Velliperseet

Hippo kuvasi omakohtaisten esimerkkien avulla nykyistä työelämää, mutta toisin kuin esimerkiksi Radikaaleinta on arki -pamfletti (2010) antaa ymmärtää, hän piti toimeentuloaan kohtuullisena ja työpanostaan kunniallisena, joskin – ja tämä on se kysymys – tottumus ”liian hyvään” on ajanut häntäkin työurallaan ties mihin. Ja näinhän se on monien kohdalla: yhä useampi virassa tai muuten kokopäivätyössä oleva ihminen tekee tänä päivänä yhä tyhjänpäiväisempiä töitä; työ on etenkin päätetyöläisille pelkkää "näpertelyä". Hipon kirjoitusta tuntuu ryydittäneen Jyrki Lehtolan mainio, takavuosina kirjoittama teksti päätetyöläisen arjesta ja ihanteista, joka on nykyistä työn arvosta käytävää keskustelua silmälläpitäen huomionarvoinen.

Se, mikä koko kuviossa on kuitenkin suhteellista, on, että samaan aikaan kun palkkatyö näyttää olevan olemukseltaan yhä merkityksettömämpää – työn arvo ihmisten silmissä on enää vain se, että siitä saa rahaa muttei kasvata ihmistä tms. –, ja, kuten tässä blogissa on toistuvasti todettu, kapitalistista kulutuskulttuuria pönkittävää, monien ihmisten arvostus palkkatyötä kohtaan on säilynyt entisellään. Mikä on tietysti ymmärrettävää: yksi keskeisimpiä syitä töihinhakeutumiselle on edelleen lupaus säädyllisestä toimeentulosta (joskin olen aina miettinyt, mitä suomalainen ihminen todella tekee 2000 euronkin kuukausipalkasta – jota sentään pidetään köyhyysrajana Suomessa – ylijäävällä osalla?): yksilön pakottaminen kursseille, työharjoitteluihin ja hanttihommiin on puolestaan niitä nykykulttuurin kontrollimekanismeja, joilla kapitalistinen yhteiskunta järjestäytyy toisessa päässä. Työttömiä on oltava, mutta työttömät eivät saa tuntea oloaan vapaaksi, vaan kuritetuiksi, nöyryytetyiksi, halveksittaviksi. Palkkatyön ulkopuolelle jäävän työn osuus ja merkitys on kuitenkin edelleen tunnustamatta (ja palkitsematta) – ja tämä koskee myös sitä ”miljoonan marginaalia”, jonka Suomessa muodostaa prekariaatti ja joka palkkatöissä ollessaankin voi hyvinkin kuljettaa työnsä kotisohvalleen, kadottaa aikataulunsa, olla jatkuvasti työnantajan saatavilla.

Mutta onko tämä ”meidän sukupolvemme on kultalusikka suussa syntynyt sukupolvi”- tai ”nykyinen työ on keveämpää ja sopii meidän kaltaisellemme ruikuttavalle velliperseelle enemmän kuin hyvin” -argumentti sitten sopiva, osuva, totta? On totta, että isoisäni savotta- ja uittohommissa tekemä työ oli taatusti fyysisesti raskaampaa kuin minun ja omat vanhempani ovat olleet vuosikymmenet matalan palkan töissä, äitini vuotensa kolmivuorotöissä hoiva-alalla, isäni ensin puuvillakehräämössä ja sitten linja-autonkuljettajana, ammatissa jossa tunnetusti on jatkuva kiire, pitkät työajat ja riippuen vuoroista, kotona saattaa ehtiä käydä vain nukkumassa. Tämän suhteen päätetyöläisen on ihan turha puhua työn rasittavuudesta, mutta tämä suhde ei ehkä olekaan kaikki, mitä asiasta voimme sanoa. Vaikka kyllähän fyysisen rasituksen mielessä päätteellä istuminen saattaa olla paljon epäluonnollisempaa – ja siten ihmisarvoa enemmän polkevaa – kuin kehollinen rehkiminen "riistotyössä". Varmasti juuri tämän takia moni nykyinen päätetyöläinenkin joutuu tekemään kaikkensa vapaa-ajallaan, urheilemaan, bodaamaan, käymään hierojalla, jotta saisi selkänsä kuntoon ja pysyisi edes jotakuinkin kantimissaan. Puhumattakaan silmien rasituksesta, jota useiden tuntien ruudun tuijottelu synnyttää: tässäkin on muistettava, että – sivuhuomiona ja pienenä vihjeenä – olisi hyvä tehdä silmillään pieniä harjoituksia päivittäin, varsinkin jos tuijottaa lähelle: kun silmät tottuvat tuijottamaan ruutua tarpeeksi kauan, syntyy niihin jännite, joka estää ihmistä näkemästä kauemmas ja jota ei voida laukaista kuin silmälääkärissä. Kuviota voi miettiä sitten mielessään: jos silmissäni on jatkuva ylijännitys – silmien ollessa keskeisin aisti ja työkalu koko länsimaisessa kulttuurissa – mitä se kertoo toimintakyvystäni? Eikö jokainen kehon jännite, rasite, kiputila synnytä myös lamaannuksia toimintakyvyssämme?

Kaikkein hankalin kysymys kuitenkin on, miten suhteuttaa toisiinsa modernin tietotyöläisen tekemän työn rasittavuus ja aiempien sukupolvien tekemän työn rasittavuus? Voiko niitä edes verrata? Samaan aikaan kun työelämä on historiallisesti huonontunut (ks. esim. Juha Siltalan ansiokas tutkimus, joka kuitenkin kattaa vain puoli vuosisataa), puhumme ihmisistä ja heidän fyysisistä, psyykkisistä ja sosiaalisista valmiuksistaan aivan kuin mitään ei olisi muuttunut ympärillä. Ollaan huolissaan nuorista, nämä eivät kuulemma enää pärjää armeijassa, koska niin monella on ylipaino-ongelmia ja osa ei vain kestä sikäläistä ilmapiiriä, käskemistä, muodollisuuksia. Nuoret eivät halua tehdä töitä, paskaduunit eivät kelpaa ja osa varmaankin olisi valmis vain pelaamaan päivät pitkät Xboxia kotona liikuttamatta evääkään, jos kukaan ei komentaisi ja äitikin tekisi lihapullakastiketta.

Useimmiten tällaisen retoriikan takana – varsinkin kun puhujana on poliitikko – on huoli talouskasvusta; samaan kategoriaan menee omalla laillaan myös ne puheet, joissa on ikään kuin nuorten vika, että eläköityvälle sukupolvelle ei kohta kuulu riittävän hoivaajia. Sen sijaan jos lukee vaikka Pentti Linkolan kirjoituskokoelmia, saa ihan päivänvastaisen kuvan: nuorissa ei vain ole riittävästi sitkeyttä, näillä kun ei ole ollut mahdollisuutta eikä halua kokea ”kovaa elämää”.

Nuori polvi tietysti nauraa ”kovalle elämälle” ja jollain oudolla tavalla kuvittelee itsekin elävänsä sellaista, omanlaistaan. Tuntuu kuitenkin, että vallitsee yleinen perspektiiviharha, jossa ei kukaan – ei nuori eikä vanha polvi – näytä tietävän, mistä työssä ja elämässä on oikeastaan kyse. Koko ajan ympäristö on muuttunut ympärillä, minkä vuoksi ehkä olemme tottuneet ajattelemaan, että myös ihminen on muuttunut siinä sivussa. Mutta onko se? Oikeasti?

Jollei ”ihmisluonnossa”, niin ihmisessä ainakin tuntuu olevan joitakin ominaisuuksia, jotka eivät ainakaan muutu niin nopeasti kuin ympäristö (ja tekniikka) 1900- ja 2000-luvulla. Yksi tällaisista ominaisuuksista on mieltymys saavutetun tilan säilyttämiseen, toinen mukavuudenhalu. Jälkimmäinen on juuri se, josta nuorta ikäluokkaa useimmiten syytetään: heidän löysäläisyytensä johtuu juuri siitä, että he ovat niin mukavuudenhaluisia. Yleinen perspektiiviharha syntyy kuitenkin siitä, että väki, joka syyttää nuorempaa väkeä mukavuudenhalusta, on itse ollut rakentamassa niitä mekanismeja, joista nuorempi väki nyt nauttii ja jotka entisestään ruokkivat mukavuudenhaluamme. Tämä näkyy suoraan siinä, miten vanhempi ikäluokka päivittelee tai kaihoten muistelee, ettei voinut lapsuudessaan edes unelmoida, että tällaisia asioita olisi heidän saatavillaan ja heidän elinaikanaan. Silti jos heillä olisi ollut samanlaiset mahdollisuudet kuin meillä, myös he olisivat tarttuneet tilaisuuteen. Siinä mielessä kyse on puhtaasti totunnaisuudesta: ihminen, joka on tottunut menemään autolla kauppaan, ei aina muista, että sinne pääsee myös jalkapatikassa, eikä ihminen joka on tottunut käyttämään tiskikonetta äidy ensimmäisenä tiskaamaan käsin. Puusaunan lämmityksenkin kanssa voi olla vähän niin ja näin, kun kyseessä on ihminen, joka on tottunut saunomaan kolmesti viikossa, mutta vain napsauttamaan sähkösaunan päälle.

Tietokone on itsestäänselvästi modernin työn symboli. Keskeinen työkalu. Jopa maatiloilla tuotantoeläinten ruokkiminen on tietokoneistettu. Arkistokaappeja ei tarvita, koska tärkeä tieto tallennetaan tietokoneille. Kirjastoissa kirjastonhoitajat eivät enää palvele asiakkaita, vaan huoltavat lainausautomaatteja ja kehittävät tietokantojen käytettävyyttä. Läppäri on nuoren ihmisen yksi tärkeimmistä omistamista asioista – huolimatta siitä, että esimerkiksi minä olen omistanut sellaisen vasta muutaman vuoden – ja se toimii niin viihteentarjoajana, yhteytenä ulkomaailmaan kuin kirjoituskoneenakin.

Tuo maaginen laite – maaginen se totisesti on! - imee huomiomme, koettelee ihmissuhteita, tutustuttaa uusiin ihmisiin, mutta mikä tärkeintä, se on entistä enemmän toteemi, jonka ympärillä kaikki pyörii, koko heimon elämä. Ja vähitellen, vähitellen, siinä on kaikki. Tiedättehän: tarvitsee vain avata kone ja haettava tieto on vain yhden klikkauksen päässä. Ei ole tarvetta vaipua nostalgiaan, mutta modeeminruksutuksesta on kuljettu hujauksessa pitkä matka siihen, että elokuvan voi warettaa omalle koneelle muutamassa vartissa, ehkä nopeamminkin. Ja ehkä juuri tässä piilee koko asian kavaluus – kavaluus, joka tekee meistä ihan oikeasti mukavuudenhaluisia velliperseitä: asioiden helppo saatavuus takaa sen, ettei meidän tarvitse nähdä vaivaa. Tapetreidaus-kulttuuri on vaihtunut siihen, että harvinaisen punk-levyn löytää rapidsharena internetistä hetkessä. Voivottelun sijaan on kuitenkin paikallaan todeta ennemminkin tämä: uhri on vaivannäköä ja uhrauksessa ihminen saa jotain takaisin. Vaivannäkö merkitsee haettavan asian arvokkaaksi tekemistä ja kun tämä yhdistyy uhraukseen, ihminen saa haettavan asian lisäksi jotain muutakin, pääomaa joka kasvattaa hänen luonnettaan, tekee hänestä kestävämmän.

Sen sijaan siis, että valittaisimme alituiseen niistä oikeuksista joita meillä ei vielä ole, emme mielestäni panosta riittävästi siihen, että tekisimme asioita joskus vaikeammankin kautta. Yksilöinä,. Arkisessa elämässämme. Tästä asiasta on toisinaan vaikea puhua ääneen, koska ensimmäisenä vastapuoli alkaa nälviä, ettet sinäkään mihinkään savupirttiin tästä halua. Näissä puitteissa on kuitenkin hyvä kysyä, aina, itseltään, mikä on kylliksi ja tarpeeksi, mikä liikaa – mitä ilman selviän, selviänkö vähemmällä? Tämä ei vähennä muiden taistelujen ja vastarintojen oikeellisuutta, mutta yksilöperspektiivistä vasta henkilökohtainen sitkeys voi nähdäkseni tehdä niistä voimakkaampia ja tehokkaampia. Ehkä Linkola on oikeassa.

Isä meidän

Mitä yhteistä on Aleksi Mäkelän Pahoilla pojilla (2003), Mikko Niskasen Päätalo-filmatisoinneilla ja Robert Stevensonin Maija Poppasella (1964)? Ensinäkelmältä kovin vähän, mutta sentään jotain. Perhe – ja perheen isät. Vesa-Matti Loirin “erilaista” roolia Jouko-isänä muistaakseni kiiteltiin Pahojen poikien ilmestymisvuonna, mitä sopii ihmetellä, sillä Jouko-isä hahmo asettuu kuitenkin lähinnä kategoriaan, johon punkeaa aikanaan jokainen omaan, yhteen tai kahteen ikimuistettavaan rooliinsa takertumassa oleva näyttelijä. Loiri suurena näyttelijälahjakkuutena (joka – näkökulmasta riippuen – joko tuhlasi taitonsa uunoiluun tai vasta löysi niissä parhaan teränsä) asettuu toki luontevasti mielisairaan isän rooliin, isän joka manipuloi ja tyrannisoi perhettään. Ei rooli silti elämää suurempi ole – tai sitten on, juuri siksi, että se asettuu niin räikeään kontrastiin Uunon kanssa. Kuin Jouko-isä olisi jonkinlainen rässimpi versio Uunosta, rähjääntyneeseen ja ylipainoiseen syrjäytyjään kohdistettu (kauhu)fantasia.

Säästän kuitenkin lukijan elokuvan katsomiselta: Pahat pojat kertoo neljästä nuorukaisesta, joiden äiti on kuollut ja isä mielisairaalassa – ja elokuvan tapahtumien aikaan sieltä karussa. Pojat ovat bodattuja, yksinkertaisia, mutta useimmiten väkivallattomuuteen pyrkiviä viattomia nuorukaisia. Rahaa he rakastavat (mikä tuntuu olevan Mäkelän elokuvien keskeinen punainen lanka) ja silloin kun sitä heillä on, he eivät epäröi sitä kuluttaa. Elokuvan komediallinen aspekti syntyykin tähän saumaan: pojat yrittävät saada jostain rahaa, koska huomaavat sen tuovan heille iloa, mistä seuraa, että koska pojat eivät hetkeäkään ajattele että rahansaaminen edellyttäisi esimerkiksi palkkatyötä tms., he päätyvät tekemään bensa-asema- ja postiryöstöjä. Pahat pojat kertoo myös uutuudenviehätyksestä: kun isä ei ole tyrannisoimassa perhettään, pojat pyrkivät tulemaan toimeen omillaan, ja koska – nähtävästi – perhe on lähtöjään lestadiolainen, oijoi noita pahoja lestoja taas, elokuva kertoo myös vapautumisesta: lestadiolaisten syntikäsitysten sijaan pojat löytävät varastamisen, kuluttamisen, väkivaltaelokuvan, erotiikan ja rahalla käyvät todellisuudet. Tätä seikkaa ei elokuvassa tosin mitenkään erityisesti korosteta; pikemminkin tuntuu kuin katsoja haluttaisiin saada samastumaan juuri tähän uutuudenviehätyksen tunteeseen. Ensimmäiset ryöstöt, perheen vesan Eeron ensimmäinen rakkaus ja poikuudenmenetys, ensimmäinen yhdessä katsottu toimintaelokuva, ensimmäiset yhdysvaltalaisesta elokuvateollisuudesta vaikutteita saaneet pukeutumisvalinnat... näitä riittää.

Komediallisen kuluttamisen harmonian rikkoo kuitenkin mielisairaalasta pakeneva isä – tai muistot isästä, vierailut tämän luona sairaalassa. Jouko-isä tekeekin Pahoista pojista toisaalta kovin yksitoikkoisen, toisaalta elokuvan täydelliseltä myötähäpeältä pelastavan kaksoiseleen, joka kannattaa huomioida: ensiksikin Jouko käyttää uskoaan hyväkseen mielivaltaisella tavalla, määritellen itse itselleen ja pojilleen ja vähän muillekin, mikä on syntiä ja mikä ei. Lestadiolaisuus, josta Joukon usko ilmeisestikin kasvaa, on täysin sekularisoitunut, eikä sillä ole uskonnollisessa mielessä enää mitään syvyyttä. Mielivaltaisuus kytkeytyy kuitenkin toiseen teemaan: melko varhain Jouko käsittää poikiensa olevan huoltoasemaryöstöjen takana ja koska “valtio on velkaa hänelle” (Joukon pakkomielle), hän kiristää pojilta rahoja itselleen. Kun pojista vanhin, Otto perää häneltä, miksi, mitä hän rahoilla tekisi, Jouko vastaa haluavansa “antaa palaa”, hurvitella, “viettää laatuaikaa”. Miksi näin? Jos lestadiolaisuus ei sitten ole tämän ajatusmaailman kasvualusta, onko se luettavissa ontuvan käsikirjoituksen piikkiin ja siten ohitettavissa? Oletetaan, että näin olisikin: jos näin kuvattu kaksoisele on olemassa – lestadiolaisuus joka on otettu omiin käsiin ja määritelty itse ja toisaalta rahan ja elostelun isoaminen – tällöin ensimmäinen paitsi oikeuttaa toisen myös liittää uskonnon tiukasti kapitalismiin. Joskus huppatoosamainen elokuva voi siis paljastaa asiat niinkuin ne ovat: että kapitalismi ja etenkin kuluttajuuteen nojaava myöhäiskapitalismi on uskontoon verrattavissa oleva ilmiö. Tässä nyt tietenkään ei ole mitään erityisen uutta ja oivaltavaa, mutta ajatuksen post-ideologisuus on hyvä tunnistaa: samaan aikaan kun me kiihkeästi olemme kritisoimassa uskontoja, toimimme tavalla jossa emme usko kapitalismilla olevan vaihtoehtoja. Eli: kun tiedämme meneillään olevista todellisista kriiseistä, emme usko niihin ja kun meidät saadaan uskomaan tai alamme omine nokkinemme uskoa niihin, emme enää tiedä, voiko muutoin ollakaan. Jälkimmäinen tietysti normalisoi tilanteen: kun alamme uskoa tosiasioihin – niin kuin meidän kaiken järjen mukaan tulisi tehdä – ei niissä ole enää mitään ihmeellistä, minkä vuoksi muuttaa elämää mihinkään suuntaan. Lopputulos on periaatteessa sama: kun emme usko napajäätiköiden sulamiseen, voimme olla välittämättä niistä – ja kun alamme uskoa, ne ovatkin jo normaaleja ilmiöitä, joista voimme ihmisinä hyötyä, ajateltakoon vaikkapa niitä öljy- ja kaasukenttiä, joita napajään alta paljastuu.

Jos Pahoissa pojissa pojat näyttävätkin alistuneen isänsä kuriin ja nuhteeseen, he jakavat saman rakkauden rahaan – lähes elokuvan loppuun asti, jolloin – ikäänkuin elokuvan opetuksena – pojat ymmärtävät rahan “oikean” arvon, ja uskaltautuvat polttamaan sitä isänsä silmien edessä (mistä tietenkin Jouko on kauhuissaan). Kun pojat sitten saadaan kiinni ja Jouko jää vapaalle, hän viimeiseen asti uskoo, etteivät pojat oikeasti polttaneet rahoja, ja etsii niitä joka kiven alta. Poikien rohkeaa rahanpolttospektaakkelia kuitenkin latistaa elokuvan viimeinen kohtaus, jossa pojat alkavat kisailla, kuka on nopein: viimeinen pysäytyskuva kertoo jo selvästi, että koska pojat ovat poikia, he eivät ole vastuullisia kuluttajia, eivätkä siten mitenkään mielekkäitä samastumiskohteita. Isä on taas poissa (kuollut) ja pojat kissoina pöydillä – joskin kumpainenkaan – ei isä eivätkä pojat – käy roolimallista: tunnistamme epäterveen suhtautumisen rahaan, mutta nautimme siitäkin huolimatta siitä myötätunnon tunteesta, kun pojilla oikeasti on rahaa kuin roskaa. Tämä vastuullisen kuluttamisen ja poikamaisen kohelluksen välinen dialektiikka onkin juuri osa sitä viettelyn politiikkaa, jolla Pahat pojat houkuttelee katsojiaan.

Siinä missä Jouko ei näytä oppineen mitään, Stevenssonin Maija Poppasessa keskiössä olevan perheen isän, herra Banksin hahmon kehitys kulkee hieman erilaista tietä. Poppanen palkataan perheen lastenhoitajaksi, koska edellinen lastenhoitaja ei kestä kurittomia lapsia ja koska herra Banks tulkitsee asian siten, että lapset tarvitsevat entistä enemmän kuria ja kunnollisuutta. Itse asiassa voisi tohtia väittää, ettei Poppanen edes millään muotoa ole elokuvan keskushenkilö, silllä kun hän on saanut – osittain vahingossa – isänsä taas välittämään lapsistaan, on hänen vuoronsa kadota. Tuskallisen pitkien tanssikohtausten – niiden joita lapset kaiketi rakastavat – välissä olevat juonensiirtymät – samat jotka vievät eteenpäin niin muita musikaaleja kuin juonellisia pornoelokuvia ja toimintaelokuviakin – paljastavat itse asiassa isän harjoittaman tyrannian olevan se tekijä, joka motivoi koko elokuvaa. Kun äiti juoksentelee huolettomasti vaatimassa äänioikeutta naisille – ja äiti nimenomaan esitetään tällaisena kengät lonksuen lähättelevänä hepsankeikkana – jää isän tehtäväksi nakittaa Maija Poppanen saattamaan lapset kunnollisiksi ja rahaa rakastaviksi, kunnollisiksi kansalaisiksi.

Poppanen on tietysti sopivan ambivalentti hahmo miellyttämään sekä isää että lapsia. Hän näennäisesti tottelee isää, työnantajaansa, mutta samalla vie lapset hulvattomuuksiin. Ja tässä paino on sanalla “vie”, sillä Maija Poppanen lähinnä auttaa lapset tanssikohtauksiin tai liitupiirroksiin ja antautuu sitten heidän fantasioidensa objektiksi (jota katsella ja seurata). Hän on tapahtumien ytimessä ja varsinaisesti tekemättä mitään, hän saa lapset kiintymään itseensä ja isän pitämään häntä hyvänä työntekijänä. Työnantajan kodissa työntekijän roolissa hän on napakka ja reipas lastenhoitaja, joka toruu lapsia, kun nämä metelöivät hetki sitten koetuista fantasioista. Herääkin kysymys, onko Poppasta tosiasiassa olemassa lainkaan; onko hän vain jonkinlainen yhteisesti tuotettu ja koettu fantasia lähiesimiehestä, näennäisäidistä, joka on samanaikaisesti mitä parhain työntekijä että lapsille ihastus? Täydellinen linkki perheen ja yhteiskunnan välillä; tekijä joka pitää yhteiskunnan perusyksiköt koossa ja saa ne tuottamaan parhaalla mahdollisella tavalla – olettaen, että on olemassa korrelaatio perheyksikön onnellisuuden ja tehokkaan yhteiskuntajärjestelmän välillä.

Työnantajuus ei lankea herra Banksille suotta. Hän työskentelee myös pankissa ja talouselämä onkin jatkuvasti Maija Poppasessa läsnäoleva todellisuus. Asiaan varsinaisesti vaikuttamatta Poppanen saa isän lupaamaan viedä lapsensa eräänä päivänä pankkiin tutustumaan isän työhön ja avaamaan tilin. Matkalla pankkiin toinen lapsista kuitenkin huomaa lintuja ruokkivan eukon, joka pyytää ohikulkijoita rahaa. Näky saa pojan siinä määrin tolaltaan, että kun pankinjohtajat ja muut työmiehet alkavat perätä lapselta kolikkoa, jonka tallettaa, tämä kieltäytyy ja pakenee pankista. Seuraa väärinkäsityksiä – tai oikeammin klassisen kutkuttava nykyistäkin talouselämää pelottava kuluttajan vaalima kysymys: jos me kaikki menisimme yhtä aikaa pankkiin ja haluaisimme nostaa rahamme sieltä, nyt ja heti, onnistuisiko se? Vai menisikö koko pankki(järjestelmä) nurin? Maija Poppasessa tätä kuitenkin seuraa kaaos – mutta sen verran pienimuotoinen kaaos, ettei pankki kaadu, vaan joutuu ainoastaan torumaan alaisiaan.

Tämän seurauksena herra Banks menettää malttinsa, käyttäytyy epäammattimaisesti ja saa potkut. Vasta irtisanominen saa hänet huomaamaan lapsensa, minkä jälkeen ja vuoksi Poppasen on vuoro poistua. Herra Banks siis ns. kajahtaa ja hänen tyranniansa kääntyy nurin: hän on nyt vain perheenisä jolla ei ole muuta virkaa kuin lennättää leijaa lastensa kanssa. Matkalla puistoon hänelle – kuin vaivihkaa – annetaan pankinjohtajan paikka, mikä sysää katsojan ajattelemaan, josko kajahtaminen sittenkin oli reaalinen tapa edetä uralla, ottaa lapset tiukempaan rautanyrkkiin ja siten pelkkä silmänlume ja lapsus.

Mikko Niskasen Elämän vonkamies- (1986) ja Nuoruuteni savotat-elokuvissa (1988) esiintyy saman isähahmon kolmas versio. Jälleen kerran isä on mielisairas joka tyrannisoi perhettään, mutta koska puitteet ovat täysin erilaiset verrattuna Maija Poppaseen tai Pahoihin poikiin, isän tyrannia perustuu toisaalta hänen luulosairauteensa, toisaalta hänen vaimoonsa kohdistamaan seksuaaliseen haluun. Kun Herkko ei mieti, mitä “merkitystä tälläkin on” tai hoe Tauriais-Herkko ja Nakki-Jussia, hänen silmiinsä syttyy himo ja hän alkaa anella Riitua saunan puolelle tai pönkii röyhkeästi tämän päälle yövuoteella. Lapset luonnollisesti seuraavat – tai joutuvat seuraamaan – tätäkin, koska pirtissä on vain yksi huone.

Isän luulosairaus purkautuu raivokohtauksina. Kovana työmiehenä tunnettu Herkko noituu ja raivoaa tämän tästä, tarttuu sananpalkeisiin, käy päälle pienimmästäkin väärinsanomisesta. Kun Herkko näyttää Nuoruuteni savottojen loppupuolella pakkotyölaitoksesta karattuaan päässeen jonkin verran sairaudestaan – jota muut kyläläiset eivät tunnusta, minkä vuoksi hänet pakkotyölaitokseen passitettiinkin – hän alkaa kirota Kallen lukuharrastusta. Ei ole kunnollista toimintaa se. Elokuvien jälkeen tuntuukin kuin Kallen – joka alkaa olla isäänsä kovempi työmies – vapaa-ajasta huolehtimisesta tulisikin isän ainoa tapa osoittaa “normaalin isän” käytöstä.

Sen voi kuitenkin nähdä myös silmänlumeena jos asiaa tarkastellaan – jälleen – talouden näkökulmasta. Päätalojen perinteisellä tavalla käsitetty luokkasuhde on toki vähänlainen, eikä siihen kannata takertua, enemmänkin painopiste on tuolloisen “kovan elämän” kuvaamisessa, raskaan fyysisen työn tekemisessä ja omalla tavallaan hyvinkin herkän nuoren pojan kasvukuvauksessa. Perheen sisällä lapsia yritetään kuitenkin suomia oikeisiin elämäntapoihin ja kaiketi Herkkokin pelkää, että Kallen lukeneisuus johtaa samaan mihin Herkko on päätynyt toista kautta: heikkoon terveyteen ja mielisairauteen.

Halu leijuu raskaana jokaisessa kolmessa perheessä. Ajatellaanpa: Pahoissa pojissa on eksplisiittisesti rahaa haluava isä. Jouko haluaa hurvitella poikiensa kustannuksella, koska rahat ovat valtion, eivätkä poikien. Hän katsoo, että rahat selvästi kuuluvat hänelle ja hänen halunsa on oikeutetumpi kuin poikien, koska hän on isä. Maija Poppasessa herra Banks on samanaikaisesti sekä pankinjohtajan alainen, työntekijä että työnantaja ja omistavaan luokkaan kuuluva kapitalisti, josta uran näkökulmasta vaarallinen hetken kestänyt irtaantuminen työelämästä tekee pankinjohtajan. Se on hänen salainen halunsa, jonka toteuttamiseksi hän taistelee: siksi myös lapset saatetaan saman kapitalistisen menestyjän luokkatietoisuuden piiriin – ja jopa niissä määrin, että lapsia käytetään hyväksi uralla etenemisessä. Elämän vonkamiehessä ja Nuoruuteni savotoissa Herkko on isä paljaimmillaan (myös freudilaisittain): raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta, koska sitä ei ole saatavilla muutenkaan ja koska se muutenkin on seksuaalisen halun korvike. Halun isä kohdistaa Riituun, mitä nyt luulottelultaan ehtii. Herkko ei tarvitse rahaa näyttääkseen seksuaalisuuteensa ylivoimaisuuden Kalleen ja muihin lapsiin nähden.

Luulo on halun toteutumista uhkaava tekijä – ja tämä tekee eritoten Niskasen kahdesta viimeisestä filmatisoinnista niin merkittävän. Kaikkia kolmea isäversiota yhdistää juuri luulo, aivan kuin se olisi halun kääntöpuoli: kaikki isät luulevat – ja tämä on heidän keskeinen fobiansa – että perhe kääntyy heitä vastaan, että lapset pettävät hänet – ja että lapset ovat seksuaalisesti kyvykkäämpiä kuin hän. Tätähän Freudin (ja Marcusen) primaarinen isähahmokin oli: puhdasta halua, joka tarvitsee sortamista pystyäkseen haluamaan, mutta jota luulo muiden halujen piilevistä potentioista jatkuvasti uhkaa. Umberto Econ ja Slavoj Žižekin banaalia esimerkkiä lainatakseni: jokainen raiskaaja nauttii siitä, että uhri vastustaa väkisinmakuuta, mutta jos uhri osoittaa vähänkään aktiivisuutta ja suoranaisesta halua seksiaktiin, raiskaaja juoksee kauhuissaan pakoon.

Pahojen poikien, Maija Poppasen ja Päätalo-filmatisointien yhdistävä nimittäjä ei kuitenkaan ole siinä, että niissä isät vain terrorisoivat perheitään. Isä on mielisairaudessaan enemmän kuin isä. Paremminkin: hän on Isä. Siis paitsi kurittava hallitsija, myös ja vain mielisairautensa nojalla enemmän kuin isä: isä-painajainen, oidipaalinen isä joksi emme halua isiämme tunnustaa. Sama teema toistuu usein elokuvassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miksi elokuvat suosivat perhekuvauksissa pahoja isiä tai uusia isiä (kuten Bergmanin Fanny ja Alexanderissa (1982))? Tai ei: isä ei ole paha, vaan hän on omalla olemisellaan subliimi hahmo, jonka olemassaolo riippuu siitä, että hän säilyttää ylevän asemansa. Sama koskee tietysti myös elokuvan yhteiskunnallisuutta, sitä kuinka elokuvat formuloivat lain ja kuuliaisuuden periaatteita: jos niiden antaja ei olisi subliimi hahmo, niissä ei olisi käytännössä mitään. Sama pätee ns. koivuniemeläisiin – jotka joulukuussa olivat hyvinkin paljon esillä kotimaisessa mediassa: hahmohan on konservatiivien märkä uni ja vasemmiston, sekulaarin humanistin ja vapaa-ajattelijan kaipaama anti-jumala, jokin jonka avulla he saavat uskolleen tukea.

Siis: vaikkei kolme mainittua elokuvaa ole lähtökohdiltaan yhteiskunnallisia eikä niistä kannata väen vängällä sellaisia tehdä, voidaan niistä tunnistaa perheyksiköiden kannalta tutunomaisia sosiaalisia suhteita. Mitä nuoren kasvukertomuksen kannalta kertoo se, että perheyksikön päänä uusinnettava isä ei noudata samoja sääntöjä, jotka on antanut muulle perheelle? Ja millaisen kuvan monella eri kentällä (perhe, yhteiskunta, politiikka, uskonto) käytetty isä-metafora meistä itsestämme antaa? Olisi kaiketi turhan yksiulotteista luoda tästä johtopäätös, että isä on surmattava tai syöstävä lainsäätäjän asemastaan, jotta voisimme vapautua. Juuri isän epäinhimillisyydessähän on koko perhemallin mieli! Juuri se näyttää antavan meille syyn vapautua, jonkin mielekkään halun ylipäätään vapautua. Mikäli siis tämä isä-metafora on yhtään käypä, me – etenkin elokuvissa – tarvitsemme toimintamme ja esteettisen luomiskykymme perustaksi sortavia, meitä ilkkuvia isähahmoja. Isänmurhan sijaan olisikin parempi miettiä – ja tämä saattaa olla koko homman ydin – tapoja, joilla voimme oikeasti vapautua isän taikapiiristä (himo rahaan)? Tässä mielessä Christopher Nolanin The Dark Knightin (2008) Jokeri saattaa sittenkin olla yksi valtavirtaelokuvan keskeisistä ja hedelmällisimmästä hahmoista, joita patentoimalla ja siirtämällä hyvien puolelle saattaisimme päästä tästä kapitalismin ylistystä laulavasta tilanteesta ja toisaalta paha isä -teeman uusintamasta halun taikapiiristä eteenpäin.