. Kuunnelkaa tuota tyttöä. Hänestä kuultaa kasvu.

Usko ja ateismi samalla nuotiolla

2011-03-15T09:41:00.006+02:00

On kaksi puheenaihetta, jotka hiertävät minua erityisesti: maahanmuutto ja uskovaisuus. Molempiin kohdistettu kritiikki on Suomessa yleensä sen suuntaista, että haluaisin kovasti ymmärtää sitä ja sen lähtökohtia, mutta en pysty. En löydä vakuuttavia syitä kumpaakaan vastaan, vaikka tunnustan luonnollisesti, että molemmat ovat tuoneet mukanaan epäkohtia. Varovaisuudessa on kuitenkin asteita: epäkohdat voi kieltää sinisilmäisesti tai sitten paremman puutteessa voi asemoida itseään varovasti, mikä voidaan puolestaan aina tulkita pelkuruudeksi. Se varmasti olenkin, mutta suinpäin en mielelläni julista sellaista, mistä en mitään tiedä. Kovaäänisin tietää ja tuntee usein kaikkein vähiten, puhumattakaan siitä, joka provosoi eniten.

Olen viime viikkoina lueskellut Jeesuksen rukous -nimistä kirjaa, johon Valamon luostarin Igumeni Hariton on koonnut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Kirjan keskuksessa on itse rukous, sen luonne ja tapa toteutua. Vaikka teksti viliseekin tuttuja käsitteitä ja ilmauksia synnistä, himoja vastaan käydyistä taisteluista, Jeesuksesta Kristuksesta ja Jumalasta, itselleni kirjan lukeminen on ollut todella silmiä avaava kokemus. Otteissa tuntuu ilmenevän aivan toisennäköinen ja -oloinen kristinusko kuin minkä piiriin olen kasvanut ja millaisena se vaikkapa suomalaisessa mediassa ja etenkin ateistien ja vapaa-ajattelijoiden puheissa ilmenee.

Minulle tämä ei toisaalta ole uutta. Olen jo teini-iästä lähtien löytänyt minua puhuttelevimmat kristinuskon ulottuvuudet kristillisten mystikoiden (Juan de la Cruz ja Mestari Eckhart etupäässä) teksteistä. Lukemissani ortodoksisen kirkon piirissään pitämissä teksteissä on paljon samaa. Rukouksen käytäntöä, henkilökohtaista, aidonoloista, intiimiä.

Nyt Paavin sanojen takia tuhannet ihmiset ympäri maapalloa kärsivät. Etenkin katolinen kirkko on homofobinen, naisen aseman eväävä, patriarkaattinen, abortinvastainen – näistä ajatuksista osaa on löydetty Suomen evankelisluterilaisuuden piiristäkin. Erityisesti läntinen kirkko on syyllistynyt jopanaisiin kansanmurhiin ja sotien aikana tukenut armeijaa, vaikka sen dogmeissa tappaminen kielletäänkin. Nämä kaikki ovat relevantteja syytöksiä ja kirkon jäsenien ja edustajien on hyvä myöntää tämä myös julkisesti. Kysymys kuitenkin kuuluu: ovatko uskon tuomat edut niiden tuomia haittoja suuremmat? Vai voidaanko uskoa edes mitata etujen ja haittojen valossa?

Vaikeimmissa keskusteluissa ei olla edes valmiita myöntämään, että usko olisi tuonut etuja ihmiskunnalle. Paitsi tietysti lohdun – kaiketi ateistien joukossa on aina joku, joka möläyttää uskonnon olevan ”oopiumia kansalle” käsittäen sen siten, että ihminen on kuin huumattu, joku ulkopuolinen on saanut hänet pihteihinsä ja nyt hyväksikäyttää häntä. Usko saa ihmisen käyttäytymään kuin höppänä, uskomaan lapsekkaisiin asioihin.

Tässä kohtaa on usein tapana tuoda esiin luonnontieteiden ja muiden kovien tieteiden ansiot. Silloin peli on kuitenkin jo menetetty. Ei tiede ole kuin retoriikassa uskonnolle vastakkainen. Enemmänkin voisi ajatella, että uskonto ja kovat tieteet ovat toisilleen rinnakkaisia, ehkä jopa toisiaan täydentäviä metodeja. Ei ole mieltä hakata päätä seinään ja sanoa, että eikö uskosi ole älyllisessä riidassa sen vuoksi, että uskot ja kuitenkin tiedät myös, että ihminen on polveutunut apinasta?

Sivuhuomiona evoluutioteorian tyrkyttäminen on jopa pahempaa aivopesua kuin uskonnonopetus. En kiellä ensimmäistä tai sen merkitystä vaikkapa kouluopetuksessa, mutta se ehkä selvemmin saattaa olla jonkun toisen sinulle tarjoamaa opetusta, tietoa, jotain johon uskotaan, jota ei tiedetä. Voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoja siinä uskossa, että ihminen on kehittynyt muista luonnonolioista, mutta yhtä hyvin voin katsella ympärilleni ja lukea kirjoista, kuinka meidät on luotu. Jälkimmäisen eduksi on sanottavissa, että ehkä usko ja uskovaisuus ”sisäisenä totuutena” muuttuvat kokemukseksi luomisen järjestyksestä. Samaa toki voidaan ajatella myös evoluutiosta, riippuu tietysti, syntyykö ”ymmärtämisen yhteys” havainnoijan ja havaitun, olennon ja olennan välille.

Ja juuri kokemus on tässä se olennaisin tekijä. Kun puhutaan paavin puheillaan tapattamista ihmisistä, ollaan jumissa. Tiedän, että toista ihmistä voi olla uskomattoman vaikea ymmärtää, mutta juuri tätä kokemusta ja sisäisyyttä eivät uskovat ole onnistuneet välittämään, eivätkä ei-uskovat ole onnistuneet sitä kohti lähentymään. Kun uskova puhuu, ihminen jolla ei ole hänen puheidensa viittauksista omakohtaista kokemusta, kokee ne ulkokohtaisesti. Synti on jotakin, jonka joku kolmas on sanonut olevan väärin. Tai korkeintaan: synti on itsesyytös, jolla ihminen ruoskii itseään, koska ei esimerkiksi peloissaan uskalla elää.

Voi olla totta, että jos Jumalaa ei olisi, emme vaipuisi sekasortoon ja tappaisi toisiamme silmittömästi. Voi olla, että Jumalaa ei ole ja olen vain pitkäkestoisen mielenhäiriön vallassa. Ei sekulaarilla Suomellakaan ole tällä hetkellä tarvetta sotia lähimaidensa tai omien kansalaidensa kanssa. Uskot näyttävät sen sijaan erityisellä tavalla lietsovan sotia, kaiketi juuri siksi, ettei uskosta puhuminen ole todellakaan mitenkään helppoa. Se johtaa enemmän kuin helposti myös väärinymmärryksiin. Toisaalta myös ateistit osaavat uskonvihaamisen: siitähän on hyvä esimerkki Neuvostoliitossa, jossa kaikki uskonnollinen propaganda kiellettiin vuoden 1929 jälkeen ja uskovaisia lähetettiin gulageille ja kuolemaan osan paetessa maasta. Onhan tämäkin tietysti vain toisenlaista uskoa.

Kysymys ei ole siitä, että meidän tulisi pitää ateisteja vaillinaisina – tai päinvastoin: uskovaisina höppänöinä ja lapsekkaina. Kysymys on siitä, että yritämme tulla toimeen keskenämme. Kaikki me koemme kauneuden, ylevän, rakkauden hetkiä, osa meistä vain mieltää ne Jumalan lahjaksi tai ilmentymäksi, osa ei. Kaikki me koemme omantunnon pistoksia – osa meistä kokee ne ymmärrykseksi synnistä, osa jotenkin muuten. Ja kun osa ihmisistä, monet uskovaiset, pitävät aikaamme jumalattomana, se ei johdu välttämättä ja suorasti näiden muiden kokemista tunteista, vaan yleisistä yhteiskunnallisista käytännöistä, joihin uskovaiset itsekin valitettavan usein osallistuvat – käytännöstä jotka tempaavat heidät pois Jumalansa palvelemisesta. Aika ja kulttuuri on jumalaton, enkä osaa sanoa, onko se itsessään, objektiivisesti huono asia. Ehkä monet uskovat saavat siitä jollain oudolla tavalla lisäsyyn uskoa – aivan kuten kaikkein alimmillaan – huumekoukussa ja rikoskierteissä – monet tulevat uskoon.

Samalla kaikkein banaaleimmat väärinymmärrykset uskovaisista ja ateisteista voidaan väistää, jos varovasti ajattelemme, että uskova kaipaa muutosta ja hän katsoo, että usko on itsestäänselvästi tapa muuttua. Toisaalta tämä on jälkeenpäin tuleva asia, tämä muutos: ennen sitä ihminen on kaiketi jo saanut osakseen armoa – tai niin hän on tuntenut. Tämä ei tarkoita, etteikö myös ateisti haluaisi vääryyksien korjautuvan maailmasta, olevansa itse ”parempi ihminen” kanssaihmisilleen eikä sitä, etteikö monet uskovat ulkoa nähtyä kuitenkin pysyisi paikoillaan; monille uskovaisille, toden totta, usko on vain eräs identiteetin lisäosa eikä heidän elämänsä näytä muuttuvan merkittävällä tavalla, hehän elävät täällä meidän keskuudessamme, ihan normaalia elämää. Kuvaan tätä siksi, että mahdollisesti ateistinen lukija havaitsisi paremmin uskon henkilökohtaisen ja intiimin käytännön, joista julkisuudessa etenkin tunnutaan vaikenevan.

Jeesuksen rukouksen siinä missä vaikkapa Shivapuri Baban opetusten kautta käy ilmi, että uskovaisuus on jatkuvaa harjoitusta. Se ei varsinaisesti ole mitään henkistä bodaamista, vaikka siinä onkin samoja piirteitä. Käsittääkseni uskovaisuudessa valmistellaan itseä, muokataan ihmistä tiettyyn suuntaan. Tehdä ihmisestä kestävä kohtaamaan Jumala, muuntaa ihminen ”takaisin” Jumalan lapseksi”, poistaa hänestä langenneen maailman kuona. Syyttä rukoilua ei ole verrattu vaikkapa joogaharjoitukseen. Syyttä D. T. Suzuki ei ole kirjoittanut kirjaa Mestari Eckhartin ja zenbuddhalaisuuden yhtäläisyyksistä.

Toki kyse on myös armosta, sen ”laskeutumisesta”. Mutta itse käsitän, että katumus, rukoilu ja Jumalan ajattelu ovat itsessään tekoja, joilla pidetään yllä yhteyttä Jumalaan, jolla mahdollistetaan armon laskeutuminen. Se ei siis ole hyvinvoivaa selällään makaamista, vaan enemmänkin ”suruntäyteistä iloa”, surua erosta Jumalaan, iloa siitä kaikesta hyvästä, mitä ihminen näkee ympärillään ja mitä voidaan pitää ilmoituksena Jumalasta.

Entä ateistit? En väitä ymmärtäväni heidän ajattelutavoistaan tai näkemyksistään paljoakaan. Elämä ilman Jumalaa on varmasti hyvää, eettistä, mielekästä – voi hyvin tuntua, ettei mistään ole jäänyt paitsi. Siinä on iloa siinä missä surua, rakkautta siinä missä vihastumistakin. Mutta ehkä meidän ei tulisikaan kiinnittää huomiota siihen, miten ateisti elää tai miten kristitty elää, vaan siihen, mitä ihminen on ja mikä hänen tilansa on. Yleensä.

Ihminen, jos itse sitä tarkastelen ja yritän nähdä asian uskonnottoman näkökulmastakin, elää puutteessa. Hän on paljon, hänellä on paljon, mutta hän on lähtökohtaisesti tuuliajolla, koska häneltä puuttuu jokin, pysyvyys, varmuus – uskovainen sanoisi Jumala, mutta sanokaamme me tällä kertaa että häneltä puuttuu se, mitä hän on. Hän on erossa itsestään. Hän on tunteidensa ja ulkopuolelta tulevien ärsykkeiden riepoteltavissa ja hänen onnellisuutensa on täysin riippuvaista siitä, millainen tuuli tänään on – ja kun tuuli käy vasten, ei hänkään ole onnellinen. Vaikka ei kysymys ole siitäkään, pitäisikö hänen edes olla onnellinen – voimmehan aina sanoa, että se on ihmisenä olemista, nämä myötä- ja vastamäet. Enemmänkin meitä, ainakin niitä meistä jotka olemme edes hetkellisesti kokeneet etäisyyttä omiin tunteisiimme, ajatuksiimme ja järkeilyihimme, kalvaa vahva käsitys siitä, ettemme me ole sitä, mitä meidän pitäisi olla. En tietenkään tarkoita tällä, että meidän pitäisi tulla menestyviksi pankinjohtajiksi, huippu-urheilijoiksi tai kirjailijoiksi. Tarkoitan, että tämän näkemyksen mukaan ihmisen tehtävä – riippumatta siis uskonnosta tai uskonnottomuudesta – on tulla itsekseen.

Näkymätön, huomaamaton prosessi. Asioilla on samat nimet, mutta jokin muuttuu harjoituksen edetessä. Tehtävä on tarkkailla itseään, tuntea itsensä, tulla itsekseen. Muiden puolesta en voi tietenkään tätä sanoa, mutta sanon omastani: minun tehtäväni on kesken.

Luonnollisesti tämä on vain yksi tapa nähdä uskovaisuus. Amerikkalaiset republikaaniuskovaiset olisivat varmasti täysin eri mieltä kanssani. Enkä sano, että he olisivat täysin väärässä ja että minä oikeassa. On nimittäin tärkeää huomata, että selvästi uskovaisuutta on monenlaista laatua, mutta mikä vieläkin huomionarvoisempaa, nämä monenlaiset laadut eivät välttämättä tarkoita, että ihminen kapitalismin puristamana valitsisi itselleen sen uskon, joka nyt sattuu miellyttämään, sen uskon joka tuntuu järkeenkäyvimmältä. Useimpien kohdallahan on, että usko valitsee ihmisen, ei toisinpäin. Se puhuttelee, silloin kun se puhuttelee. Ja tietysti ihminen on kovin nokkela myös muokkaamaan uskoaan osaksi identiteettiään siten että ensimmäinen palvelee jälkimmäistä ja silloinhan usko alkaa saada yhä mielenkiintoisempia muotoja. Ei tätäkään voi kieltää. Chögyam Trungpa on kutsunut sitä henkiseksi materialismiksi.

Siksi myöskään uskovaisuus ei ole niin homogeenistä kuin sen voisi haluta olevan. Kirkon jäsen ei edusta vain kirkkoaan vaan myös itseään. Ei ole kuitenkaan syytä johtaa tästä ajatusta, että jokaiselle Jumala on omannäköisensä, että ihminen kuvittaa Jumalan itsensä näköiseksi, että analogia ihmisestä Jumalan kuvana on kirjaimellinen. Tämä on retoriikkaa. Se ei tavoita kokemusta, joka ei ole pyri hallitsemaan muotoja, joka on elävää ja jollain tapaa virtaavaa. Ei kovinkaan monelle uskovaiselle Jumala ole jonkin näköinen, mutta monelle uskovaiselle Jumala varmasti mahdollistaa monia samoja asioita, kuten rakkauden ja kauneuden. Ne ovat näille ihmisille osoituksia Jumalasta. Ateistille ne kaiketi vain ovat, ne eivät viittaa itsensä ulkopuolelle... ja kun nämä kuitenkin muodostavat ihmiselämässä molemmille yhteisen pinnan, emmekö me voisi yrittää vaalia näitä asioita toistemme kanssa, rakkautta, kauneutta jopa omien etujemme vastaisesti?

”Sanotko, ettet voi olla loukkaantumatta ja vihastumatta? Vai niin – no, kanna kaunaa – mutta pahalle hengelle, ei veljellesi. Jumala antoi meille vihan miekaksi, jotta lävistäisimme pahan hengen eikä jotta iskisimme sen omaan ruumiiseemme. Pistä sillä sitten pahaa henkeä ihan kahvaa myöten, jos haluat, tunge kahvakin sisään saman tien, äläkä vedä koskaan ulos, vaan iske vielä toinenkin miekka. Tämän saamme aikaan tulemalla toisillemme lempeiksi ja ystävällisiksi. ”Menkööt rahani, tuhoutukoon kunniani ja maineeni – lähimmäiseni on minulle itseäni kalliimpi”. Näin puhelkaamme ja silloin emme vahingoita omaa luontoamme rahan ja maineen tähden.”

”Maailmassa ei ole oikeastaan kerrassaan mitään, minkä vuoksi kannattaisi kiivastua, sillä mikä on kalliimpaa kuin sielu ja sen rauha? Viha hävittää tämän rauhan. Kun ihminen on vihainen, hän kiihtyy ja lietsoo liekit suureksi roihuksi suurennellen mielikuvituksessaan toisen aiheuttamaa vääryyttä. Syynä tähän kaikkeen on se, ettei hän tarkkaile itseään – ja niin paha purkautuu ilmi. Syvällä sydämessämme pidämme tiukasti kiinni oikeudestamme tuomita ja rangaista synneistä toisia – itsemme sijasta. Siinä kaikki. Jos ihminen näkisi itsensä syntisenä ja olisi elävästi tietoinen syntisyytensä kaikista seurauksista, viha olisi kaukana hänestä.” (Jeesuksen rukous. 1999, Valamon luostari. s. 286 – 287.)

Katteen alla torassa luhistuma olentaan

2011-03-14T09:11:00.004+02:00

Liiaksi hiottu teksti ei puhuttele. Se soljuu, valuu, sillä on liian selvä, huomaamaton rytmi. Se ei ole väliin raskasta, väliin keveää, vaan se on ohitsekiitävää, ohittavaa, kuluneita polkuja seurailevaa. Se ei enää suunnista, menee vain. Sen koti on kansallispuisto, poluista ja reiteistä parsittu.

Ravinteeksi kieli tarvitsee mutkia. Vaikeita sanajärjestyksiä, poukkoilevia rytmejä, liian pitkiä lauseita, liian lyhyitä lauseita. Eksymisiä. Koirankäyntejä. Kohtia, jotka täytyy lukea uudestaan, vain jotta soljuvaan rytmiin tottunut ei uppoa itsetyytyväisyyteensä. Narsismiiinsa. Ja vaikeita sanoja. Itsekeksittyjä sanoja, älyttömiä umpimielisiä outoja suuntimia, epämääräisyyttä, klenkkaavia kuvia, jopa väkivaltaa ilmiön ja sitä kuvaavan verbin välille.

Hyvä, sulava rytmi on toki nautinto. Sitä on nautinto lukea. Mutta kuka sanoi, että lukemisen pitäisi olla nautintoa, nautinnollista, hurmahenkistä? Sulavan sanan olennaisin vaara on kuitenkin, että se sulaa, katoaa, liukenee – että tekstistä sukeutuu peliä tai palloilua, jossa jokainen lause tarkoittaa jotain, tähtää yhteen päämäärään, yrittää upota sukkana sisään. Vaivattomasti. Helposti.

Vastaavasti mongertava kieli on pahimmillaan paitsi laiskaa myös epäselvää. Merkitystä on vaikea tavoittaa, on hankala päästä samalle taajuudelle tekstin kanssa. Hätäisesti pykättyä kieli on, kun sen hengestä tai luonnosta ei ole aistittavissa vilpittömyyttä, se tuntuu keskeneräiseltä, kodilta jonka kalusteet ovat sikinsokin eikä missään voi olla, kalusteet on vain tuotu sisään, kevätsateilta, sulavalta lumelta ja tuulilta suojaan.

Kieli itsessään halaa toraa. Ei se tarvitse enää sitä lisää. Mutkainen kieli torailee kyllä tarpeeksi, ei sitä tarvitse erikseen korostaa, kattaa vihalla ja kaunalla. Kate korostaa välinpitämättömyyttämme kieleen ja rakkauttamme itseemme.

Joskus on tavattu sanoa, että kieltä voidaan käyttää maskuliinisesti ja feminiinisesti. On feminiinistä kirjoitusta, on ekonomista koripalloproosaa. Kokeiltaisiinkos toisenlaista jakoa, joka avautuu kielen sukupuolisuuden kautta? Kieli biologisena olentana ja kieli sosiaalisesti tuotettuna genderinä. Hapuiluna.

Entä jos kielen tora elää koko ajan sisäisesti biologian ja sosiaalisuuden, luonnon ja ihmisen välissä, emmekä me edes muista ensimmäistä, torailemme vain torailemasta päästyämme toistemme kanssa – ja luulemme vankikoppia elämäksi? Entä jos kielen biologinen olenta – ja sen yhteys maahan, jalansijoihin, olemisen ontologioiden tosiolevaisuuksiin – vetäytyy, tai on ainakin vaiti, sillä aikaa kun me täällä kirjoitamme sulavia lauseita ja nautiskelemme tahikka torailemme niistä? Entä jos koko kirjoituksen mieli on tosiasiassa yhdistää olenta olentaan, yksilö yhteen eikä kaikkiin ja kuitenkin siten, että yksi on monta moninaisuuksissaan; kielen olenta on yhtä mutta meidän suissamme monta?

Arvaus ja epäily

2011-03-10T08:35:00.002+02:00

Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän tuntee ymmärtävänsä. Tai ymmärtäähän sitä aina jotain, mutta kuten mm. Paul Ricœur joskus mainitsi, E. D. Hirschiltä pontta saaneena, lukemisen metodologia on hapuilua, arvailua, empimistä. Siinä siis koettelemme, testaamme, erehdymme, onnistumme ja kritisoimme omia arvauksiamme suhteessa tekstiin. Sama tunne herää, kun lukee Alain Robbe-Grillet'n Le Voyeuria (1955), muistutus nousee taas mielen päälle.

Robbe-Grillet'hän nousi jo esikoisromaanillaan Les Gommes (1953) keskeiseen asemaan paitsi nouveau romanin myös salapoliisi- tai mysteerikertomuksen saroilla. Jälkimmäisen kohdalla monella meni varmasti pulla väärään kurkkuun, sillä niin rankalla kädellä Robbe-Grillet raakkasi genreä uuteen uskoon. Esimerkiksi rikoskirjailija ja biografisti Julian Symons ei olisi halunnut vielä Bloody Murder -kattauksensa toisessa painoksessaan (1985) ottaa Robbe-Grillet' esiin elleivät lukijat olisi sitä häneltä erikseen vaatineet.

Le Voyeur. Siitä tuntuu jäävän käteen ennen kaikkea tämä: on saarelle saapuva kellokauppias, tarkka tavaroistaan ja ajan vanki. Tämä kellokauppias, Mathias on syntynyt saarella, mutta tekstin ilmimerkityksistä on hieman hankalampi tavoittaa, muisteleeko hän useinkaan lapsuuttaan saarella. Enemmänkin näyttää siltä, että hän on muuttanut sieltä pois melko varhaisessa vaiheessa, äitinsä kuoleman jälkeen.

Mathias saapuu saarelle varhain aamulla tavoitteenaan kiertää mahdollisimman paljon taloja ja ehtiäkseen neljän tietämillä lähtevälle paluulinjalle. Seuraava laiva lähtee saarelta vasta perjantaina, parin päivän päästä. On tiistai. Jo ensimmäisten sivujen aikana lukija voi huomata, miten jatkuvasti kieli poukkoilee eri suuntiin; yksittäinen tilanne tai Mathiaksen kohtaama näky siirtää hänet – ja koko kuvauksen – ajassa eteen, taakse, edelleen eteen ja sitten taas taakse, satunnaisissa järjestyksissä. Sivukaupalla on esimerkiksi kuvausta siitä, miten lokki lentää taivaalla, miten Mathias katsoo sitä, miten nuori Mathias piirtää sitä huoneessaan, meriheinät kahisevat, miten laiva lähestyy laituria, miten ihmiset parveilevat laiturilla lähtöä odotellen...

Tähän poukkoiluun, siltä minusta näyttää, lukijan on totuttava, opeteltava lukemaan sitä, muutoin hän saattaa vain pettyä luennassaan. Ja kaikkein eniten hän pettyy, jos hän alkaa yrittää lukea sitä jatkuvasti kuin mitä tahansa salapoliisikertomusta. Kuitenkin Le Voyeur on nimellisesti salapoliisi- tai mysteerikertomus. Saarella sattuu pienen tytön kuolema – tai murha – Mathiaksen ollessa samaan aikaan kiertämässä taloja. Lukija saattaakin odottaa pitkin romaania selviä kuvauksia siitä, miten kaikki tapahtui – sehän salapoliisikertomuksen yleisin mahalasku on ja sitä lukijat yleensä odottavat; että kerrotaan, miten kaikki tapahtui, sitähän tässä on kuitenkin yritelty arvailla. Se on onnellisen genren itseensä tuudittautuva unelma.

Mutta Robbe-Grillet ei operoi näin. Ja kaiketi Le Voyeur on vielä yksi Robbe-Grillet'n tuotannon romaani helpoimmasta päästä! Sen sijaan paino laskeutuu yksin Mathiaksen kuvaukseen: hän vaikuttaa pedantilta, tutkii alituiseen kelloaan, ei osaa käyttäytyä kellokauppiaana... jatkuvasti aika muuttaa romaanissa muotoaan jollain ihmeellisellä tavalla. Se hidastuu, se nopeutuu, se etenee moneen suuntaan. Siitä johtuu myös Mathiaksen käytös, joka tuntuu sekin pakenevan määrittelyjä. Tätä kirjoittaessani en esimerkiksi osaa sanoa vieläkään varmasti, mikä Mathias on miehiään, millaisia ominaisuuksia tai piirteitä hänellä on (vai onko mitään) – ja siksi juuri Mathiaksen hahmo on niin kiehtovan uskottava. Se vuotaa roolista toiseen jatkuvasti. Juuri kun olemme varmoja voivamme sanoa, että hän on tarkka aikatauluistaan ja kaikin puolin skarpin oloinen kaveri, hän ei osaa tervehtiä, ei löydä sanoja ovella, nyökyttelee vain ja kaiken lisäksi myöhästyy vielä siitä saamarin laivastakin.

Robbe-Grillet on joskus kuvannut nouveau romania esittämällä, että siinä pyritään jatkuvasti keksimään, sepittämään uusia muotoja, jotka kurottavat kohti erilaisia merkityssysteemejä, joissa ymmärtäminen on mahdollista, mutta ei täydellistä. Siltä tosiaan tuntuu myös Le Voyeurin kohdalla. Se, mikä voisi kuitenkin yhdistää tämän kauden Robbe-Grillet'ä (mukaan lukien mm. Dans le labyrinthen, 1959) etenkin Nathalie Sarrauteen on kiintymys esineisiin. Niitä tunnutaan kuvaavan pitkään ja hartaasti. Mutta Robbe-Grillet ei tyydy myöskään vain tähän: lukijassa, tai ainakin minussa, heräsi luennan aikana tunne kuin Robbe-Grillet suhtautuisi kuvauksellaan kaikkeen muuhunkin, myös yksittäisiin tapahtumiin, kuin esineisiin. Eikä tämä ole moite. On kiehtovaa, miten kertoja ikään kuin palaa uudelleen ja uudelleen saman pöydän ääreen ja alkaa kuvata eri tavalla samaa tilannetta, vaikkapa tapaa jolla Mathias tötteröi jossakin talossa, yrittää kaupata kelloa, yleensä huonolla menestyksellä. Samaa tilannetta.

Yleensä tällainen teksti vain ärsyttäisi. Eihän näissä kirjoissa tapahdu saatana yhtään mitään! Mutta tapahtuuhan. Robbe-Grillet'n kieli suorastaan kihisee merkityksiä, purkautumisia ja on oikeastaan latistavinta, että parissa kohdassa Mathias huomattuaan kahvilatarjoilijan paljaan ranteen syöksyy muistamaan, miten sitoi pikkutytön ranteet. Ei tällaisia myönnytyksiä! Ymmärrämme – jos ymmärrämme – ilmankin. Toki varsinainen ”miten kaikki tapahtui” jäi ainakin minulta hieman pimentoon, mutta en osannut myöskään edes kaivata sitä, korkeintaan odotin, että hänen syyllisyytensä ymmärretään ja hänet pidätetään. Nyt tirkistelijäksi (ransk. le voyeur) jää vain katsoja – tai eräs poika, joka – näin oletan – on nähnyt Mathiaksen puuhat.

Mathiaksen puuhat – jos niitä ikinä tapahtuikaan. Tämä on se kaikkein hämmentävin osuus. Jos niitä ikinä tapahtuikaan. Silmitön pikkutytön kiduttaminen ja murhaaminen ei sovi lukijan ymmärrykseen Mathiaksen luonnekuvaukseen. Pedantti mies, jolla tuntuu olevan kova kiire saada talot kierrettyä, pyörä reistailee, ei ole aikaa – missä kohdassa Mathias olisi antaumuksella heittäytynyt kiduttamaan (käsittääkseni) tuntematonta pikkutyttöä – ja ennen kaikkea miksi? Halpaa psykologisointia on turha odottaa.

Sen sijaan romaanin loppupuolella esiintyvät viittaukset, miten Mathias jäi katsomaan pikkutyttöä sidottuna, miten hän toimi tilanteessa, eivät edes tunnu todellisilta. Ne tuntuvat keksityiltä – aivan kuin Mathias yrittäisi – syystä jota emme tunne – samastua, keksiä, arvata, mitä todella tapahtui. Tuntuu kuin Robbe-Grillet'n romaani tekisikin tässä jonkinlaisen täyskäännöksen: sen sijaan että se esittelisi murhaajan luonnetta – sellaisenahan kirjaa varmasti voi lukea ja se on luontevaa – ennemminkin se esittää lukijaa, sivustakatsojaa, jotakuta tavan ihmistä, joka yrittää kuultuaan kuolemasta, miettiä kaikkia niitä kaameita tapoja kuolla, tapoja kiduttaa, tapoja murhata, joita lukija yleensäkin salapoliisiromaania lukiessaan tapaa miettiä. Sitä matematiikkaa. Sitä järjestystä. Asioiden rekonstruktiota abduktiivisen päättelyn avulla. Kysehän on lopulta kuitenkin vain enemmän tai vähemmän onnekkaista arvauksista, ei suinkaan totuudesta.

Muodon erotiikasta

2011-03-04T09:42:00.003+02:00

1960-luvulla Susan Sontag kirjoitti klassikoksi muodostuneessa esseessään Against Interpretation (jonka V. S. Luoma-aho suomensi vastikään Nuoren Voiman numeroon 4–5/2009) auki joitakin niistä tendensseistä, jotka ovat vallalla modernina aikana. Teos pyritään hävittämään tulkitsemalla se, korvaamaan sen ilmisisältö piilosisällöllä. Pyritään selittämään se sosiologisesti, teologisesti, allegorisesti ja selittämään se ennen kaikkea tyhjiin – samasta ongelmasta mainitsi mm. Wolfgang Iser eräässä 1970-luvun kirjassaan (Der Akt des Lesens, 1976). Joillakin taiteen alueilla taide vielä onnistui puolustautumaan tältä ”poroporvarin” aggressiiviselta tyytymättömyydeltä ja hallitsemisen himolta – ja jos Sontagin sivusta mainitaan, myös pakenemaan merkityksineen lukijaa (tätä ideaahan kehitteli pidemmälle mm. Jacques Derrida).

Ilmeisimmän, avantgarden, rinnalle Sontag kohotti elokuvan. Joissakin elokuvissa, kuten Bergmanilla, Godardilla ja Truffaut'lla esiintyi teoksissaan ulottuvuuksia jotka muodollaan lumosivat siinä määrin katsojan, että teos ikään kuin potkiutui eroon poroporvarikatsojan himokkaasta syleilystä. Tätähän opetetaan itsepuolustuskursseillakin: kun vieras ihminen käy sinuun käsiksi, potkaise sitä munille tai tuikkaa sormilla lähelle silmiä – tuo hätkähtämisen hetki on se, jolloin voit vapautua otteesta.

Muodon lumo antaa siis muutakin analysoitavaa kuin vain sisällön. Tai paremminkin: kun yksittäiset kuvat häikäisevät meidät, emme edes tule ajatelleeksi tulkitsemista. Tätä on taiteen erotiikka.

Muodon korostaminen houkuttelisi viemään ajatuksiamme kohti ns. postmodernismia, mutta termin kulahdettua jo 20 vuotta sitten jonkinlaiseksi nukkavieruksi hansikkaaksi jolla loukata vastustajia, on ehkä parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä – tai välttää koko käsitettä. Sen verran kuitenkin palaan tähän kvartaalivuotiseen mediaspektaakkeliin, josta on kehkeytynyt monilta osin liioiteltua ja olemukseltaan infantiilia mekastamista ja joka siis kiertyy Perussuomalaisten taidepoliittisen ohjelmanjulistuksen ympärille, että lainaan Helsingin Sanomissa tänään (HS 4.3.) haastatellun Perussuomalaisten varapuheenjohtajan Vesa-Matti Saarakkalan vastauksia aiheesta. Niistä nimittäin paljastuu, kuinka hukassa suurin osa mekastamiseen mukaan lähteneistä on ollut, ja kuinka lopultakin kyseessä on jälleen kerran vain yksi typerryttävä puheenvuoro, josta hyeenamaiset, alati ihmisen pahuutta ja heikkouksia ympärillään näkevät reppanat saavat vettä myllyynsä. Äkkiähän kaikki näyttävät yhtyneen ”postmodernistisen taiteen” ylistykseen, vaikka muutoin pitäytyisivätkin omassa tusinaviihteessään tai modernismin klassikoissaan (joissa kummassakaan ei tietenkään ole mitään vikaa sinällään). Tämän kirjoituksen jälkeen vaikenen aiheesta.

Tietysti Saarakkalan vastaukset ovat ympäripyöreitä ja poliitikolle ominaisia latteuksia. Se on sitä samaa sopertelua, joka aina seuraa manifesteja. Myrsky syntyy usein siitä, että pienissä päissään yksittäinen, monilta osin todellisuudesta vieraantunut ja kaiketi omasta mielestään hyvinkin kekseliäs ryhmittymä kirjoittaa jonkinlaisen manifestin ja tätä sitten päivitellään viikkokaupalla mediassa. Tämän jälkeen on vain sopertelua: emme me käsittäneet, että tämä voisi kasvaa näin suureksi...

Manifesti on toiminnan filosofiaa. Jotain halutaan tapahtuvan. Kaivataan muutosta. Tai paremminkin: se on marssimisen filosofiaa. Yhteenkäyvät askeleet, tasainen rytmi, suorat rivit. Se väenpaljous, jolle manifestia sitten saarnaataan – saarnaamisestahan tässäkin on kyse – ei kuitenkaan välttämättä halua muuntua takaisin kansaksi ja alkaa marssia. Se suhtautuu julistajiin epäluuloisesti – kuten kuuluukin. Nämä ihmiset, jotka väittävät tietävänsä väkeä paremmin, mikä on meille kaikille parhaaksi, ovat luonnostaan epäilyttäviä. Toisaalta uskon, että on ihmisiä, joilla on enemmän esimerkiksi hengellistä ymmärrystä maailman luonteesta kuin minulla, mutta Veltto Virtanen ei ole yksi heistä.

Kun siis Perussuomalaiset tuovat esiin oman regeneroitumisen manifestinsa, moni tässä ajassa elävä ihminen ryntää lapsenomaisesti niiden tahojen helmoihin, joihin ei yleensä kiinnittäisi edes huomiota, tai jotka muutoin jopa tuomitsisi. Emme halua takaisin 50-luvulle – olkootkin, ettemme kaikki ole tuolloin vielä eläneetkään. Yhtä kaikki olemme äkkiä, kiitos median lietsonnan, pakotettuja ottamaan kantaa, muodostamaan mielipiteen ja kaiken tämän vastentahtoisenkin mekastamisen avulla saattelemme Perussuomalaisia hallitukseen – olkootkin, että toisin kuin pahimmat pärskijät uskovat, mitään diktatuuria tästä maasta ei tule, onhan politiikka eduskunnassa kuitenkin vain oman ohjelman eteenpäin hivuttamista ja kompromissia kompromissin perään.

Saarakkala mainitsee, että hän haluaisi enemmän sellaista taidetta, jossa tuodaan ”esille enemmän omaa näkemystä”, ”ei vain näkemystä sitä, mikä maailma on, vaan siitä mllaiseksi sen pitäisi muuttua”. Kuvailun sijaan siis myös rakentamista. Mikäpä siinä; itsekin jossain vaiheessa pidin erityisen tärkeänä tarjota vaihtoehtoja, siis juuri näitä ”omia näkemyksiä”. Toki Saarakkala on jossain määrin myös oikeassa. Esimerkiksi kotimainen proosakirjallisuus ei näyttäydy ainakaan minulle erityisen monitasoisena, kunnianhimoisena taiteen tekemisen alueena. Monilta osin tyydytäänkin ”vain” kuvailuun. Mutta kirjailijat eivät ole filosofeja saati yhteiskuntateoreetikkoja. En tiedä, pitäisikö heidän olla. Ainakin heidän tulisi olla taiteilijoita, mieluiten täysiverisiä sellaisia, itsensä haastavia, kunnianhimoisia, vaikeankin kautta meneviä. Omine kielineen, omine tapoineen tehdä. ”Omine näkemyksineen”.

Tietysti ”oma näkemys” voi tarkoittaa mitä tahansa, myös muodon korostamista – mikä kaiketi on Perussuomalaisten työryhmälle kauhistus, olkootkin että sen määrittely painottaa enemmän totuuksien katoamista ja anything goesia. Muoto on kuitenkin asia, johon voisi kiinnittää huomiota enemmänkin. Sontag oli väärässä kuvitellessaan, että tulkinta liittyy väistämättä sisältöön, eikä ilman sisältöä ole tulkintaakaan. Päinvastoin: myös muotojen lukeminen on tulkintaa. Tulkinnan ei myöskään tarvitse olla määrittelevää, sulkevaa, hallitsevaa, vaan ainoastaan kuvailee, omalle kielelle kääntävää. Tulkintahan on olemuksellisesti kääntämistä. Muoto puolestaan on tekstissä aina läsnä.

Väittäisinkin, että enemmän kuin sisällöllistä ”kuvailua” ja ”hämmentämistä” (Saarakkala: ”Me emme puolueena ole sellaisen taiteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen”), Perussuomalaiset puolustavat taidelinjauksessaan muodon samanlaistamisen ideaalia. He eivät halua erilaisia muotoja, sillä erilaisuus on muutoinkin se sana, jota he kavahtavat: erilaisuus toden totta voi hämmentää.

Sontag mainitsi myös esseessään, että aito taide ärsyttää, hiertää, eikä aina tunnu hyvältä. Sekin hämmentää. Näin ollen on pääteltävä, että Perussuomalaiset haluaisivat taidetta, joka sopisi heidän käsityksiinsä, ja joka nimenomaan silloin muuntuisi kulutustavaraksi. Taide joka uppoaa kuin se kuuluisa nyrkki perseeseen, on ajantäyttöä, viihtymistä, itsetyytyväistä pullukkaa rasittamatonta myhähtelyä. Taide, joka ei hämmennä, ei myöskään puhuttele, ja kun se ei puhuttele, se on pikkukivaa ja nopeasti ohitettavissa. Siinä mielessä ongelma ei ole, että Perussuomalaiset – mikäli siis Saarakkalan vastauksia on uskominen – haluavat ”kansallista taidetta”, vaan että he haluavat taidetta, joka tyydyttää heidän kapeaa käsitystään tietystä muodosta ja edelleen taidetta, joka ei hierrä, jonka voi ottaa haltuun ja ymmärtää (Sontagin sanoin ”tulkita”). Ja tällainen taidehan ei ole taidetta laisinkaan.

Olen toki samaa mieltä Saarakkalan kanssa siitä, että taiteessa tulee käsitellä myös ihmistä. Pohtia ihmistä. Olen myös samaa mieltä siinä, että pelkkää tyytymättömyyttä ”ylikansallisia systeemejä ja kiirettä” kohtaan on toistettu vähän liiankin kanssa, ja voisi olla paikallaan, etsiä tapoja päästä eteenpäin. Tavat muuntua löytyvät kuitenkin tästä päivästä, ja itse ainakin herään joka aamu siihen tunteeseen, etten tiedä missä olen, ja millaisessa maailmassa elän. Joitakin perusasioita luulen tietäväni, mutta en paljoakaan. Kirjallisuus ja taide yleisemminkin auttavat minua käsittämään siitä edes vähän, hengellisyys ja tiede hieman lisää. Ja ovathan esimerkiksi Harry Salmenniemen Texas, Sakset (2010) tai Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010) tarjonneet minullekin paljon. Saarakkalalle ne kaiketi ovat postmodernismia, minulle vain hyviä teoksia, eheitä ja jollain tavoin myös uutta suuntaa esittäviä. Ja kyllä, tietenkin ne ärsyttävät, hankautuvat vasten. Mutta toisin kuin Saarakkala ja Perussuomalaiset, minä tunnustan mielelläni heikkouteni.

Kritiikki ja uuslukutaidottomuus

2011-03-02T09:29:00.002+02:00

Musiikkijournalismin taso puhuttelee minua toistuvasti. Sen kertakaikkinen surkeus. Etenkin kritiikeissä. Kirjoittaja käyttää usein valtaosan pienestä merkkimäärästään tyhjänpäiväisyyksiin ja mainitsee sitten arvostelun viimeisessä kappaleessa, että tällainen levy on tullut, siinä on tällaista musiikkia.

Monille lukijoille levyjen rankkaaminen tähdillä on hyvä tapa bongata uutuuksia. Kun tuttu artisti saa vähän tähtiä, sekin voi harmittaa: eikö kirjoittaja ole ymmärtänyt, mistä levyssä on kyse? Toisesta näkökulmasta tähditys kertoo vain köyhtyneestä taideymmärryksestä ja patologisesta tarpeesta vertailla taidetta keskenään. Taide ja ihminen kokemuksineen ovat niin kaukana toisistaan, että tämä voi tuntua jopa luonnolliselta. Laskeva järki hurraa.

Tuoreessa Voimassa (2/2011) on eräs arvio, joka kiinnittää samalla tavalla huomioni. Voima ei ole musiikkilehti ja monet sen kirja- ja musiikkiarvioista ovatkin pitkälti kaupallisessa tarkoituksessa sivuille painettuja – ja pitäähän lehdessä olla vaihtelua vakavien artikkelien seassakin. Menovinkkejä, pikkukaneetteja – ja levyarvioita. Jälkimmäiset ovat olleet lehdessä niin kauan kuin minä muistan, ja ne ovat joskus tuoneet esiin myös levyjä, joita varsinaisissa musiikkilehdissä ei ole pahemmin noteerattu. Se eduksi sanottakoon.

Huomion kiinnittänyt arvio on nimeltään Boyz n the Hood ja se käsittelee Julma-Henrin ja RPK:n uutta levyä (joko taas?). Kirjoitin aikoinaan graduni erääseen alaviitteeseen, että Umberto Econ Foucaultin heilurin suomennoksen takakansi vastaa hyvin vain markkinavetoisen kirjakauppatodellisuuden intressejä, mutta itse kertomuksen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Kirjan kohdalla merkille pantavaa on, että takakansitekstistä vain yksi lause vastaa edes jotenkuten kertomusta. Tämä muistuu mieleeni, kun nyt luen Jari Tammisen arviota. Siinä ”tosia” lauseita saattaa olla jopa kaksi.

Esittelyarvostelu koostuu periaatteessa kolmesta osasta. Käsitellään kutakin kerrallaan. (1) Tamminen kertoo eläneensä Itä-Helsingissä lapsuutensa ja nuoruutensa. Koska Itä-Helsinki on monien suomalaisten mielestä jonkinlainen suomiräpin kehto, Tammiselle avautuu arviossa mahdollisuus egorunkkaukseen. Idän vaarallisuudesta hän kertookin yli puolet arviosta, neljän kappaleen verran. Lyhyesti: lähiössä on kurjaa, tapellaan, vedetään huumeita, poliisit ovat kintereillä. Toisaalta kuitenkin Jari Tammisen omat kokemukset ovat kovin erilaisia: pientaloalueita ja mummoja, vaarallisia tilanteita korkeintaan Itäkeskuksessa. Siellä Tammisen kokemus kohtaa tarinoiden Itä-Helsingin: ”nistit tykittävät ränniin keskellä päivää ja näkyvillä”.

(2) Tamminen kertoo, että Julma-Henri asuu nykyisin myös Itä-Helsingissä. Sitä seuraa koko arvostelun pysäyttävin lause: ”Uusi ”Henri”-albumi tursuaa ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia”. Miksi lause pysäyttää? Koska se ei puolestaan vastaa ollenkaan omaa käsitystäni levystä. Johonkin Popedaan tai Reckless Loveen tai mihin ikinä verrattuna Julma-Henrin lyriikat ovat toki rajumpia, mutta ahdistus ei ole se sana, joka niissä painottuu.

Jonkin verran levyyn syvennyttyäni olen huomannut, että levy tematisoi yksilön muutosta, yhteiskunnan muutosta ja näiden välistä suhdetta. Tavallaan levy on ikuisen paluun kiekko, jatkuvan tulemisen ja muutoksen kuvaus, jonka voi näkökulmasta lähtien aloittaa joko alusta tai loppupään Punaiselle-kappaleesta, jossa kertoja nousee puhujapönttöön ja alkaa saarnata. Levyn alkupuoli aina Naurua ja valoa -kappaleeseen asti on analyyttista itsen tarkkailun kuvausta, henkilökohtaisen muutoksen mahdollisuuksien punnitsemista. Vaikka levyn alkupäässä on levyn loppupäähän verrattavaa yhteiskuntakritiikkiä (mikä tarkoittaa, että kun yksilö alkaa muuttua hän ensiksi kyseenalaistaa enemmän ympäristöään kuin itseään), oikeastaan olennaisin ulottuvuus alkaa hahmottua vasta kun kuulija suhteuttaa nämä kaksi alkua toisiinsa.

Eli levyn ensimmäinen kertomus menee seuraavasti: erään luupin päässä oleva ihminen alkaa havainnoida itseään, halujaan, ongelmiaan ja vähitellen, ensin muiden kanssa keskustellen, sitten yksinään ollessaan ymmärtää Totuuden. Tämän jälkeen hän palaa vuorelta kuin Zarathustra, mutta huomaa, ettei ”jengi tajuu vittuukaan”, nämä vain makaavat selällään ja rakastavat halujaan, minkä johdosta hän nousee turhautuneena puhujapönttöön ja alkaa messuta – aivan kuten niin monet häntä ennenkin. Saarnaajana hän on tietysti uusien etsijöiden pilkan ja raivon kohde. Ja yrittäessään välittää totuuden puhujanpöntöstä, hän alentuu käyttämään vanhaa kielenkäyttöään, koska sitä ihmiset voivat helpommin ymmärtää kuin hänen itsepohdiskelujaan.

Ja niin, onhan se kiintoisaa, että luultavasti Julma-Henrin levyn kuuntelijoista Ongelma ristii kädet ja Jumala on kuollut – nuo puhujapöntöstä lausutut kappaleet – ovat kaikkein helpoimmin avautuvia kappaleita. Sen sijaan levyn 13 ensimmäistä kappaletta ovat mielenmuutoksen jälkeistä ajattelua, jota on vaikeampi ymmärtää, jollei halua antaa jotain itsestäänkin, asettua alttiiksi muutoksen mahdollisuudelle.

Joten: levyllä on ”pahoinvointia” – jos niin haluaa nähdä, ehkä kahden kappaleen verran. Toisin kuin Tamminen haluaa antaa ymmärtää, se ei todellakaan tursua ahdistusta ja yhteiskunnan pahoinvointia. Tai ehkä Tamminen näkee enemmän kuin haluaisi: ehkä levyn kuunteleminen on ollut hänelle niin tuskallinen itsetiedostuksen prosessi, että haluamatta nähdä pahaa itsessään hän projisoi sen yhteiskuntaan. En minä, mutta kun ne muut...

Jari Tammisen arvosteluesittelyn toisen osan loppupuoli kertoo sitten lopulta itse levystä. On doomeja taustoja, dupstep-pulputusta ja dramaattisen läskejä bassoja. Mutta taas Tammisella tulee hätä: ”Kaikkea vihataan, ja kaikki on päin persettä”. Päinvastoin: kaikkea ei vihata, eikä kaikki ole päin persettä: kun ihminen keskittyy muuttumiseensa, monet asiat jäävät kelkasta, myös viha. Viha on tunne, joka vähenee, kun ihminen lähestyy Totuutta. Vihaa tihkuu ainoastaan kappale Kaikki vs. Kaikki, jonka alkupuoli haukkumanimityksineen on sanottu tavallaan halujen näkökulmasta: me pidämme hyvänä erottautua, luoda eroja, pilkata, koska se on tapa puolustautua ja puolustaa egoa – ja ego tarvitsee jatkuvasti itsekehua ja pönkittämisiä. Mutta ego on jollei valetta niin valheellisesti suuntautunutta. Erossa Totuudesta.

Tammisen aivopieru on kuitenkin eräänlainen silta arvostelun kolmanteen (3) osaan, jossa hän kertoo paitsi pakollisen tiedon – Al-Qaida Finland se vasta hurja levy olikin! - lisäksi että Julma-Henri ”on kuulemma vähän seestynyt noista päivistä, mutta sitä ei sanoituksista arvaisi”.

On ilkeämielistä panetella arvostelijaa, joka ei ole edes kuunnellut levyä. Tai oikeammin: juuri niin pitää tehdä. Tammisen faktat ovat niin pielessä, että on vaikea uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä Julma-Henri levyllä latelee. Eivät ne tekstit nyt niin vaikeita ole! Seestyminen on silmiinpistävää. Pahimmankin puusilmän luulisi käsittävän, että artistin tekstien kehittyminen (jota olen kuvannut tekstissä ”Mitä mieltä Jumala ois?”) on päivänselvää eikä mitään akatemioiden analyysimateriaalia yksinoikeudella, eikä Tammisen luulisi lukeutuvan puusilmiin, hänhän vaikuttaa muiden Voima-artikkeliensa perusteella kuitenkin ihan järjen ihmiseltä. Mutta jos on totta, että hän oikeasti on perehtynyt levyyn ja kuunnellut sitä useammankin kuin kerran, voi vain todeta, ettei hän ymmärrä taiteesta vähääkään.

Mitenkäs ne tähdet? Tamminen antoi viisi tähteä. Täydet viisi tähteä! Bileet! Eihän tässä sitten pitäisi olla mitään nillittämistä?

Ongelma ei tietenkään Tammisen arviossa sinänsä. Olisi pikkusieluista keskittyä vain siihen, kun kyse on journalismia yleisesti vaivaavasta uuslukutaidottomuudesta. Lukijan ja lehdissä ilmestyvien kritiikkien välillä on suuri epäsuhta ja jokaisen lehden kohdalla on mietittävä pitkään, miksi tämä ja tämä kritiikki on kirjoitettu ja miten. Mitä tarkoitusta varten.

Ehkä kirjoittaja haluaa nostaa tärkeäksi kokemansa artistin tai kirjoittajan esiin, muuten sama, mitä itse arviossa sanotaan. Yksityisen ihmisen tekemää mainosta. Tai lehden haluamaa mainosta. En silti halua uskoa, että kaikki kriitikot ovat ääliöitä ja lukutaidottomia pässejä. Eivät ne ole. Silloin vaihtoehtoja jää (ainakin) kaksi: joko muoto pakottaa kirjoittajat kirjoittamaan mitä sattuu, mihin sisältyy se, että kritiikit asetetaan mainoksiksi lukijoille eikä kiinnostaviksi tekstin jatkeiksi tms., tai sitten kirjoittajat kirjoittavat liikaa kritiikkejä ja se on liukuhihnatyötä. Lyhyiden kritiikkien tekstit tuntuvatkin usein pakotetuilta ja jotenkin intohimottomilta. Tähdet ovat lukijoita varten, kirjoittajat ovat antaneet ne mekaanisesti.

Niissä toistuu usein myös tietty kaava, erityisesti musiikkiarvioissa. On kerrattava artistin aiemmat levyt. On tartuttava ulkomusiikillisiin asioihin, ehkä jopa omiin kokemuksiin. Toisaalta ulkomusiikillisissa puitteissa ei ole välttämättä mitään suoranaista haittaakaan, jos se tehdään muuten kuin kertomalla artistin aiemmasta päihderiippuvuudesta tai vastaavasta. Enemmänkin kaipaisin kritiikkejä, joissa tehtäisiin yllättäviä yhdistelmiä, kehiteltäisiin joitain tekstin ajatuksia pidemmälle. Jokainen osaa sanoa, onko jokin hyvää tai huonoa. Se ei ole mikään taito. Taitoa on punnita, miksi se on hyvää tai huonoa – ja edelleen: taitoa on löytää huonoonkin teokseen tulokulma, joka tekee siitä kiinnostavan. Tulokulman löytäminen puolestaan tuo nautinnon lukemiseen ja kuuntelemiseen ja toivon mukaan kritiikistäkin sitä kautta voi välittyä intohimo, tai edes kiinnostus ja paneutuneisuus asiaan.