torstaina, helmikuuta 23, 2012

Eroottisten haaveidemme ihanin kohde




Huumori haastaa jämähtäneitä käsityksiä ja uskomuksia. Teppo Airaksisen esikoisohjaus Kulman pojat on ytimeltään romanttinen komedia, johon naitetaan yleisempää hyvän mielen leffaa ja buddy-elokuvaa. Se on siinä mielessä onnistunut, ettei se hävetä; näytteleminen ja dialogi on luontevaa ja sujuvaa, muoto pysyy koossa eikä elokuva hairahdu onnettomille sivupoluille. (Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten jos lukija niitä karttaa, kehotan häntä suosiolla jättämään luennan tähän paikkaan ja katsomaan elokuvan ensiksi.)

Teemoiltaan elokuva kehii pääosin kaveriporukan lojaliteetin ja parisuhdeorastuksen välisen ajoittaisen ristiriidan ympärillä. Tätä tavanomaisuutta kiinnostavampi on kuitenkin elokuvan homouteen suhteutuva pohjavire. Elokuvan keskushenkilö Petri (Eero Ritala) ihastuu Emmiin (Lotta Kaihua), kaupunkiin kesätöihin tulleeseen junnuliigan ohjaajaan. Emmi on kaupunkiin niin ikään palanneen tähtipelaaja Tuukka Tiensuun (Jussi Vatanen) kämppis ja ex-tyttöystävä. Tiensuu taas pelaa kaupungin toisessa joukkueessa, mutta elokuvan kaveriporukan toimesta häntä on vihattu jo ala-asteelta lähtien. Nopeasti katsoja tunnistaakin tämän ihmistyyppien eron: jokainen meistä tuntee peruskoulusta urheilijanuorukaisia, joiden hymy oli leveä ja iho puhdas – ja jokainen meistä tuntee niitä löysäläisiä samalta luokalta, jotka ovat kuin Airaksisen elokuvan kaveriporukka. Täynnä hölmöläisiä, rapamahoja ja luusereita; niitä joista ei koskaan tullut urheilijoita.

Jotakuinkin puolessa välissä elokuvaa sekä kaveruksille että katsojalle paljastuu, että Tiensuu on homo. Urheilumaailmassa suhteellisen pintansa pitävä tabu nouseekin siis yllättäen lähelle elokuvan ydintä. Yleisemminkin miehiä yhteen, toisia miehiä fanittamaan keräävät ja samalla omaa maskuliinisuuttaan alleviivaavat harrastukset elävät kaikki tästä jännitteestä. Kun Rob Halford keekoilee klassisen nahkahomon asussa vuodesta toiseen, tämä on kyllä, hyvä on, ok ja hyväksyttävää, mutta kun hän paljastaa lopulta olevansa homo, monet faneista kääntävät selkänsä. Alakulttuurin kypsymättömyys on aina yhtä hämmentävää. Samalla tavalla Kulman pojissa Tiensuun kerrottua julkisuudessa homoudestaan, paikallisjoukkueen fanit (jotka eivät kaikki edes ole todellisia faneja, vaan jalkapallon katsomista jääkiekon sivussa harrastavia pettureita) puhuvat tästä halveksivaan sävyyn suffelipoikana. Komiikan liepeestä alkaakin orastaa jotain muuta, kun aiemmin kentän laidalta Tiensuuta homotelleet Petri, Komentaja (Joonas Saartamo) ja Sarttila (Janne Ravi) saavat tietää Tiensuun todella olevan homo: enää homottelu ei käy päinsä, koska ”ei homoa voi sanoa homoksi, ei siinä ole mitään hauskaa.”

Loppujen lopuksi alituiseen ohi suunsa puhuva miesporukka ei kuitenkaan ole millänsäkään Tiensuun homoudesta. Airaksinen työryhmineen onnistuu elokuvallaan tuomaan tätä näkökulmaa kiitettävällä tavalla esiin: on puheen pintakuohu ja on asenteet, eivätkä kaikissa palloporukoissa nämä välttämättä kohtaa. Homottelu on siis, kuten arkikielenkäytöstä muutenkin tunnemme, irronnut aikaa sitten omaksi puheenparrekseen, jolla ei ole mitään tekemistä todellisten suuntautumisten kanssa. Ymmärrän, että se voi loukata ja varmasti loukkaakin joitakuita, mutta mitä me oikeastaan saavutamme paheksunnalla?

Puheenparret ja diskurssit eivät näet ole pyri yksistään leimaamaan, alistamaan ja kategorisoimaan ihmisiä ja ilmiöitä, vaan niillä on selvästi myös ryhmää koossapitäviä tehtäviä. Yläasteella varmasti jokainen poika on jossain kohtaa saanut kuulla olevansa homo, jokainen tyttö huora. Raisasta tulee niin helposti rasia ja jokaisesta Terosta terska. Verrattuna palloporukoihin – näihin joita voimme mielissämme kuvitella, jollemme tunne sellaisia muuten – yläaste on tietysti paljon tylympi miljöö, ja toivon, että ensimmäisissä, tarpeeksi pitkään toistettuna, puheenparret ja asenteet ovat todella eronneet toisistaan. Silloin nimittäin syntyy hupia – ja tätä Kulman pojat dokumentoi.

Erityisen innoissani olen palloporukoiden homosuhdetta purkavasta kohtauksesta, jossa kaapista tulemisen sijaan mennään konkreettisesti kaappiin takaisin ja joka käynnistää laajemman tapahtumasarjan. Petri, Komentaja ja Sarttila ovat päättäneet hupailla Tiensuun kustannuksella ja Petrin vastustuksesta huolimatta menneet tämän asuntoon huomattuaan Jari Litmasta esittävän patsaan. Kesken kaiken Tiensuu ja tämän partneri tulevat makuuhuoneeseen rakastelemaan ja Petri ja Sarttila jäävät hädissään piiloon huoneeseen, Sarttila sängyn alle, Petri kaappiin. Komentaja katsoo intensiivisesti, mutta innoissaan tapahtumaa ikkunan takaa. Tilanne purkautuu vasta, kun Petri purkautuu kaapista rytinällä ulos ja hän ja Sarttila pakenevat asunnosta.

Miksi kohtaus on niin innostava? Koska se ei – kuten ei itse elokuvakaan – keskity homouteen, vaan reaktioihin ei-homoissa. Kulman pojat onkin tässä mielessä selvästi myös kasvukertomus miehistä, jotka tulevat sujuiksi toisten homouden ja oman homoutensa kanssa. Siinä mielessä elokuva tekee tärkeää työtä homouden tavanomaisuuden ajamisessa: ei siinä ole mitään, mitä pitäisi kauhistella tai millä pitäisi nauraa – mutta meissä, joille se on jonkinlainen ongelma edelleen on, meissä on, sekä nauramista että kauhistelua.

Jollain tasolla Kulman pojat vaikuttaakin elokuvalta, jossa puhutaan taukoamatta kulleista. Alkupuolella elokuvaa Emmi näet joutuu Petrin ahdistamana paljastamaan, että Tuukalla on suurikokoinen elin. Tästä tiedosta kehkeytyy paitsi Petrille myös Petrin lähipiirille jonkin asteen kriisi, mikä omalla tavalla altistaa elokuvan vanhalle peniskateuden teemalle. En sano, että Kulman pojat ratkaisisi tämän juonteen jotenkin erityisen omaperäisesti, mutta selvästi hyväksyntä sen suhteen kulkee sama reittiä kuin homouden kohdallakin. Ison peniksen ei tarvitse olla kadehtimisen asia näissä porukoissa, vaan ihailun ja ylistyksen ja lopulta jonkin muunkin; hyväksynnän: voin hyväksyä pienen penikseni, voin hyväksyä hänen suuren peniksensä – mitä helvetin väliä? - ja mikä olennaisinta, voin hyväksyä sen, että ihailen hänen suurta penistään.

Kulman pojatkin nostaa siis tapetille sisäisen homoutemme ja käsittelee sitä suhteellisen rakentavasti – rakentavammin kuin pinnalta käsin voi vaikuttaa. Mielestäni terveellä tavalla se laajentaa välittämisen, hellyyden, hyväksynnän ja eroottisen myötätunnon määreitä myöntämällä, ettei omaa ihailua samaan sukupuoleen tarvitse väkipakolla tukahduttaa, ja kuvaamalla samanaikaisesti, että myös palloporukoissa tätä aihetta käsitellään omilla, ulkopuolisen silmiin joskus umpimieliseltäkin vaikuttavilla tavoilla.

Suomalaisissa jalkapalloporukoissa vastaavaa, pohjimmiltaan homoeroottista ihailua saa yleensä osakseen Jari Litmanen, ja mikä hienointa, Airaksisen elokuvassa tämän muuten poissaolevan referentin kuvaksi on valittu suurikokoinen, Litmasta esittävä patsasfallos. Kun näet Petri varastaa Tiensuun asunnosta hädissään tätä paetessaan palloporukoiden myyttisen sankarin penismuotokuvan, Tiensuu, paikallinen suuruus, konkreettisesti menettää voimansa, loukkaa polvensa ja vain muutamaa kohtausta myöhemmin ilmoittaa lopettaneensa jalkapallon keskittyäkseen parisuhteeseen. Ja kun Petri yrittää myöhemmin palauttaa patsaan, Tiensuu kieltäytyy huolimasta sitä ja kehottaa poikien pitävän sen, vaalivan sitä, niin kuin nyt patsaita ja ihailun kohteita vaalitaan, paraatipaikalla, näkysöillä, vitriinissä. Eikö tällainen ele nimenomaan korosta, että homous itsessä ja toisissa on näin teoin hyväksytty, pallo heitetty heteroille, ja penis, jota kaukaa niin kohisten aiemmin palvottiin, sittenkin nimenomaan meidän omaisuuttamme jo alunperinkin, meidän fantasiaamme, meidän omien eroottisten haaveidemme ihanin kohde?

maanantaina, helmikuuta 13, 2012

Riippuvaiset mielet ja väkisinnauttijat


Shame on alkaneen vuoden parhaimpia elokuvia. Kirkkaasti. Se on mestarillinen. Steve McQueenin toinen ohjaus on selvästikin käsikirjoitettu, kuvattu ja ohjattu niin maltilla, niin elokuvaa taiteena kunnioittaen, että se paistaa kirkkaana elokuvan jokaisesta kohtauksesta lävitse. Shame on kertomus seksiaddiktista ja tämän siskosta, joka yllättäen saapuu pariksi yöksi veljensä luo yöksi. Mutta toisin kuin saattaisi ensi käteen arvella, Shame ei kuvaa niinkään pelimiestä, joka saalistaa yöt ja seilaa päivät – huolimatta siitä, että Michael Fassbenderin esittämä Brandon on komea ja menestyvä ja hänessä monessa mielessä on kaikki avut tähän – vaan ennemminkin yli puolet elokuvasta kuvataan yksinäistä ihmistä, jota seksuaalisen riippuvuuden myötävaikuttama tyhjyys syö ja iestää. Mekaanisesti hän töistä tultuaan alkaa katsoa läppäriltään pornoa, ja kun hänen säälittävä ja pyrkyrimäinen pomonsa yrittää iskeä partnereita baarissa, hän on se joka päätyy tympeään, kaikkea muuta kuin romanttiseen seksiin syrjäiselle kujalle, mutta paneminen on mielenkiinnotonta toistoa, outoa velvollisuudentuntoa ja Brandon pelkkä vanhan maailman apina, mies joka ei osaa muuta, tekee mitä tekee mutta elottoman, sielullisesti köyhän jäljittelijän hahmossa. Elokuvan alussa on toki kohtaus, jossa Brandon käy silmäpeliä ventovieraan kanssa metrossa, mutta kohtaus päättyy naimisissa olevan ventovieraan pakenemiseen metrosta ja Brandonin nopen osaan. Toisin kuin tämäntyyppisissä kuvauksissa keskimäärin, Shame ei sorrukaan missään vaiheessa nautiskelemaan seksillä – edes silloin kun seksiä kuvataan, se ei ole kiihottavaa tai hurmaavan aistillista, muttei myöskään banaalia, kaameaa ja vastenmielistä. Se vain on, muttei merkitse osapuolille mitään. Jos Brandon olisi pelimies, hän kukaties vielä nauttisi seksistä. Mutta hän ei ole, vaan vain yksinäinen piruparka jäljittelijä pelimiehen hahmossa.

Lähtöasetelma muistuttaa toki paitsi esimerkiksi Bret Easton Ellisin Amerikan psykoa (1991), siitä tehtyä elokuvaa – Fassbender itse näyttää vähän nuorelta Christian Balelta – myös monia muita vieraantumiskuvauksia. McQueen tekee kuitenkin elokuvansa taiten. Missään vaiheessa se ei sorru tyhjään rankisteluun, tympeään ja puuduttavaan seksinkuvaukseen eikä muoto missään vaiheessa alennu nautiskelemaan sillä, mikä pyritään kuvaamaan oikeasti ahdistavana, masentavana ja ongelmallisena. Addiktille seksi on ongelma, ja mitä pidemmälle addiktio etenee, sitä vähemmän addikti nauttii kokemastaan. Tätä ei ulkopuolisenkaan tulisi ohittaa niskoja nakaten. Merkitsevää on myös se, ettei elokuva pyri selittelemään, mistä addiktiot seksiin tai vastaavasti Brandonin siskon läheisriippuvuuden tunteet mahtavat johtua; vaikka sisar sanookin, että heille vain on jaettu huonot kortit, tämä ei suoraan viittaa rankkaan lapsuuteen tai vastaavaan: osin selittämättä jää myös Brandonin kylmäkiskoinen suhde sisareensa. Timo Hännikäinen arveli sen mainiossa Shame-kritiikissään johtuvan yksinkertaisesti siitä, että sisar uhkaa Brandonin tietoisen pinnallista, kaikkia syvempiä ihmissuhteita välttelevää elämäntapaa. Se, että Shamessa nämä seikat jätetään kuitenkin avoimeksi, paradoksaalista kyllä, auttaa meitä paremmin ymmärtämään Brandonia ja tämän sisarta. Rankka lapsuus, hyväksikäyttö, hyvä työ, epäonnistuneet aiemmat ihmissuhteet eivät erota meitä heistä. Vaikka tämän tyyppisille syille annetaankin usein elokuvissa selittäjän osa, ne myös usein banalisoivat itse kokemuksen, jolloin tunnetasolla lukija ja kokija jätetään kylmäksi.

Muussakin mielessä Shame piirtää paljon tekstiainesta tietoisesti avoimeksi, lukijan tulkittavaksi. Elokuva malttaa – maltti on keskeinen termi elokuvan muodon kannalta muutenkin – jättää tarpeeksi tilaa kasvoille, eleille, tiloille, eikä missään vaiheessa elokuva kiirehdi liiaksi eteenpäin tai heittäydy helppojen ratkaisujen vietäväksi. Samaan aikaan kanssani teatterissa olleista ihmisistä monet eivät selvästikään jaksaneet tätä – monia elokuva vaikuttikin päinvastoin vaivaannuttavan, se sai heidät huokailemaan, jopa lähettelemään tekstiviestejä turhautuneena. ”Kun ei tässä tapahdu mitään.”

Mutta Shamessa nimenomaan tapahtuu. Suurin osa tietysti pinnan alla, mutta muodoltaan se on kaikkea muuta kuin staattinen. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin Brandon itse, jonka ulkonäön tai menestymisen ei tulisi antaa liiaksi hämätä. Brandon on loppujen lopuksi kuin kuka tahansa meistä. Toki niissä tilanteissa joissa kokee sen mahdolliseksi, Brandon käyttää ulkonäköään hyväkseen esiintyen niin itsevarmasti kuin voi (Hännikäisen sanoin: ”Hän on harjaannuttanut itsensä viettelyn mestariksi, joka ei osoita haluavansa naisia vaan saa heidät haluamaan häntä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan”), mutta kokonaisuudessa näitä tilanteita on loppujen lopuksi melko vähän. Useamman kerran hän ostaa seksipalveluja; vielä useamman kerran hän vain masturboi saniteettitiloissa tai katselee apaattisella mielenkiinnolla, tottumuksen väsyttämänä pornoa läppäriltään. Tässä mielessä olisi – ja onkin – hieman harhaanjohtavaa korostaa Brandonin pelimiesmäisyyttä. Tunnetasolla elokuva ei välttämättä pureudu niinkään siihen kuin pornon asemaan liberaaleissa yhteiskunnissa ja meidän haluumme kuluttaa sitä. Brandon ei ole seksiaddikti siksi, että hänellä olisi keskimääräistä paremmat mahdollisuudet irtosuhteisiin, vaan siksi, että porno – siinä missä mikä tahansa viihde tai viihdyke joka antaa meille elämyksiä – on jatkumo.

Useimmitenhan eri riippuvuudenkuvauksissa tämä jatkumollisuuteen liittyvä juonne on, ja se näkyy ja sitä näytetään toistuvasti uutuudenviehätyksen ja ekstaasin vähittäisenä haihtumisena ja muuttumisena hät'hätää mekaaniseksi toistamiseksi, apaattiseksi ”vielä kerran” -kuvitelmaksi, jolla yritetään uusintaa ja toisintaa jotain, joka kerran palveli hetkeä, osui hermoon, vei kokijansa aistillisen maksimalismin äärelle. Mutta kuten Darren Aronofskyn Unelmien sielunmessussa (2000), harvoin nämä kertomukset päättyvät onnellisesti. Shame päättyy. Tai ehkei niinkään onnellisesti, mutta ainakin toiveikkaasti. Kun Brandon elokuvan puolenvälin jälkeen viskoo pornonsa roskiin aina tietokonettaan myöten, seuraa tätä vielä aika jolloin hän päätyy paitsi epämääräiseen homoseksiin myös käyntiin prostituoitujen luona. Vasta tämän jälkeen Brandonin parantuminen – siksi elokuvan loppupuolen kaikesta huolimatta tulkitsen – alkaa vähitellen, aste asteelta. Pitkä kohtaus prostituoitujen luona on kuitenkin jo kuin käänteiskuva Amerikan psykon eri kohtauksista, jossa Balen näyttelemä Patrick Bateman katselee itseään kesken yhdynnän peilistä, pullistelee lihaksiaan ja hymyilee. Shamessa Brandon nai samalla tapaa huoria takaapäin, mutta hänen kasvoillaan on tuskaisa, epätoivoinen, jopa itkuinen irvistys. Harvoin elokuvassa yhdyntä on ollut näin vastenmielistä yhtyjälle itselleen.

Kulttuurimme on mitä on, ja muutokset siinä ovat selvästikin johtaneet seksuaalikäsitysten kevenemiseen. Myös Brandonin ajatus avioliiton järjettömyydestä – miksi sitoutua yhteen ihmiseen loppuelämäksi – on alkanut yleistyä länsimaisissa yhteiskunnissa. Shame ei silti syyllistä yhteiskuntaa sairastavista jäsenistään, muttei myöskään vaivaannu edes arvioimaan, millaisia seksuaalisia yksilöitä pornoteollisuus tai länsimainen kulttuuri tuottaa – tai millaisina miehet haluavat naiset, millaisina naiset miehet. Muutamasta flirttailukohtauksesta ei vielä paljoa voida päätellä. Ja mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä enemmän ymmälleni menen – sitä vähemmän se oikeastaan tuntuu sanovan. Luulen kuitenkin, että tämä on tarkoituksellista. Mitä enemmän Shamea ajattelee, sitä kryptisempi siitä tulee, kuin hiertävä aines tai junnaava kappale. Ehkä juuri tästä syystä McQueenin elokuva jää vaivaamaan.

Jos nimittäin Shame ei syyllistä seksiaddikteja, eikä anna selityksiä heidän riippuvuuksilleen, jää vain tunteen kuvaus. Tunne on tyhjä, välinpitämätön, jotain josta ei nautintoa enää saa. Kun kertomus siis riisutaan muusta yksinomaan tämän tunteen kuvittamiseksi, se Shamen tapauksessa saa yllättävän voimakkaita sävyjä. Mutta mitä oikeastaan on elokuvan ”häpeä”? Hännikäinen arveli kritiikissään seuraavaa: 
”Voidaan sanoa, että seksuaalinen vallankumous kielsi häpeän. Sitä ei sovi tuntea, jos haluaa noudattaa jokaista eroottista oikkuaan. 60-luvulta saakka meille on uskoteltu, että häpeä on vain "systeemin" keino tehdä meistä kuuliaisia ja estää meitä toteuttamasta itseämme, ja Brandon on ottanut uskottelut todesta. Silti hän tuntee häpeää. Hän häpeää kun ei saa erektiota haluamansa naisen kanssa, ja pakkomielteinen seksin saalistus ajaa hänet häpeällisiin tilanteisiin.”
Itse luen Shamea siten, että seksuaalinen vallankumous ja sen seuraukset tunnustetaan kyllä kertomuksen horisontissa, mutta pohjimmiltaan häpeä on pikemminkin sisäänrakennettu riippuvuuden tunteeseen sinänsä – ja elokuva keskittyy yksilöllisen riippuvuuden kuvaukseen ihmisestä itsestään käsin, siirtämättä painopistettä hetkeksikään Brandonin ulkopuolelle, yhteiskunnallisiin virtauksiin tai rakenteisiin. Häpeä nostaa päätään tilanteissa, joissa se, mistä kuuluisi saada nautintoa, ei enää mielihyvää annakaan. Kun emme enää nauti, emme osaa nauttia. Olemmeko vaillinaisia? Huonoja? Jollain tapaa rikki? Kuitenkin sen sijaan, että syyttäisimme tästä tilanteesta yhteiskuntamme emansipatorisia tendenssejä tai feminismiä tai pornoteollisuutta, katse olisi suunnattava ennemminkin ihmiseen itseensä, hänen tapaansa käsitellä riippuvuutta.

Mitä riippuvuus nimittäin on? Totesin jo sen olevan pakonomaista hakeutumista uudelleen tilanteisiin, joissa kerran koettu toistuisi samanlaisena – ja mikä olennaisinta, tämä alkuperäinen tilanne koetaan mielihyvän kautta. Useimmissa addiktioissa onkin kyse mielihyvän, aistillisen nautinnon, toistamisesta tai sen halusta. Sisäisenä kokemuksena häpeä syntyy kuitenkin siitä, ettei kokeminen syystä tai toisesta onnistu – jos tilanne jonka seurauksena on totuttu pitämään hyvää oloa, ei tuotakaan sitä, tämä epäonnistuminen johtaa sosiaalisessa ympäristössä nimenomaan häpeään. Brandonin tapauksessa kyse on kuitenkin muustakin: inhimilliset tunteet tuottavat häpeää. Pornoharrastuksen paljastuminen tuottaa häpeää. Kun Brandonin sisar ja pomo päätyvät seksiin hänen asunnossaan, Brandon häpeää. Kun Brandon ei saa erektiota naisen kanssa, jonka kanssa on käynyt treffeillä, hän häpeää. Kun sisar löytää Brandonin masturboimasta ja myöhemmin tämän pornovarastot, Brandon häpeää.

On totta ja elokuvissa usein toistettu seikka, että kun mies menettää hetkeksi seksuaalisen viriliteettinsä, astuu esiin häpeä. Kun mies ei ole potentti yhdyntään, hän ei ole mies – ja varmasti osa tästä ajatuksesta rakentuu ajatukselle, että seksi koetaan kulttuurissamme fallosentrisenä, penetraatiota korostavana huvitteena. Samalla tavalla pornon kuluttamiseen liitetään kulttuurissamme kaikesta huolimatta mielikuvien tasolla jotain hävettävää – väitteet seksuaalisesta vallankumouksesta kertovat enemmänkin siitä, että kulttuurissamme nämä tendenssit kulkevat yhtäaikaisesti päinvastaisiin suuntiin: televisiossa ja naistenlehdistä keskustellaan seksin nautittavuudesta, mutta porno itsessään pysyy epäilyttävänä ja paheellisena.

Tässä mielessä Brandon ei ole häpeän tunteineen missään nimessä yksin. Mutta enemmän kuin se, mitä hetkellinen impotenssi tai pornon suurkuluttaminen kertovat Brandonista, häpeää tuottaa Shamessa metatunne addiktiosta: se, että Brandon tiedostaa, ettei enää nauti pornosta muttei myöskään pääse irti siitä, vaan sortuu siihen uudelleen ja uudelleen. Se, että impotenssi tai porno paljastuu niille ihmisille, joista Brandon jollain tasolla kaikesta huolimatta välittää, saa hänet täydellisen häpeän valtaan. Sen sijaan kun elokuvan alkupuolella Brandonin pomo kertoo Brandonin takavarikoidun työkoneen olevan täynnä pornoa ja epäilee tästä Brandonin harjoittelijaa, mikään Brandonissa ei näytä liikahtavan.

Toisin sanoen vaikuttaakin kuin seksiaddiktio olisi konkreettisesti normaalien, lämpimien ja läheisten ihmissuhteiden tiellä. Pitkälle ehtineelle näin varmasti ehkä onkin; mutta useimpien ihmisten minuus on kuitenkin lähtökohtaisesti niin jakautunut, että he pystyvät sulkemaan nämä toisistaan erilleen ja elämään silti suhteellisen normaalia elämää. Se tekeekin addiktiosta jossain määrin niin vaikean tunnistaa ja tunnustaa: yksin ollessamme saatamme hyvin elää kokolailla toisenlaista elämää kuin parisuhteessa, perheen tai ystävien seurassa. Shame korostaakin tätä tuomalla sisaren Brandonin kolkkoon yksiöön: sisar muuttaa arjen ja pakottaa Brandonin muuttamaan hieman rutiinejaan – juuri sisaren läsnäolo ahdistaa häntä, koska toisen ihmisen läsnäolo ja läheisyys itsessään voivat olla keinoja ylittää riippuvuus. Mutta addiktin minuus on jo kauan aikaa rakentunut nimenomaan riippuvuudelle, eikä hän osaa muuta, ei taida kaartaa luupin ulkopinnalle ja siltä poispäin.

Tällä tasolla Shame on myös kertomus välineellisen tai hyväksikäyttävän järjen tai ajattelun vähittäisestä lakastumisesta. Tilan saa toisesta ihmisestä välittäminen ja rakkaus. Jos nimittäin kliseinen, mutta tässä paikkansa pitävä kokemus riippuvuuden tavasta muuttaa ihmissuhteita riippuvuudelle alisteiseksi hallitseekin elokuvan taustalla olevaa ajatuskehystä, elokuva itse murtaa tätä ajatusta, hiertää sitä niin kuin vesi kiveä. Ihanalla tavalla se on kuvaus ihmisen kyvystä muuttua, löytää läheistensä kautta kosketus moraaliseen etikettiin, jonka varassa, jonka johdattamana elää ja elää hyvin. Kun elokuvan lopussa toistuu alun kohtaus metrossa ja nyt nainen selvästi tekee aloitteen seksiin, Brandon katselee häntä silmiin, mutta hänen katseestaan, ystävällisestä katseestaan lukijalle jää vahva aavistus, ettei hän aio seurata naimisissa olevaa naista ulos metrosta. Hänellä on ehkä pelimiehen ulkonäkö, mutta hänen eleensä, kehonkielensä ja katseensa kertovat nyt muuttuneesta miehestä.

perjantaina, helmikuuta 10, 2012

Saako nyt nauraa? Miksei saisi? Pitäisi nauraa!


Paitsi retoriikan siivittämää kansa-puhunnan punkeamista tiettyyn suuntaan, tolkun yhteiskuntaan, nämäkin vaalit ovat synnyttäneet myös muita lieveilmiöitä. Vaalivalvojaisissa muusikko Maki Kolehmainen hehkutti tulleensa juuri studiolta, jossa oli ollut levyttämässä Kurt ”Kurre” Westerlundin, vuosien takaisen Syksyn sävel -voittajan kanssa vaalilaulua Sauli Niinistölle. Kuuden vuoden kuuliaisuus -kappaleen ilmestyttyä Youtubeen, se on kerännyt latauksia perjantai-aamuun mennessä yli 212 000 ja kappale on varmasti ollut hyvin monen suomalaisen huulilla – hyvässä tai pahassa. Vauva-lehden keskustelupalstalle, tuon ehtymättömän ilonlähteen partaalle ilmestyikin piakkoin ketju, jonka aloitusviestissä kerrottiin Helsingin rautatieasemalla lauantaina 11.2.2012 toteutettavasta Kuuden vuoden kuuliaisuus -yhteislaulusta. Kuka ikinä ketjun käynnistikään, se oli reaktio aiemmin sosiaalisissa medioissa levinneelle Haavisto-flashmobille, jossa Haaviston kannattajat lauloivat Finlandiaa samaisella rautatieasemalla. Youtube-video päättyi yläkuvaan, jossa joukko ihmisiä (eri tilassa) muodosti numeron 2.

Toisenlainen kansalaisaloite ilmaantui Iltalehden keskustelufoorumille 4. helmikuuta. ”Yhtään Haavistoa tukeneiden levyä en osta, enkä katso kotimaisia elokuvia, joissa he esiintyvät. En myöskään käy teatterissa, jossa he ovat edes jossain roolissa. ”, ilmoitti Ei nimimerkkiä -nimimerkki. Seurasi pitkä boikottilista Haavistoa tavalla tai toisella kampanjan aikana tukeneista suomalaisista taiteilijoista. Alun huoli siitä, että uusi Mission Impossible -elokuva jää nyt näkemättä vaihtui pian yleisempään torantekoon siitä, kuinka taiteilijat ovat yhteiskunnan loisia, elävät veronmaksajien rahoilla ja kaiken hyvän lisäksi ilmaisevat vielä poliittisia ja ennen kaikkea vääriä mielipiteitä; keskittyisivät tekemään sitä mitä osaavat ja paremminkin siten, että voivat elättää itsensä. Perjantai-aamuun mennessä ketju oli kasvanut jo 304 sivuun, viestejä oli tullut 3032. Paljon on asiaa.

Mistä ketjut sitten kielivät? Mitä niillä halutaan ilmaista? Eritoten Kurren laulu on synnyttänyt suomalaisten keskuudessa lähinnä suunnatonta tyrmistystä, jonka vuoksi aiheen tiimoilta (näennäisesti) järjestettävä flashmob kuulostaa vastaavasti suunnattoman huvittavalta. Olisi kuitenkin huolimatonta otaksua, että flashmobin järjestäminen olisi tässä kohdistettu niinkään Niinistöä tai Niinistön kannattajia vastaan – päinvastoin, ilmiö – jos nyt ilmiöstä tämän kohdalla voidaan puhua – on selvästi näpäytys niinkin kokeneen musiikintekijän kuin Makin suuntaan. Kuten Aleksis Salusjärvi Luutiissa jo mainitsi, osataan sitä muillakin puoluetanterilla: järkyttävääkin järkyttävämpi, kuuden vuoden takainen Halos-rap uhmaa mielipuolisuudessaan kyllä kaikkia mahdollisia maun mittareita. Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus -ilmiössä jotain muutakin. Palaan tähän tuota pikaa.

Eikö ole meiltä jotensakin kohtuutonta lähteä joukolla mukaan tällaiseen pilkkaan? Miksi me yhtäältä paheksumme, toisaalta nauramme kuullessamme Kuuden vuoden kuuliaisuuden? Laulu itsessään on kuitenkin tavanomaista tusinapoppia myötähäpeään saattavia sanoituksiaan lukuunottamatta – mutta näitähän riittää, tarvitsee avata vain mikä tahansa paikallisradiokanava. Iskelmärenkutuksista ei kuitenkaan tule ilmiöitä. Kun Pekka Himanen tuli toissa vuonna tutkijankammiostaan (tai Bonon pöydästä) esittelemään Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) ajattelin jo silloin samaa kuin Kurren laulun kohdalla: tämän täytyy olla salajuoni, jolla joko naruttaa kuulijat pois menestymisen estävästä tragediamoodista tai  sitten yksinkertaisesti vain tappaa heidät nauruun. Sillä ansaitaan kyllä ilmiön kannukset.

Kaikkien paheksujien ja (tyhjän)naurajien motiiveja mukaantulolle ei edes kannata yrittää summata, sillä varmasti joukossa on niin kyynikkoa kuin katkeruuteen taipuvaista ja Haavistoa äänestänyttä, mutta myös muitakin. Jotain kertoo sekin, että emme tiedä yhtäkään niinistöläistä tai Niinistön kannattajaa, joka haluaisi asettua kappaleen taakse – jopa heille se tuottaa myötähäpeää. Tämä kertoo tietenkin jotain myös meidän huumorintajustamme. Ehkä se on meitä ja meidän ideologioitamme nokkelampi.

Makin ja Kurren laulun naurettavuutta korostaa varmasti monien mielestä se, että laulu on asiasta tehden laadittu oikeistolaisen poliitikon voitonlauluksi, harmittoman myötäileväksi kappaleeksi, joka ei puutu juurikaan Niinistön poliittisiin kantoihin, vaan keskittyy korostamaan suur... korjaan, ykkösmiehen aseman täyttämistä ja ylistämään muun ohella päämiehemme rakkautta rouva Jenni Haukioon. Ja kuinka paljon tässä maassa muuten tehdään vakavasti otettavaa, oikeistolaisittain asettautunutta taidetta? Toisaalla Salusjärvi ja Timo Hännikäinen kävivät osuvan sananvaihdon aiheen tiimoilta, enkä puutu siihen varsinaisesti nyt: totean vain, että pop-kulttuurillisten käytänteiden tasolla näyttää yhä useammin siltä, että menestyneet ja aivan eri motiivein taiteentekoon osallistuvat esittävät taiteilijat keskittyvät harmittomuuteen, ihmisten viihdyttämiseen ja toisinaan myös juhlimisen, jopa bilettämisen korostamiseen lauluissaan. Vasemmistolle ominainen valittaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien rakastelu loistaa poissaolollaan. Suomen iskelmätaivaan tähtien lisäksi tähän joukkoon voisi laskea paitsi Niinistön kampanjaan näkyvästi osallistuneen Cheekin myös Ben Zyskowiczin siskonpojan (Uniikki) ja miksei myös glamrock-yhtye Reckless Loven. Eikä kannata unohtaa Apulanta-yhtyettä, sillä vaikka yhtyeen laulaja kovin sanoin yhtyeen rumpalin puoluekannasta irtisanoutuikin, on myös yhtyeen pitkäaikainen ex-basisti vuosikaudet näkyvästi edustanut Kokoomusta – enkä malta olla ajattelematta, miten tämä on näkynyt yhtyeen punk-juurien vähittäisessä katoamisessa ja lisääntyneessä kaupallisessa periksiantavuudessa. Yhtä kaikki, artisteihin kohdistuneita huomioita ei tule tässä nähdä niinkään moitteina vaan ihmettelynä – olen vuosikausia jo miettinyt, miksi näin; mikä näitä taiteilijoita ja esimerkiksi monia urheilijoita ajaa Kokoomuksen riveihin.

Väitänkin kulttuurissamme vallitsevan lähtökohtaisesti nuivan asennoitumisen oikeistolaisen taiteen mahdollisuuksiin. Yllämainituista syistä – ja esimerkiksi Helsingin kaupunkin vähintäänkin holtittoman Guggenheim-suunnittelujen johdosta – näitä mahdollisuuksia on kuitenkin hyvin, hyvin vaikea ottaa vakavasti. He tekevät sen itse. Totta puhuen kulttuurimme elinvoimaisuuden kannalta olisi vain hyvä, jos latua avattaisiin myös siellä suunnalla vakuuttavilla, esteettisesti ja älyllisesti haastavilla tavoilla – mutta niin kauan kuin oikeistoon kallellaan olevat tekijät keskittyvät töissään tyhjänpäiväisyyksien löpimisemiseen ja sen paketointiin suurella rahalla, saa taiteen kenttä pysyä jotakuinkin lestissään ja kansan syvät rivit valittaa siitä, miksi nämä meidän punavihreät sottatukat, ”arvostetut taiteilijat” purevat niitä käsiä jotka heitä ruokkivat.

Iltalehden keskustelupalstan boikottilista-ketju myötäilee sekin tätä. Tietenkin jokainen apurahataiteilija tai vähälevikkisen taiteen tekijä saa tukehtua oksennukseensa ketjua lukiessaan jos haluaa, mutta kannattaisiko se? Miten tosissaan ihmiset ovat ketjussa mukana? Ja mitä uutta siinä oikeastaan on? Jo useita päiviä sitten huomasin, miten nopeasti ketju muuttui – ja väitän, että se oli myös sen tarkoitus – putkeksi, jossa ihmiset vuoron perään töräyttelevät mitä sattuu, eikä väliä, oliko se puolesta, vastaan vai ihan ohi aiheesta. Oikeastaan se on vain kiehtovaa! Aivan kuin jälleen kerran nämä myyttisen kansan myyttisen syvät rivit olisivat saaneet kanavan purkaa turhautumistaan (puolin ja toisin) siitä, miten heidän oma elämänsä on jotenkin pilalla – ja miten joillakuilla on liikaa aikaa, muutamat toiset elävät loisena – ja he itse joutuvat maksumiehiksi! Taiteilijat, kuten Ville Luoma-aho kirjoitti, voivat olla heidän puolesta pahoillaan, itsekin olen, mutta toisaalta, eikö taiteilijoiden pidä lopulta tehdä sitä mitä tekevät koska pystyvät? He ovat osansa valinneet ja sivusta asiaa seuranneena voin sanoa, ettei se osa ole helppo osa. Jos osa meistä päättää elää kädestä suuhun, mikä helkkari siinä muita ihmisiä niin korpeaa?

Yleinen tosiasia, joka kuitenkin tunnustetaan aivan liian harvoin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa, on, että emme tunne toisiamme, emme tunne toistemme arkea, työnkuvaa emmekä toistemme ajatusmaailmaa. Siksi oleminen on niin kivuliasta. Kun ihminen työskentelee kotona, hänen ei oleteta työskentelevän yhtä ahkerasti kuin konttorityöläisen tai yövuorossa olevan sairaanhoitajan. Kun ihminen tutkii, kirjoittaa, tekee taidetta, ei se ainakaan oikeaa työtä ole, riippumatta siitä, miten paljon hän päivittäisestä ajastaan siihen käyttää. Ja jos hänellä on ylipäänsä mahdollisuus tai tarve pohtia sellaisia asioita kuin maahanmuutto, Jumala, eläinten oikeudet, estetiikan tulevaisuus tai mitä ikinä, hänellä on liikaa aikaa. Suulla sanottuna tämä tietysti alkaa tarkoittaa sitä, että olisi yksi ja sama jos tämä hän nyt jättäisi tämän tyhjän vouhkaamisen ja keskittyisi pelaamaan Xboxia. Sama asia. Syrjäytynyt mikä syrjäytynyt. Ja siihenhän tuleva presidenttimme aikoi tarttua ensi töikseen.

Jokainen, joka pysähtyy ajattelemaan asiaa, ymmärtää, että vaikka vaihtaisimme päittäin kaksi läppärinsä ääressä päivät pitkät istuvaa, eivät he osaisi tehdä toistensa töitä. Jos ihminen vie ruumiinsa työpaikalle kello kahdeksaksi ja raijaa sen sieltä pois neljän jälkeen, on tämä eri asia kuin antaa ruumiinsa olla potentiaalisen työn käytössä koko valveillaoloajan: prekaari saattaa hyvin työskennellä aktiivisesti aikavälit 10–14, 16–22 ja käydä läpi päässään erilaista ajatustyötä istuessaan saunassa, paskalla, metrossa tai juhlissa. Enkä malta olla korostamatta myöskään tätä: se, että kirjoitan tätä nyt tähän, on työtä. Siitä ei makseta, kukaan tuskin edes lukee tätä, mutta kirjoitan tätä, koska tämä on työtä – siinä missä tiskaaminen, lumenluonti, omaisten hoivaaminen, ystävän kanssa keskustelu, tämän inspiroiminen ja vastaava. Ovelimmille meistä tästä ehkä jo maksetaan.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tosissaan Iltalehden keskusteluketjussa. Kieltäydyn uskomasta. Tai vaikka uskoisinkin, mitä se muuttaisi? Törmäämme tuosta ketjusta huolimatta jatkuvasti – olimme taiteilijoita tai emme – asenteisiin, jotka kielivät erilaisuuden pelosta, jatkuvasta, jopa patologisesta huolesta, tekeeköhän nyt varmasti joku toinen vähintään yhtä paljon töitä kuin minä, onkohan joku toinen nyt varmasti samalla tavalla kunnon ihminen kuin minä. Voin vain vastata: ei tee eikä ole. Kukaan meistä ei ole kunnon ihminen. Töitä me varmasti kaikki teemme ja yritämme varmasti olla tarpeeksi hyviä toisillemme, mutta mitä meidän kannattaisi ymmärtää onkin siinä, että tämä hyvyys nousee toisten välittämisestä, kunnioituksesta ja arvostamisesta, eleestä itsestään, ei itsemme kohottamisesta. Ja välittämisen, kunnioituksen ja arvostamisen perusta on tiedossa, ymmärryksessä siitä mitä toinen tekee, miten hän päivänsä käyttää, miten hän ajattelee. Kärsivällisesti, armahtaen meidän tulisikin yrittää tuoda toisillemme esiin, mitä me oikeasti teemme, miksi me näin teemme ja miksi näin on mahdollista elää.

Nauru on tapa ylittää rajoja, tapa tasoittaa eroja. Pidän yhtälailla työnä sitä, mitä tuhannet nuoret ja vanhemmat tekevät päivittäin internetissä: he eivät vain keskustele tai chattaile, vaan he myös luovat ja levittävät luomiaan tekstejä. Meemit. Hupikuvat. Laulut. Trailerit. Kaikki nämä ovat työtä, sillä ne tuottavat ihmisissä naurua ja liittävät ihmisiä nauravaan joukkoon. Ne tuottavat arvoja. Emme epäile hetkeäkään, etteikö Maki ja Kurre olisi tehneet töitä säveltäessään Kuuden vuoden kuuliaisuutta. Se, että laulusta on tullut ilmiö, on vaatinut kuitenkin paljon jakamista, paljon mielipiteen ilmaisua, paljon vitsailua – tässä mielessä Kuuden vuoden kuulaisuus -flashmobin mahdollinen toteutuminen (mihin en kuitenkaan usko) olisi vain selvin mahdollinen tunnustus itselleen näkymättömälle työlle, joka – kuten olemme jo nähneet – ei ole kysynyt puoluerajoja, vaan se on nimenomaan ottanut naurun muodon. Yhdessä nauraminen – sillä me olemme jatkaneet sanoittaja Sana Mustosen, Makin ja Kurren tekemää työtä. Ja jos Niinistö ja Haavisto kerran eivät kilpailleet toisiaan vastaan vaan toistensa kanssa, niin mekin nyt nauramme toistemme kanssa, yhdessä. Se, jos mikä, on rakentavaa poliittista osallistumista.

torstaina, helmikuuta 09, 2012

Meitä täytyy muistuttaa


Keskiviikko-ilta. Valot sammuvat, tulee lähikuvia merestä, vedenpinnasta. Kohinaa. Ranta, hiekkaa, ihmisiä. Pienellä Henuan saarella Tyynellämerellä, Papua-Uudessa-Guineassa asuu suhteellisen pieni, muulta maailmalta eristäytynyt tuhatvuotinen perinnekulttuuri, joka elää lähinnä kalastuksella ja taarojen viljelemisellä. Pari kertaa vuodessa, muutaman sadan kilometrin päästä mantereelta saapuu vain muutaman päivän varoitusajalla tukialus tuomaan elintarvikkeita, apua, mitä nyt tarvitaan. Toisinaan saapuva alus on kovinkin kaivattu, sillä merenpinnan nousun myötä suolavesi uhkaa tuhota taaroviljelmät ja siten leikata selvästi yhteisön elinkeinomahdollisuuksia. Pelissä on kuitenkin paljon enemmän: koko kulttuurin on hakattava irti juurensa ja muutettava pois, sillä saari tulee vuosien kuluessa vähä vähältä jollei kokonaan hukkumaan niin ainakin pienenemään radikaalisti. Papua-Uuden-Guinean, ennestään köyhän maan hallitus on luvannut siirtää kansan mantereelle, uuden elämän pariin, mutta miten tässä lopulta käy, mitä tässä sitten voi tehdä? Molempi pahempi. Ilmastonmuutoksen vuoksi vedenpinta nousee, eikä mene moniakaan vuosia, että elintila saarella kutistuu olemattomiin ja elämä vaikeutuu entisestään; yhteisön jäsenten lapsille maata ei jää edes perinnöksi. Mantereella taas odottaa sitoutuminen rahaan, palkkatyöhön ja merettömyyteen    aivan toisenlaiseen elämään kuin on totuttu. Hallitus on köyhä ja byrokraattinen, eikä tällainen väestön joukkosiirto tapahdu hetkessä. Uusille asukkaille olisi osoitettava elintilaa, maata, paikka rakentaa koti, mutta mistä sellaista maata nyitään?


Aurinko porottaa, ihmisillä on kirjavia t-paitoja, meri tuoksuu. Saarelle saapuu kaksi tiedemiestä selventämään kyläläisille, mitä on tapahtumassa. Osa Takuu-kansasta aikoo jäädä niille sijoilleen, osa rukoilee Jumalaa, osa esi-isiä, osa koettaa saada muitakin lähtemään. Tilanne elää, vesi nousee, aallot loiskuvat talojen pieliin, ovista sisään. Märkiä koulukirjoja nostellaan pinoon, joukko lapsia hyppii puista mereen. Mietin pimeässä teatterissa, miksi katsomo ei ole täysi, miksi ihmiset eivät katso näitä dokumentteja, miten meiltä voikaan jäädä huomaamatta se tosiasia, että emme elä siinä ekosysteemissä, joka kärsii ensimmäisenä fossiilisten polttoaineiden aiheuttamista vaurioista elonkehässä. Ilmastopakolaisuus alkaa päiväntasaajalta. Muista maapallon osista on löydyttävä uusia asuin- ja viljelysmaita ja samaan aikaan me täällä pimeässä ja kylmässä ja sielua jäätävässä itsekeskeisyydessämme märehdimme, mitä loisijoita ja raiskaajia maahamme tulviikaan. Häpeäisitte. Toinen There Once was an island -dokumentissa (2010) esiintyvistä tutkijoista huomauttaa dokumentin lopussa, että jotta voisimme ylipäätään yrittää samastua Takuu-kansan ahdinkoon, meidän olisi yritettävä käsittää miten vastaava katastrofi vaikuttaisi meihin ja kerrottava se sitten kymmenellä. ”Me kun voimme ajatella muuttavamme jonnekin toisaalle, mutta saarelaisilta katoaa atollien mukana kaikki: elämäntapa, kulttuuri – koko maailma”, kirjoittaa tiedetoimittaja Pasi Toiviainen elokuvasta. Oikeastaan parempi kysymys – ja aina ajankohtainen – olisi, voimmeko ylipäätään kuvitella kapitalistisen ja länsimaisen elämäntavan täydellisen katoamisen? Jatkumot ja kuplat sumentavat elämäämme ja jo yksin itä-suomalainen perinnekulttuuri alkaa haalistua muistoissamme. Ne perinteet eivät välity; välittyvät perinteet ovat jo nyt toisenlaisia: töitä on tehtävä, mukisematta mentävä, omista asioista pidettävä huoli.

Keskiviikko-ilta. Myöhempi ajankohta. Valot sammuvat ja seuraavan parin tunnin ajan näen keltaista. Keltaisia muotoja, pyöreitä muotoja, appelsiineja. Jaffa-merkin tarina, poliittinen historia. Alussa oli... ei ollut, jossain kohtaa oli, palestiinalaisten ja juutalaisten yhteisiä viljelmiä, yhteistyötä, keskinäistä avunantoa, palkallisuutta puolin jos toisin. Kuvissa toistui orientalistinen tulkinta myyttisistä appelsiineista, eksotiikka. Vähitellen sionismin nousun myötä mainonnassa alkoi painottua appelsiinin ja pyhän maan kohtalonyhteys, punakat hymyilevät juutalaisnaisenkasvot, tanssivat nuoret viljelmillä. Eksotiikkaa sekin. Vuonna 1948 Jaffa tuhotaan, palestiinalaisväestö pakkosiirretään ja osa palestiinalaisista viljelijöistä häädetään tiloiltaan, mutta palkataan pian takaisin omille tiloilleen, koska maahan immigroituneet juutalaiset eivät vielä taida appelsiininviljelyn perinteitä. Palestiinalaisten mielissä brändi alkaakin purkautua toisenlaiseksi kuvastoksi: kellervä punertuu, appelsiinista tulee katkeran symboli, riiston ja surun ikoni. Kankaalla vanhat, ruttuuntuneet viljelijät kertovat menneistä vuosista, mutta eivät halua muistella vuotta 1948. Kuumottuneet tutkijat ja taidekriitikot selittävät kuva kuvalta mainoksiin sisältyviä ideologisia viestejä.


Eyal Sivan tekee häikäilemättömän poliittista dokumenttia, eikä Jaffa, the Orange's Clockwork (2009) ole teos joka kaihtaisi puolen ottamista. Itseään vihaava juutalainen, on sanottu hänestä. Maanpetturi. Luopio. Ohjaajan selvä tavoite on nimittäin kyseenalaistaa israelilaisten kollektiivisen muisti ja se on nähtävissä lähes hänen jokaisessa elokuvassaan – ja miten tärkeitä osia muisti ja tradition painolasti näyttelevätkään juutalaisuudessa! Jaffassa keskeinen oivallus kehiikin sen ympärillä, miten palestiinalaisten osuus appelsiininviljelyssä ja siihen liittyvässä mainonnassa de-konstruoidaan, rakennetaan pois, muistellaan pois. Esimerkiksi Jaffan tapauksessa ympäri maailman näytetyissä ”Israel-tietoiskuissa” nimittäin rakennettiin systemaattisesti mielikuvaa viljelemättömästä ja kuihtuneesta jättömaasta, joka myös Pyhänä maana tunnetaan ja jonka juutalaisten hiki ja kova työ vasta on virvoittava vehreäksi, vihreäksi vehmaaksi. Sen jumalaisin kiteytymä on appelsiini. Arabiväestö näytettiin kömpelönä, oman maansa tuhonneena tumpelona kansantapaisena.

Torstai-ilta. Valot sammuvat, kamputsealainen toimittaja alkaa puhua itsestään. Hän on kymmenen vuoden ajan työnsä ohella ravannut viikonloput maaseudulla, maakunnissa ja tutustunut vähitellen ihmisiin, jotka olivat vuosina 1975–1979 osallisina punakhmerien masinoimissa ja maanviljelijöiden toteuttamissa kansanmurhassa. Maaseudun hampaattomat, köyhät viljelijät istuvat penkereellä ja puhelevat, kamera vaeltaa riisipelloilla, joihin viljelijöiden mukaan satoja, ehkä tuhansia ihmisiä on haudattu. Eräs mies esittelee muoviveitsen kanssa, miten kurkkuja viillettiin auki. Pol Potin oikea käsi, veli numero kaksi, Nuon Chean, joka vangitaan dokumentin päätteeksi, ehtii hänkin kertoa, mitä tapahtumista ajattelee, mutta vasta pitkän suostuttelun päätteeksi. Enemmän kuin se, mitä hän sanoo, minua koskettaa kuitenkin ympäristö, maja jossa Nuon Chean asuu. Viimeistään tämä vakuuttaa minut siitä illuusiosta, jolla nämä dokumentit operoivat ja joka eroaa elokuvan illusionaarisuudesta sinänsä. Tosi, totuus on referenssi. Se mitä näytetään viittaa johonkin, joka on todella totta. Ihmiset puhuvat, mutta ihminen alallaan, kameran edessä, tuntuu näissä elokuvissa viittaavan alati omassa epätodessaan siihen, mikä on totta, mitä oikeasti tapahtuu, mitä oikeasti on tapahtunut. Fiktiivisyyden tai näyttelyn suoma ero tai etäisyys ei kosketa – se koskettaa, että nämä ihmiset puhuvat minulle kuin kenelle tahansa, kuin sukulainen joka kertoo minulle, miten tältä paikalta, katso! tuolta! minä löysin ruumiin, luut, tuossa on se kohta johon setävainaa laski köyttä ja kuuli ääniä. Samanaikaisesti tunne hävettää minua: en halua tirkistellä, mutta haluan ymmärtää näitä ihmisiä, kuulla heidän kohtaloistaan kuitenkaan kyynistymättä, menettämättä uskoani ihmisen kykyyn muuttaa käytöstään, välttää väkivallan- ja pahantekoja. Olen sieni, joka imee, imee ja käsittelee.


Perjantai-ilta. Valot sammuvat taas. Saavun Tahririn aukiolle tammikuussa 2010. Lukemattomia ihmisiä, huutoa, keskusteluja, maassa nukkuvia kehoja. Juoksevia ihmisiä, keski-ikäiset miehet hajottavat putkenpätkillä ja sorkkaraudoilla katukiveystä saadakseen kiviä. Lisää juoksevia ihmisiä, verta, ihmisiä teippaamassa toistensa päihin pahvista ja kaikesta, mitä nyt vain käsiin saavat, kypäriä, suojia. Aukion viereisestä kerrostalon katolta sataa kiviä. Ihmiset pitävät puheita. Tulee päivä, tulee yö. Toinen, kolmas, lukemattomia päiviä ja öitä menee. Tämä on aseeton vallankumous, ihmiset toistelevat, laulavat, lietsovat toisiaan. Näin syntyy subjektiviteetti, kollektiivinen tahto joka uhkaa Hosni Mubarakin valtaa. Kamera seuraa kaikkea, tulee iholle. Kun Mubarak ilmoittaa erostaan, osa väestä jää aukiolla sillä heidän mukaansa ei ole takeita, etteikö Mubarak palaisi. Koska armeija on ollut ihmisten puolella, he kysyvät. Vuotta myöhemmin, jalkapallo-ottelusta alkaneen mellakoinnin (ja marraskuisen maailmalle vuotaneen kuvamateriaalin, jossa armeija pieksää kansalaisia kuin niitä kuuluisia vieraita sikoja) myötä voidaankin kysyä, olisiko aseetonta vallankumousta vain pitänyt jatkaa – takeita ei ollut, ja näyttää siltä, että ojasta päädyttiin vähintäänkin allikkoon.


Perjantai-ilta, myöhempi ajankohta. Valot sammuvat jälleen. Pimeälle kankaalle ilmestyvät hämärät kasvot, jotka alkavat puhua. Unissakävelijän kasvot. Irakista vuonna 2009 palanneet sotilaat kertovat tunteistaan, kohtaamistaan tilanteistaan.... tai ei, ei kyseessä ole sotilaat, vaan heitä näyttelevät näyttelijät. Kun näyttelijä esittää kertovansa sitä, miten asiat oikeasti tapahtuivat, miten ihminen koki ajan Irakissa, tilanne muuttuu; se, mitä puhutaan, kadottaa referentiaalisuutensa. The Somnabulists (2011) ei olekaan dokumentti, mutta vangitseva se on. 97 minuuttia miehiä ja naisia yksin, läheltä ja kauempaa, mustaa taustaa vasten. Hämärät, yölliset kasvot. Kuuntelen heitä epäuskoisesti, sillä tiedän, että he, he eivät ole näitä asioita itse kokeneet, he vain puhuvat asioista joista heille on kerrottu, josta ovat lukeneet; asioista joita he ovat kuvitelleet näiden ihmisten kokeneen ja tunteneen. Vaikuttavuudestaan huolimatta elokuva rikkookin dokumentaarisen illuusion sarjan. Referenssi puuttuu, puhutaan miehestä joka on kuullut miehestä, joka on käynyt siellä kaupungissa.

Lauantai-aamupäivä. Valot sammuvat. Tyhjä oikeussali, tyhjä syytetyn koppi. Virkaatekevä vartija tulee koppiin ja järjestää paperit, kynän paikoilleen, istuu sitten kopin viereen odottamaan. Adolf Eichmann asettuu paikoilleen, on vuosi 1961 jerusalemilaisessa oikeussalissa. Seuraa yli kaksi tuntia Eichmannin hyppyytystä – Eichmann istuu ja kun hän saa vastata hän nousee ylös vastatakseen, minkä jälkeen hän istuutuu taas – rykimistä, vihaisia oikeudenkäynnin seuraajia jotka poistetaan salista, huutoja, tivaamista, ja mikä tärkeintä, Eichmannin loogista, mitättömyyksiin asti menevää oman aseman korostamista, joka pysyy tässä puhunnassa syyttömyytenä: hän on periaatteessa syytön, koska hän toimi kuten järjestelmä edellytti; hän ei syyllistynyt rikokseen, koska kaikki syyllistyivät. Hän ei poikennut säännöstä, poikkeuksellisissa olosuhteissa ei niin voinut tehdä, eikä uskaltanut. Kuitenkin kun dokumentin päätteeksi häneltä tivataan, onko hän omasta mielestään syyllinen, Eichmann toteaa, että varmasti kyseessä on yksi maailmanhistorian raskauttavimmista rikoksista ja siinä mielessä hän todella on syyllinen koska on ollut osallisena siinä, mutta syyllinen hän ei missään nimessä ole yksin. Varsinkaan hän ei ollut yksin vastuussa: jos kansallissosialismi koneena toimi kuten toimi, hän toimi koneen osana, ei enempää ei vähempää. Kun kaikki olivat rikollisia, yksikään ei ollut vastuussa. Sivan nostaa tärkeän teeman esiin: 
”Tavallisten ihmisten tekemät hirvittävät sotarikokset, kuten Adolf Eichmannin natsirikokset, eivät saisi vihjata, että potentiaalisina rikollisina olisimme kaikki syyllisiä. Jos tämän potentiaalisen rikollisuuden sekoittaa todelliseen, oikeudenmukaisuus tulee hylätyksi.”

Kun Eichmann on sanonut viimeiset sanansa, kaiuttimista alkaa soida Tom Waitsin The Russian Dance – laulu joka liittyy aivan erilaiseen kontekstiin, mutta saa tässä yhteydessä aivan toisenlaisen sävyn. Toimii. Mykistää. Puutuneisuuteenkin asti byrokraattinen väittely saa surumielisen, herättävän päätöksen. Juuri Waitsin kappaleen takia dokumentti jää vaivaamaan minua päiväkausiksi.

Lauantai-päivä. Sivan saa jatkaa, valot sammuvat nyt toisessa teatterissa. On kevät Israelissa, lapset laulavat. Lapset kasvavat, lapsia haastatellaan, kamera kehii viiden eri juutalaisen juhlapäivän ympärillä, kuvaa juhlia, juhliin valmistautumista, niihin osallistuvien nuorten tuntoja. Kohtauksia rytmittää israelilaisen professorin Yeshayahu Leibowitzin haastattelut. Vanha mies istuu ahtaan huoneen perällä ja kritisoi sionismia, sen tapaa rakentaa muistia. Kokonaisuudesta piirtyy esiin israelilainen koulutusjärjestelmä, jossa lapset kasvatetaan käsitykseen, että muut maat ovat heitä vastaan, että he ovat aina ja iäti uhreja, mikä oikeuttaa heidän asemansa, heidän toimensa. Armeijan merkitys korostuu, elokuva päättyy sotilaiden muistojuhlaan. En malta olla ajattelematta viime tammikuun lopulla tuhottua rauhankeskus Beit Arabiyaa ja sen merkitystä osana kokonaisuutta: Israelin armeija on vuodesta 1967 tuhonnut miehittämillään alueilla yli 26 000 palestiinalaisen kodin piittaamatta siitä, että se rikkoo näin toistuvasti neljättä Geneven sopimusta. Tämä toistuva valtion harjoittama terrori, joka on miehitettyjen alueiden juutalaistamisen raakaa käytäntöä, tuleekin nähdä akuuttina ongelmana, ja saattaa myös Sivan jo 22 vuotta vanhan dokumentin vain entistä ajankohtaisempaan valoon. Israel on maailman militarisoitunein maa ja sen tueksi tarvitaan paljon muutakin kuin asekauppoja. Uhri-ideologia ja koulutusjärjestelmä käyvät sellaisista.

Kuuden dokumentin ja yhden elokuvan jälkeen olen helpottunut. Silmiäni verestää. Nämä ovat tärkeitä asioita. Meitä täytyy muistuttaa.  

maanantaina, helmikuuta 06, 2012

Tolkun yhteiskunta


Milloin Suomesta tuli ”tolkun yhteiskunta”? Pääministeri Jyrki Katainen totesi eilen vaalivalvojaisissa, että Suomessa ollaan palattu yhteiskuntaan, joka ei pelkää mitään, joka on rohkea ja ulospäinsuuntautunut, kansainvälinen. Vihreät ja Haaviston kannattajat pitivät Haaviston yli miljoonan äänen saalista todisteena samasta: Suomi ei pelkää ”enää” erilaisuutta – huolimatta siitä, että äänestysprosentti jäi ennätysalhaiseksi ja esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan Haaviston homoseksuaalisuus miltei ratkaisi vaalit.

Näyttääkin, että ainakin retoriikan tasolla presidentinvaaleissa on rakennettu tietoisesti toisenlaista kuvaa kuin viime kevään eduskuntavaaleissa. Eräät ovat jopa intoilleet antijytkystä. Yhtä kaikki olennaista on, että poliitikot ja puolestapuhujat ovat kukin vuorollaan ehättäneet puhumaan nimenomaan sellaisen Suomen puolesta, joka ei ”käperry kuoreensa”, pelkää kovien arvojensa suojissa. Ja riippumatta siitä, kenen puolesta puhutaan, kenestä sanoissa leivotaan presidenttiä.

En ole kuluneen vuoden aikana missään vaiheessa ole ollut täysin vakuuttunut siitä poliittisesta syvämuutoksesta, jota on väsymyksiin asti hoettu – ja joka löytyy esimerkiksi Niin & Näin -lehden viimeisimmästä Suomi 2011 -numerosta (4/2011) useamman artikkelin taustalta: usko – painotan sanaa usko, sillä uskolta se nimenomaan vaikuttaa – rasismin ja maahanmuuttokriittisyyden nousuun Suomessa. En usko, että Suomi muuttui keväällä yhtään enemmän rasistiseksi Suomeksi kuin se muuttui eilisiltana suvaitsevaisemmaksi, tolkun Suomeksi. Nämä ovat ennen kaikkea mielikuvien, elämysten ja sanojen tehtailua, eivätkä ehkä niinkään identiteettiin sitoutuneiden vakiintuneiden asenteiden asia.

Sanon tämän siksi, koska en suoranaisesti usko minkään juntti-Suomen olemassaoloon. Se on vaarallinen mielikuva tai retorinen tehokeino, jolla tuotetaan lisää erottavia mielikuvia. Uskonpuute ei kuitenkaan kieli siitä, että kiellettäisiin alueelliset tai yksilölliset erot: se, että maakunnissa joissa keskustan kannatus on ollut vahvaa, äänestettiin mieluummin Niinistöä kuin Haavistoa, tai se, että pohjoisemmassa Suomessa osa poliittisista kysymyksistä muotoilaan toisin ja toisesta vinkkelistä kuin ruuhka-Suomessa, kuten Niinistö antoi ymmärtää eilisiltana. En hetkeäkään myöskään epäile, etteikö pohjoisessa Suomessa asuisi seksuaaliseen tai etniseen erilaisuuteen nuivasti suhtautuvia – mutta niinhän niitä asuu pitkin Suomea. Edes tämä ei tee heistä mielestäni juntteja – suvaitsemattomia ehkä, mutta ei meistä muista niin poikkeavasti erilaisia, että heidät voitaisiin sivuuttaa tai että heidän kauttaan voitaisiin puhua rasistisesta Suomesta.

Silmiinpistävintä näissä presidentinvaaleissa on kuitenkin äänestysprosentti, eikä se selity yksin pakkasella – eikä Haaviston homoudella. En väitä tuntevani väen moneutta niin tarkasti, että voisin antaa selviä vastauksia tähän, mutta kysyä kai voin: entä jos äänetysprosentin alhaisuutta selittää juuri se, että näissä vaaleissa mielikuvien Suomea on lobattu entisestään juuri suvaitsevaisuuden, tolkun, kansainvälisyyden ja ulospäinsuuntautuneisuuden suuntaan? Entä jos kotiin on jääty sen vuoksi, että edustajat eivät muilta avuiltaan tue sitä, mitä me olettavasti haluaisimme presidentiltä? Tätä ei pitäisi tulkita esimerkiksi siten, että vaalien toiselta kierrokselta puuttui vasemmistolainen vaihtoehto, vaikka mieli tekisi, sillä siitäkään ei ole varsinaisesti kysymys: ennemminkin ne ihmiset, jotka ovat tottuneet äänestämään kepua ja demareita eivät kai löytäneet ehdokastaan – puhumattakaan niistä, a) joita presidentinvaalit eivät kiinnosta edes nimeksi, b) joita kampanja itsessään ärsytti niin paljon, että he jättäytyivät äänestämästä ja c) joita demokraattisen tasavallan hallinto ei syystä tai toisesta miellytä. Mutta samalla – ja tämä on mielestäni – tärkeä tekijä: ehkä näissä vaaleissa suomalaisissa ihmisissä heräsi terve epäluulo itseään retoriikkaa kohtaan.

Halusivatpa äänestämättä jättäneet tai eivät, Niinistö on Suomen 12. presidentti. Ottamatta mitenkään kantaa ehdokkaisiin, olen pitkin vaalikampanjoiden etenemistä seurannut pienellä mielenkiinnolla niitä tapoja, joilla ehdokkaista puhutaan ja ennen kaikkea miettinyt, miksi ihmiset oikeasti päätyvät äänestämään omaa ehdokastaan. Niinistöstä on esimerkiksi sanottu useampaan otteeseen tämän olevan mm. suoraselkäinen suomalainen, joka pitää sanansa. Mikä selittäisi Niinistön yli kuusi vuotta jatkuneen kannatuksen? Mitä ihmiset näkevät hänessä? Haaviston meriitit ovat tavallaan selvemmin nähtävissä, kiitos äänekkäimpien puolestapuhujien, mutta hänen kohdallaan sama kysymys on esitettävissä myös: mitä samastuttavaa ihmiset näkevät hänessä? Miksi juuri hän? Pehmeät, liberaalit arvot?

Kiinnostavaa on ollut myös, että näissä vaaleissa presidenttien välille ei kovista aikeista huolimatta ole saatu kunnollista vastakkainasettelua. Haavisto on kilpaillut Niinistön kanssa, ei häntä vastaan, kuten on todettu. Edes Haaviston liberaalius ei ole tavattoman kaukana Niinistön konservatiivisuudesta – käsitteet hämärtyvät mitä enemmän niissä vellotaan – ja kuten asiantuntijat taisivat jo mainita, etenkin presidentinvaalien toisella kierroksella särmiä hiottiin pois entisestään ja ehdokkaat asemoituivat eri tavoin saadakseen ääniä niiltä, jotka eivät häntä ensimmäisellä kierroksella äänestäneet. Kataisen mukaan viime kevään vaalien ”jyrkkä vastakkainasettelu” on kuitenkin jäänyt taakse ja siksi, sen vuoksi olemme palanneet tolkun yhteiskuntaan.

Näihin sanoihin ei tulisi tarttua liian tiukasti, mutta jostain ne kertovat: se, että näissä vaaleissa on luotu retoriikalla kuvaa yhtenäisestä Suomesta jossa ”vastakkainasettelun aika on ohi”, kuten Niinistön kampanja kuusi vuotta sitten maanitteli ja viime viikkoina ovelasti todensi, kertoo ehkä enemmän oikeistopolitiikan viime vuosina varsin onnistuneesta räätälöinnin taidosta kuin asioiden todellisesta tilasta. Kusi kuitenkin läikkyy yli: siksi ennätyssurkeaa äänestysprosenttia pitää tilkitä puheilla tolkusta. Ja katso! Aamun valjetessa monet ehättivät jo sosiaalisessa mediassa ilmaista heränneensä paremmassa Suomessa. Tekisikin kysyä, mihin nämä suomalaiset junttirasistit – jos heitä ikinä oli - vajaassa vuodessa sitten katosivat? Kuoriutuiko heistä painostuksen alla liberaaleja, Niinistön kannattajia vai muuttivatko he maasta? Tuskin. Puheiden takana heitä ei koskaan ollutkaan.

Mutta palatakseni epäsuhtaan äänestysprosentin ja yhtenäistä Suomen kansaa vaalivan mielikuvan välillä, vaikeaahan Niinistön tai yhden puolueen on edustaa koko kansaa. Niinistö myönsi sen itsekin: hän ei ole koko kansan presidentti ja hänen on tehtävä töitä vakuuttaakseen myös ne, jotka eivät häntä äänestäneet ja ne, jotka eivät äänestäneet lainkaan. Tämä kertoo aivan toisenlaisesta maltista kuin mitä Katainen osoitti eilisillan löylytyksineen. Silti se, mistä Niinistö vaikeni, merkitsi vain sitä, että muut ehättivät puhumaan hänen puolestaan, ylläpitämään senlaatuista subjektiviteettia, joka sopii 2000-luvun oikeistolaiseen pirtaan: me olemme yhtä nuottaa vetämässä, samassa veneessä, samoissa talkoissa, kaikki yhdessä. Tätä mielikuvaa on edelleen vaalittava, jotta eroja saataisiin piiloon, jotta niitä ei huomattaisi. Se, että osa Suomen kansasta äänesti kokoomuslaisen heteromiehen presidentiksi ei kuitenkaan tarkoita, että me kaikki häntä ihan oikeasti kannattaisimme. Sanoillahan tämäkin voidaan vääntää toisinpäin – niin on tehty aina suomalaisuusaatteen alkutaipaleesta lähtien ja niin tehdään tänäänkin. Edelleen ilmaukset ”kansa” ja ”suomalaisuus” saadaan pienin tuunauksin niin hemmetin vakuuttaviksi. Samaa latteaa jargonia kun luupataan tarpeeksi kauan, niin ei ihme, jos sekin alkaa tuntua todelta.

Milloin Suomesta sitten tuli oman episteeminsä vanki? Milloin kansainvälisyydestä ja suvaitsevaisuudesta tuli sellaisia itseisarvoja, että niitä kohti voidaan – ja niitä kohti pitää – suuntia, meni miten meni? Milloin tolkusta tuli meidän yhteiskuntamme axis mundi? Näitä taikasanoja toistamalla saadaan hyvin luontevasti leimattua sitä epäilevät tai sen kieltävät tahot kuoreensa kääriytyviksi, suvaitsemattomiksi, ei-tolkullisiksi, kolmannelle kirkkosivulle. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi kansainvälisyyteen, eivät ole itsestäänselvästi rasisteja tai juntteja, vaikka eivät puhukaan ruotsia ja asuvat landella. Hekin katsovat ulkomaisia tv-sarjoja ja käyvät ulkomaisilla internet-sivuilla, mutta eivät välttämättä joudu edes viikottain tilanteisiin, jossa joutuisivat kommunikoimaan maahanmuuttajan kanssa.

Ajattelenkin siksi taas Susi-Kustaata, Linnan Pohjantähden omalakista erakkoa, joka piut välittää politiikasta, valkoisten ja punaisten kahakoista, vaikka totta helvetissä myös riitelee, ärhentelee, raivoaa kyläläisille, jos tarvis vaatii. Kustaa on omavarainen, maankiertäjä, irtolainen, taksvärkkiä ei häneltä kukaan perää ja kädentaitojaan hän käyttää lähinnä oman selviämisensä eteen. ”Hullu” Kustaa on, viimeistään sitten kun hän alkaa nähdä harhoja, mutta junttia hänestä on työläämpi leipoa.

Ajattelen Susi-Kustaata ennen kaikkea siksi, että ehkä hän mallintaa sellaista suomalaista olemista, joka ei tietenkään asetu tolkun sisälle (tolkun tuolle puolen jää siis muutakin), muttei myöskään sorra muita ihmisiä tai väestöryhmiä heidän seksuaalisen, etnisen tai poliittisen erilaisuuden vuoksi. Hahmo ei ole mikään lopullinen totuus suomalaisesta olemisesta, mutta omana itsessään se asettuu selväksi vastaväitteeksi kansainvälisyyttä koskevalle retoriikalle. Eikä Susi-Kustaa mallinna vain poliittista apatiaa, kuten ensinäkemältä saattaisi vaikuttaa, vaan syvää epäluuloa uusien agitaatiopuheiden edessä, juuri samojen joita Katainenkin eilisiltana viljeli; miksi ottaa osaa poliittiseen toimintaan, jos se tähtää muutokseen ja parempaan elämään vain ja ainoastaan mielikuvien ja sanojen tasolla?